Kesälomalla olen siirtänyt vanhoja valokuvia uusiin kansioihin. Samalla olen skannannut ne ja kirjoittanut takana piilossa olleet tiedot näkyviin. Kuvat ovat vanhastaan olleet sekaisin. Niin ne ovat edelleen, mutta olen ryhmitellyt digikopioita Photoshop Elementsillä ajan, kuvauspaikan ja henkilöiden mukaan. Prosessi pakottaa käymään läpi, mitä tietää, tai on ikinä kuullut, suvun historiasta. Yksityiskohtia paljastuu koko ajan. Prosessi on työläs ja antoisa, joskus raskas. Siitä tulee “jatkuvuuden tunne”, kuten eräs ystävä totesi.
Ammattiminä pakottaa kysymään, onko arkistoilla roolia tässä. Kyllä niillä on. Olennaisimpia ovat omasta piironginlaatikosta löytyvät aineistot, mutta vuosien mittaan olen löytänyt myös “oikeista” arkistoista asiakirjoja, jotka ovat minulle itselleni hyvin tärkeitä. Niistä avautuu läheisten, edesmenneiden henkilöiden elämään näkymä, jota en tiennyt olevan olemassa; asioita, paikkoja ja tapahtumia, joista en tiennyt mitään.
Yhteistä näille asiakirjoille on, että ne ovat melko vaikeasti löydettäviä. En siis puhu kirkonarkistoista. Keskiverto sukututkimustieto on nipin napin puhelinluetteloa kiinnostavampaa luettavaa; pieninä annoksina joskus hyödyllistä, suurina annoksina puuduttavaa. Äitini suvusta on tehty tutkimus, jota olen kerran silmäillyt ja pistänyt sen jälkeen hyllyyn, palaamatta siihen koskaan. Mielenkiintoiset asiakirjat ovat muualla. Ne ovat hakemuksia, selvityksiä, päätöksiä ja muistelmia, joita löytyy arkistojen kätköstä. Siis todellakin “kätköistä”, koska asiakirjojen löytäminen on helppoa vain, jos tietää niiden ensin olevan olemassa.
Asiakirjoja on ehkä enemmänkin, mutten tiedä missä. Ihanteellisessa maailmassa voisin kytkeytyä edellisten sukupolvien perintöön yhtä helposti kuin nyt käyn tarkastamassa kirjastossa olevan kirjan. Sellaisessa maailmassa arkistot olisivat todella jokaisen suomalaisen kannalta keskeinen palvelu, jotain, mitä ilman he eivät haluaisi olla. Tämän tavoitteen edessä ei ole muuta kuin ongelmia, resurssipulasta lainsäädäntöön. Jos siihen halutaan edes osin joskus päästä, työtä pitää tehdä jo nyt.
Pitää arvioida seulontapolitiikkaa ja luoda tavoitetta aineistojen tuotannossa tukevia käytäntöjä. Joiltain osin edellytyksiä on jo olemassa. Se, että meidän nyt elävien oikeus yksityisyyteen on joskus ristiriidassa sen kanssa, mitä jälkeentulevat kaipaisivat, ei ole pelkästään suomalainen ongelma. Mitä “oikea” tutkimus tarvitsee ja mikä on yhteiskunnallisesti tärkeää ei myöskään ole sama asia kuin mikä yksityistä ihmistä taustassaan kiinnostaa. Onkohan tätä riittävästi pohdittu.
Äitini hävitti isän suvun vanhoja valokuvia joskus, Nyt huomaan tekeväni samaa: jätän siirtämättä uusiin kansioihin kuvia, jotka eivät sano minulle mitään. Kuvia, joiden henkilöt ovat tuntemattomia ja paikat outoja. Käyttömuisti säilyy elävänä, kun kuolleita haaroja karsitaan pois. Henkilön, suvun tai perheen vanhemmalla historialla pitäisi myös olla hoitaja: joku, joka dokumentoi ja vaalii muistia sukupolvesta toiseen.
Tässä olisi paikka uudelle yhteisölliselle palvelulle: paikka verkossa, jonne kuka tahansa voisi asettaa lainsäädännön puitteissa dokumentoituja vanhoja valokuvia. Hiljalleen pienistä puroista voisi kasvaa suuri virta, jotain meille kaikille arvokasta.
(Julk. Faili 2/2008, s. 32)
