Naivi epärealismi

Ensimmäiset informaatiotutkimksen päivät ovat, ainakin osanottajamäärästä päätellen, olleet menestys. Joihinkin sessioihin on myyty “ei oota”, koska enempää osallistujia ei mahtuisi mukaan. Minun on vaikea summata päivien antia, koska esitykset ovat herättäneet  ajatuksia moneen suuntaan. Tässä  kuitenkin joitain huomioita.

Eilispäivän kolmessa ensimmäisessä esityksessä mainittiin jokaisessa RDF, Resource Description Framework. Se on osoitus siitä, mihin (myös kirjasto)maailma on menossa.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että arkistojen täytyy ennen pitkää luopua käytännöstään luoda suljettuja ja toisensa poissulkevia järjestelmiä, joiden aineistoja ei voida hyödyntää semanttisen webin tekniikoin.  Miksi metatietojen täytyy noudattaa joko  SÄHKEttä tai MoReq2:ta? Miksi sama tieto ilmaistaan niissä eri tavoin? Miksi  metatiedot eivät voisi olla samanaikaisesti sekä MoReq2- että SÄHKE-yhteensopivia, soveltuvin osin? Minun käsittääkseni saataisiin monia etuja, jos luovuttaisin vain asiakirjojen siirtoon tarkoitetuista  monoliittisistä XML-skeemoista ja siirryttäisiin kuvailuun RDF:n avulla.

Se, että kirjastot ovat  jo rutiininomaisesti siellä, minne yksikään arkisto ei ole rohkeasti mennyt, heijastaa peruseroja kirjastojen ja arkistojen välillä. Kirjastot ovat ensiksikin äärimmäisen kansainvälinen ympäristö verrattuna arkistoihin. Toiseksi kirjastoammattilaisia on paljon enemmän. Kolmanneksi, myös tutkijoita ja kehittäjiä on enemmän ja niitä on monissa paikoissa: esityksiä oli pitkälle yli kolmekymmentä, eikä Kansalliskirjaston rooli noussut minusta mitenkään erityisesti  esille. Jopa historiantutkimusta tehdään enemmän.

Asiakirjahallintaa käsiteltiin tai sivuttiin vain muutamassa esityksessä. Valitettavasti se ei johdu siitä, että arkistotutkijat olisivat tungeksineet jossain muualla. Tämä kaikki näkyy päivien yleisilmeessä, joka on monipuolisempi ja keskustelevampi kuin mihin arkistomaailmassa on totuttu.

Yksi sessio käsitteli “Dokumentointia ja dokumentoidun tiedon käyttöä ihmistyössä”. Siinä tuli hyvin esille se, miten monimutkainen ja monitahoinen kysymys dokumentointi ja dokumentoinnin käyttö on. Liitin sen mielessäni keskusteluihin useiden kollegoiden kanssa viime päivinä. Tiivistäisin yhteisen sanoman näin: arkistoammattilaisten ei pitäisi kuvitella, että tiedon tallentaminen ja jakaminen on  ongelmaton kysymys.  On “naivia epärealismia” kuvitella, että kaikki ovat halukkaita jättämään jälkiä itsestään ja toiminnastaan arkistoihin tai  asettamaan lainsäädännössä julkiset tiedot kaikkien saataville. Ehkä olisi realistisempaa sanoa päinvastoin: ihmiset eivät yleensä halua itsensä tai toimintansa olevan yleisesti tarkasteltavissa. Jos on näin, mitä se merkitsee arkistoille nykymaailmassa, jossa käyttäjien on yhä helpompa valita toimintatapoja, jotka eivät jätä arkistoihin jälkiä?