Onko auktoriteetti rajallinen luonnonvara?
Viime vuonna ilmestyneessä kirjassa A Different Kind of Web on kertomuksia sosiaalisen median hyödyntämisestä arkistoissa. Tavallisimmat välineet—blogit, YouTube, Facebook, Flickr ja Wikipedia—näyttävät olevan jo käytössä. Elisabeth Yakelin artikkeli on yksi mielenkiintoisimmista. Yakel toteaa, ettei ole kovin pitkä aika siitä, kun tutkijan piti ensimmäiseksi arkistossa suosituskirjeillä osoittaa olevansa vakavasti otettava tutkija. Arkistojen avautuminen tavallisille käyttäjille alkoi 1960-luvulla ja jatkui seuraavalla vuosikymmenellä. TV-sarja “Juuret” (kuka muistaa vielä?) sai aikaan buumin, joka ei ole laantunut. Arkistot puolestaan alkoivat tehdä käyttäjätutkimuksia. Käyttäjätutkimukset osoittivat kerta toisensa jälkeen todeksi kaksi seikkaa: arkistoterminologia ja hierarkkiset hakemistorakenteet ovat käyttäjille vaikeita. Arkistonhoitaja on käyttäjän ja aineistojen välillä keskeinen välittäjä, jolta odotetaan kaikkitietävyyttä kokoelmiensa suhteen.
Arkistonhoitaja on Web 2.0 -maailmassa häviämässä kuviosta. “A Different Kind of Web” on täynnä kuvauksia siitä,miten käyttäjät toimivat sosiaalisessa mediassa, jakavat tietoja ja luovat yhdessä uutta. Arkistonhoitajan rooli portinvartijana on tässä maailmassa kirous, kuten Yakel kirjoittaa. Tilanne on muuttumassa.
“Ennen arkistot piti välittää käyttäjille. Tämä suosi arkistonhoitajaa ja teki hänestä keskipisteen tiedon löytämisessä: kun löysit arkistonhoitajan, löysit lähteen. Arkistot 2.0 haastaa tämän hegemonian ja antaa jokaiselle mahdollisuuden olla arkistonhoitaja, luoda kokoelmia verkkoon, kuvailla niitä tageillä ja kommenteilla sekä ohjata muita käyttäjiä aineiston käytössä.”
Kysymys kuuluu, miten arkistojen pitäisi tähän suhtautua. Ennen arkistolla oli jo sinänsä auktoriteettia: jos jotain oli otettu arkistoon säilytettäväksi, se oli selvästi tärkeää. Jos jokin oli arkiston kertomaa, se oli varmaankin oikeaa tietoa. Nyt käyttäjät pitäisi jollain tavoin ottaa leikkiin mukaan, mutta miten? Toistaiseksi se on tapahtunut varovaisesti yrittäen pitää auktoriteetti vahvasti omassa hallussa. Käyttäjät on joko aidattu verkossa omalle alueelleen—joka korostetusti ei ole arkiston ja jonka virheistä se ei ota vastuuta—tai sitten heidän panostaan moderoidaan vahvasti. Kummassakaan tapauksessa arkistoammattilainen ei ole vain yksi käyttäjä muiden joukossa.
Yakel kysyy, onko mahdollista, että tällä tavoin arkistot ampuvat itseään jalkaan, että ne eivät saa kokonaan sitä etua, joka niiden olisi mahdollista saada, jos käyttäjille annettaisiin ennakkoluulottomasti vapaus luoda uutta yhdessä? Taustalla on oletus, että arkiston auktoriteetti on rajallinen luonnonvara, joka kuluu käytössä: sitä pitää säännöstellä eikä sitä voi antaa kenelle vain. Vaihtoehtoisesti voitaisiin ajatella, että auktoriteettia voi hyödyntää suurempi joukko ilman että se siitä mihinkään katoaa.
