Sokea taluttaa sokeaa — näin Terry Cook ja Joan M. Schwartz kuvailevat arkistonhoitajien ja historiantutkijoiden suhdetta artikkelissaan (”Archives, Records, and Power: The Making of Modern Memory”, (Archival Science 2: 1-19, 2002): tutkijat saavat tutkijasalissa kansion eteensä ymmärtämättä mitä on tapahtunut sitä ennen. Arkistonhoitajat puolestaan eivät ole herkkiä tajuamaan, millaisia jalanjälkiä he jättävät aineistoon. Molemmilla on intressi tulkita arkisto arvovapaaksi paikaksi, jolla ei ole prosessissa merkitystä.
Todellisuus ei ole aivan tuollainen. Tapa, jolla arkistot systemaattisesti vaikuttavat menneisyydestä saatavaan kuvaan valikoimalla, hävittämällä ja kuvailemalla aineistoja on suomalaisen yhteiskunnan vaietuimpia asioita. On yllättävää, ettei se ole koskaan saanut julkista huomiota. Se ei ole yhteiskunnan kannalta kysymyksenä aivan merkityksetön.
Asiakirjojen valikointi ns. pysyvään säilytykseen määrää, millaisista seikoista yhteiskunnassa on myöhemmin mahdollista saada selkoa ja millaiseksi kuva aikakaudesta muodostuu. Saksan kielessä puhutaan yhteiskunnan muistamiskulttuurista (Erinnerungskultur), joka tarkoittaa sitä, miten jotain osia menneisyydestä yritetään pitää yleisessä tietoisuudessa esimerkiksi arkistojen ja muistomerkkien kautta. Harva huomaa, että Suomessakin pyritään systemaattisesti vaikuttamaan siihen, mikä jää muistiin tai muistamisen ulottumattomiin.
Arkistoammattilaiset näkevät mielellään itsensä tässä neutraaleina toimijoina, eräänlaisina inhimillisinä pakkausohjelmina, jotka puristavat asiakirjamassan pieneen kokoon valikoimalla siitä ”suppeassa ja käyttökelpoisessa muodossa” olennaisen tiedon. Cook ja muut postmodernistit korostavat, että on harhaa uskotella valinnan olevan arvovapaata.
Sama neutraaliuden harha koskee asiakirjojen kuvailua. Kuvailussa tuodaan arkistonmuodostajan historiasta, tehtävistä, toiminnasta ja asiakirjoista esille joitain seikkoja, mutta ei tietenkään kaikkia. Aina tehdään valintaa, sekä tarkastelunäkökulman suhteen, sen suhteen, mitä kerrotaan, että millaisin termein siitä kerrotaan. Arkistonhoitaja ehkä kokee olevansa puolueeton listatessaan hallintohistoriallisia faktoja, siteeratessaan asetuskokoelmaa ja välttäessään kiistanalaisia tulkintoja. Samalla tämäkin on kannanotto, koska ei ole valittu vaihtoehtoista tarkastelutapaa. Ns. puolueeton arkistonhoitaja on yleensä ”establishmentin” ja vallitsevan enemmistön puolella.
Suomessa jenkinsonilaisilla uskolla arkiston ja asiakirjojen puolueettomuuteen on vahvat juuret. Jenkinsonin mukaan ”hyvä arkistonhoitaja on kenties epäitsekkäin totuudenvaalija, mitä nykymaailma tuntee”. Kukapa ei haluaisi uskoa, ettei tässä kauniissa visiossa olisi ainakin osa totuutta? Sir Hilary Jenkinsonin merkityksestä on osoituksena, että hän lienee Bertil Boëthiuksen ohella ainoa suomalaisessa komiteanmietinnössä nimeltä (v. 1935) mainittu arkistoteoreetikko. Suomi ei kuitenkaan tässäkään ole poikkeus. Jenkinsonilaisuus, tai ”uusjenkinsonilaisuus”, elää muuallakin, ja sen mielestäni tulee elää. Silti postmodernistinen arkistonhoitajan aktiivisen roolin, arkistojen monitulkintaisuuden ja moniarvoisuuden korostus saisi tulla arkistokeskusteluun myös täällä.
Minkälaiselle tutkijalle aineistoja säilytetään?
On vaikea ymmärtää, miksei tämä tunnu kiinnostavan historiantutkijoita. Luulisi tutkijoille olevan tärkeää, mitä heidän käytettäväkseen jätetään tai miten aineisto heille tarjoillaan käytettäväksi. Joskus aikaisemmin asiasta käytiin dialogia. Ainakin oli olemassa yhteinen toimikunta, jossa säilytettävistä ja hävitettävistä asiakirjosta keskusteltiin. Sittemmin käytännöstä luovuttiin.
Suullinen perimätieto kertoo syyksi, että ”tutkijat halusivat aina säilyttää kaiken”. Olen pitkään ostanut tämän selityksen täysin. Kaikkea tutkimuksen lähdeaineistoksi sopivaa ei voida säilyttää. Jos tutkijayhteisö ei pysty keskenään sopimaan prioriteeteista — mikä on todennäköistä, eihän sillä ole siihen mekanismia tai perinteitä — mielipiteiden kakofoniasta on vaikeaa löytää käytännön päätöksille tukea.
