Suomalainen arkistokirjallisuus on vähäistä ja kuivakasta. Jos siitä aikoo tiristää jotain, tekstiä täytyy uskoakseni lukea hieman “ohi”. Minulla on myös (kenties väärä) kuvitelma, että tekstit otetaan herkästi liian vakavasti. Kun suuri osa lähteistä on luonteeltaan normatiivisia — kuvauksia siitä, mitä tulee tehdä — huomio kiinnittyy siihen, miten toimitaan ja vastaako todellisuus tekstiä. Olisi mielenkiintoisempaa, jos tutkittaisiin sitä, miten puhutaan. Hihasta vetäen voisi epäillä, että asiakirjahallinnasta löytyy viisi erilaista puhetapaa. Asiakirjahallinta on
- riskienhallintadiskurssissa riskien vähentämistä ja selustan turvaamista
- tehokkuusdiskurssissa organisaation toiminnan palvelua ja sen tehostamista
- normidiskurssissa asetettujen arkistollisten vaatimusten täyttämistä
- oikeusvaltiodiskurssissa valtaapitävien valvonnan välineiden ja kansalaisten oikeuksien takaamista ja
- kulttuuriperintödiskurssissa kulttuuriperinnöstä ja tutkimuksesta huolehtimista.
Voisi olettaa, että hallitseva puhetapa on ollut eri foorumeilla, eri toimijoilla ja eri aikoina erilainen. Epäilen, että joissain tilanteissa — esimerkiksi oppikirjoissa — yritetään tiedostamatta samanaikaisesti pitää yllä kaikkia diskursseja.
Toivottavasti joku vielä paneutuu siihen, millaisena arkistotodellisuus näyttäytyy puheessa ja miten todellisuutta muokataan puhumalla siitä.