Mielenkiintoinen teksti, kiitos. Mielestäni auktoritetti syntyy verkkomaailmassa uudella tavalla: se syntyy dialogissa neuvotellen ja se täytyy ansaita kohtaamalla käyttäjät myös verkossa. Pisimmälle asiaa on tietääkseni teoretisoinut Nico Carpentier, joka piti esitelmän Tartossa 2010. ( http://www.oucs.ox.ac.uk/ww1lit/gwa/ )
Olet mielestäni aivan oikeassa siinä, että arkistot menettävät valtavia resursseja, jos eivät avaudu verkkon. Esimerkkinä siitä, mitä voi tehdä on esim. The Great War Archive http://www.oucs.ox.ac.uk/ww1lit/gwa/
Anteeksi, Carpenterin paperi löytyy täältä : http://dspace.utlib.ee/dspace/bitstream/handle/10062/14768/transform_book.pdf?sequence=1
Hei, täällä toisella puolella maapalloa yritin etsiä parinkin kaupungin verkkosivuilta archivistia tai kaupungin records manageria, vaan en löytänyt. Siis auktoriteetti, jos sellaista on, on kovin näkymätön. Yritän tässä viikon sisään selvittää asiaa vähän tarkemmin, jotta saisitte jotakin luettavaa Failista.
On aivan selvää, että arkistojen, jos ne haluavat rahoitusta tulevaisuudessakin, on ryhdyttävä toimimaan niinkuin muutkin organisaatiot, eli markkinoimaan itseään. Keskeistä on asenne ja käsitys siitä mitä varten arkistot ovat. Tässä ei ainakaan helpota se, että ala on tottunut kasvattamaan itse henkilökuntansa ja organisaatiossa voi edetä vain vuosien “kokemuksen” perusteella.
Nykyiset arkistotietokannat ovat toiminnallisuuksiltaan lähinnä mallia “kortisto 2.0″. Ne on luotu ennen kaikkea säilyttävää organisaatiota itseään varten. Tarkoituksena on ilmeisesti ollut vain luoda järjestelmä, jonne arkistonhoitaja voi luetteloida aineistoaan. Asiakas voi sitten lähinnä tyytyä katsomaan, että mitä sinne järjestelmään on syötetty.
Kaipa tämä vuorovaikutteisuuden puute, sisältötiedon hukkuminen rakenteiden syövereihin ja käytettävyydeltään kertakaikkisen surkeat käyttöliittymät on havaittu ongelmiksi arkistoissa nyt laajemminkin. Siksi on otettu käyttöön näitä “mainstreamin” hyödyntämiä – ja ennen kaikkea ilmaisia – jakelukanavia, kuten Facebook, YouTube, Flickr, jne. Uusien, ja toivon mukaan entistä asiakasystävällisempien, tietojärjestelmien kehittämispuolella on kyllä aika hiljaista. Kiitos lähinnä tämän aika surkean rahoitustilanteen.
Mutta kyllä ne fiksummat järjestelmät ja toimintatavat ovat sieltä tulossa. Tämä arkistoala on vaan tällaista vähän konservatiivisempaa (kuka muu keksii vuonna 2012 antaa työryhmälle nimeksi kollegio?) ja loivaliikkeisempää. Ehkäpä lähivuosina päästään edes Web 1.5 -todellisuuteen…
Minusta Yakel on väärässä, jos hän sanoo (en ole lukenut artikkelia), että arkistojen ja niiden palveluiden käyttäjien välisen rajapinnan ongelmakohdat olisivat seurausta arkistonhoitajan halusta pysyttäytyä jalustalla tai muuten portinvartijana. Se on selityksenä liian yksinkertainen ja sitä paitsi kokemukseni mukaan totuuden vastainen. Kysymys on laajemmasta ja selkeän rakenteellisesta ongelmasta: sellaisen ideaalisen foorumin puuttumisesta, jolla arkisto ja sen käyttäjät voisivat kohdata toisensa ja työskennellä yhdessä yhteisen päämäärän eteen. Lisäksi selkeä työnjako puuttuu. Kenen tulisi digitoida asiakirjoja verkkoon, kenen tuottaa niihin indeksointia, kenen rakentaa kaiken päälle oheispalveluja?