Cookin artikkeli sai kuitenkin miettimään dialogin puutteen vaaroja. Suomessa tutkimuskäyttö on epämääräisen ”kulttuuriperintö” -käsitteen ohella tärkein seikka, jolla asiakirjojen pysyvää säilyttämistä perustellaan. Kun yhteys tutkijoihin puuttuu, on helpompi valikoida ja säilyttää asiakirjoja kuvitellun ”tyypillisen” tutkijan tarpeita varten, aivan kuten aineistojen hakujärjestelmät rakennetaan herkästi mielessä käyttäjä, joka tekee hakua asiakirjoista arkistonhoitajan tietämyksellä.
Kun arkistoammattilaisilla ei ole enää vuosikymmeniin ollut mahdollisuutta tehdä omassa työssään tutkimusta, tätäkään kautta ei ole yhteyttä historiantutkimuksen nykyhetkeen. Silloin on vaara, että tutkija, jota varten asiakirjoja kerätään, on tosiasiallisesti kadonnut historiantutkimuksen historiaan. Kun säilytyspäätökset alkavat näkyä tutkijoiden ulottuvilla helposti olevissa päätearkistoissa vasta vuosikymmenten kuluttua, välimatka päätöksen ja siitä saatavan palautteen välillä on todella pitkä. Palautetta tuskin edes tulee, jos arkistoammattilaisilta puuttuu kyky itsereflektioon ja historiantutkijat pitävät pöydälleen ilmestyviä asiakirjoja sattuman tai jonkinlaisen luonnonvalinnan tuloksena.
Cookin sanoma on, että arkistoammattilaisten tulisi tiedostaa, mitä he oikein tekevät. Valinnoillaan he vaikuttavat siihen, millaiset ”äänet” ajastamme tulevat kuulluiksi. Onko se hallinnon virkakoneiston raksutus, tärkeän päätöksenteon majesteetillinen jylinä, yhteiskunnallinen keskustelu vai yksilön kokemus? Koko ajan pitäisi pitää silmällä ryhmiä, jotka ovat marginalisoitumassa yhteiskunnassa ja asiakirjoissa. Tämä ei tarkoita pelkästään erilaisia etnisiä, poliittisia ja sukupuolisia vähemmistöjä, vaan epätasapainoa löytyy kaikkialta: kaupungit vastaan maaseutu, valtakulttuuri vastaan vaihtoehtokulttuurit, keskushallinto vastaan paikallistaso, miehet vastaan naiset. Kuka on se, joka on jäämässä piiloon?
Sähköisten asiakirjojen vaikutus
Arkistot ovat Cookin mielestä yleensä taipuvaisia dokumentoimaan tavallista enemmän valtakulttuuria ja yhteiskunnan mahtavien toimijoiden toimintaa. Cookin mukaan sähköiset asiakirjat ovat entisestään korostamassa tätä. Tämä johtuu ainakin kahdesta syystä, jos vapaasti tulkitsen mainittua artikkelia ja muita Cookin kirjoituksia.
Kun sähköisten asiakirjojen kohdalla niin paljon riippuu asiakirjan saamisesta talteen heti elinkaaren alussa, arkistojen selviytymisstrategiaksi on muodostunut vedota organisaatioiden välittömiin etuihin ja itsesuojeluvaistoon: kun hoidatte sähköisen arkistoinnin näin, olette turvanneet toimintanne erilaisia riskejä vastaan. Sähköinen arkisto muodostuu näin aineistoista, jotka organisaatio on tästä näkökulmasta katsonut tarpeelliseksi tallentaa: siellä ovat juridisesti tärkeät päätökset ja muukin selustan turvaamiseksi tarvittava aineisto, muttei välttämättä muuta. Saman valinnan voi nähdä minikoossa joidenkin organisaatioiden sisällä; kun kaikille työntekijöille ei hankita lisenssejä asiankäsittelyjärjestelmään tai anneta järjestelmän vaatimaa koulutusta, on jo lähtökohtaisesti estetty jotain toimintaa ja joitain henkilöitä näkymästä sähköisessä arkistossa. Perinteinen paperiarkisto on tosin sekin osin valikoitu, mutta silti sisältää tavallisesti kaikenlaisissa tehtävissä syntyneitä papereita riippumatta niiden välittömästä arvosta organisaatiolle.
Toinen vinouma sähköisiin aineistoihin tulee siitä, ettei ole olemassa köyhän miehen sähköistä arkistoa. Vaadittavat ratkaisut ovat järeitä ja kankeita ja vaativat sekä rahaa että tietotekniikan ja asiakirjahallinnon tuntemusta. Ei ole välineitä, joilla pieni, vapaamuotoisesti ja harrastuspohjalta toimiva järjestö tai yksittäinen henkilö voisi tuottaa ja säilyttää sähköisiä asiakirjoja ja luovuttaa niitä päätearkistoon. Siksi sähköiset arkistot ovat ennen kaikkea kertomus viranomaisen päätöksentekovallan käytöstä samalla kun muut näkökulmat marginalisoituvat niissä.
Postmodernistien viesti arkistoammattilaisille ei ole, että nyt toimitaan aina väärin. Viesti on se, että tulee olla tietoisia siitä, mitä ollaan tekemässä. Metsänhakkuista syntyneitä asiakirjoja ei ehkä tarvitse kuvailla luonnonsuojelijan silmin, mutta on ymmärrettävä myös sen olevan kuvailijan päätettävissä oleva valinta, jolla on ehkä merkitystä. Sähköiset asiakirjat vaikuttavat arkistoihin. Arkistoammattilaiset eivät voi välttää ottamasta tähän kantaa. Sekin, etteivät he tee mitään, vaikuttaa ajastamme muodostuvaan kuvaan.
(Julkaistu Faili 4/2007, s. 14–16)