Toinen arkiston kannalta rajoittava tekijä on siihen kohdistuva ohjaus: arkiston julkilausuttuna tehtävänä on yksinkertaistaen sanottuna huolehtia pysyvästi säilytettävien asiakirjojen säilymisestä pysyvästi ja toisaalta tarjota niihin sisältyvä tieto maksutta ja esteettä tutkijoiden käyttöön. Tämä sanelee sen, millaisia virkoja ja tehtäviä arkistossa on mahdollista täyttää. Arkistolla on velvoite järjestää, kunnostaa, ohjeistaa ja palvella. Sillä ei kerta kaikkiaan ole mahdollisuutta verkkopalveluiden muokkaamiseen tarpeidensa mukaan, mikä johtaa edellä mainittujen perushyvien ja (Ollin mainitsemaa tärkeää pointtia korostaen) maksuttomien ratkaisujen käyttöön.
Arkistoissa on viime vuosina tehty paljon käyttäjien äänen kuuluviin saamiseksi. Se on toinen, tai paremminkin ensimmäinen syy yllämainittujen ”tavallisimpien välineiden” yleistymiseen. On selvää, että palveluita kannattaa kehittää käyttäjien tarpeista lähtien. Kaikkea ei pidä yrittää ”keksiä itse” viraston sisällä. Lisäksi tuntuu kohtuuttomalta selittää arkiston menneiden vuosikymmenten käytäntöjä kuin ne olisivat olleet jotenkin poikkeuksellisia. Yhteiskunta yleensäkin oli ennen aika erilainen eikä arkisto siinä ympäristössä ja aikalaisnäkökulmasta liene ollut kovin poikkeuksellinen toimija. Sittemmin yhteiskunta ja arkistokin ovat muuttuneet.
Omasta mielestäni keskeisin keino arkiston ja sen palveluiden käyttäjän yhteistyön lisäämiseen olisi se, että voitaisiin istua yhteiseen pöytään ja sopia kunkin toimijan roolista kokonaisuudessa. Arkiston vahvuutena on paitsi aineiston ja omien järjestelmiensä tuntemus myös se, että sillä on nähtävissä olevassa tulevaisuudessa parhaat edellytykset säilyttää yhdessä aikaansaadut tuotokset maksutta ja turvallisesti kaikkien saatavilla ja käytettävissä. Palveluiden käyttäjien vahvuuksia ovat mielestäni ainakin tarpeidensa tuntemus, aineisto-osaaminen (myös muualla kuin arkistossa säilytettävien aineistojen osalta) ja tietty valmius tietojärjestelmien kehittämiseen ja ylläpitoon. Sekä tietysti työvoima, joka on kaiken uuden luomisen edellytys.
Vau, täällähän on asiallisia kommentteja. Olisi todellakin hienoa, jos keskusteltaisiin yhteisen pöydän ympärillä, niinkuin Ahoranta yllä kirjoittaa. Muistaen, että kummallakin osapuolella on oma valtansa. Arkistolaitokseen eksplisiittisesti viitaten, heillä on valta päättää tietoteknisistä ratkaisuistaan, mikä jättää käyttäjäkunnalle ainoastaan “vallan” osallistua tai olla osallistumatta.
Rippikirjojen indeksoinnista käydystä keskustelusta on toivottavasti opittu jotain. Minulle se jätti lähinnä pelon, että digitaaliarkisto ei tule mahdollistamaan Astiaan siirtymisen jälkeen käyttäjien rakentamia käyttöliittymiä. Kuten tätä Kari Kujansuun versiota http://digihakemisto.appspot.com/ , jota nyt vihdoin testasin ja havaitsin noin 2389 kertaa järkevämmäksi kuin Arkistolaitoksen omat tähän mennessä.
Mitä eri instanssien yhteistyöllä sitten voidaan saada aikaan (tai ainakin yrittää)? Suosittelen tutustumista sivustoon http://the1940census.com/ . Amerikan National Archive ei asettunut makaamaan suosituksi tiedetyn aineiston päälle, vaan on proaktiivisesti digitoinut sen, sopinut kuvien jakelusta useamman eri kanavan kanssa ja indeksointiin lähtee koko porukka kerralla. Suomessa toimijoilla on eri tason resurssit, mutta valitettavasti myös aivan eri henki.
Arkistonhoitajia on kyllä moneen lähtöön
Silti Tomilla on todellä tärkeitä pointteja. Anteeksi, että linkitän omaan blogiini: http://essetter.blogspot.com/2010/10/forskardriven-digitalisering.html mutta tuossa pohdin hieman juuri näitä asioita … Kyse on usein käsittääkseni tosiaan jäykistä tai puuttuvista rakenteista, mutta myös johtamisesta ja priorisoinneista. Jos kaikesta tehdään liian suuria projekteja ja periaatekysymyksiä, ei ikinä päästä puusta pitkään. Ennakkoluulottomille ja aloitekykyisille henkilöille on organisaatiossa annettava riittävät valtuudet ja tarpeeksi liikkumatilaa, jotta he voivat tehdä järkeväksi näkemiään asioita … kuten esim käyttää sosiaalista mediaa ta perustaa wikejä, tai mitä vaan. Resursseja tuollaiset projektit eivät paljoa vaatisi, ja jos onnistuvat hyöty voisi olla suunnaton.
Olen useaan otteeseen yrittänyt kysellä Kansallisarkistolta ottaisivatko he edes vastaan tutkijoiden ottamia digikuvia vanhasta aineistosta, mutta positiivista vastausta ei ole tullut, koska asiaa pidetään liian hankalana (aineistoa ei luetteloitu, ei laatuvaatimuksia täyttävää jne). Sen sijaan Yhteiskunnallinen tietoarkisto kertoi voivansa harkita ja neuvotella asiasta. Mitä järkeä siinä on, että tutkijoiden s-aineisto *ei* päätyisi samaan arkistoon paperiaineiston kanssa? Joku käyttäjäkin voisi ehkä indeksoida vapaaehtoisesti? Tai olisivat edes könttänä verkossa linkitettynä oikeaan kokoelmaan?
Kohtuullisen hyvä kotimainen esimerkki yhteistyöstä löytyy Suomen linja-automuseon nettisivuilta http://www.slamu.fi. Se on Matkahuollon, Linja-autoliiton, Mobilian, Suomen linja-autohistoriallisen seuran ja Elkan yhteisprojekti. SLHS:llä on palkattu digitoija, jolle Elka on järjestänyt työpisteen ja aineistot yhdessä Mobilian, Linja-autoliiton ja Matkahuollon kanssa. Lisäksi kuka tahansa seuran jäsen voi digitoida omia aikataulukokoelmiaan tiettyjen sovittujen laatukriteereiden mukaisesti vaikka kotonaan Utsjoella, ja hänen digitoimansa aineisto voidaan liittää tietokantaan.
Kyse on tietysti vain yhdestä melko suppeasta harrastajaryhmästä (seuralla reilu tuhat jäsentä Suomessa) ja tällä hetkellä vain yhdestä asiakirjatyypistä. Mutta miksei vastaava voisi toimia laajemminkin. Nykyisin kun lähes kaikilla tutkijoilla on digikamerat, niin Suomen arkistoissa digitoidaan vuosittain asiakastyönä varmasti kymmeniä miljoonia asiakirjoja. Kyse on tietysti “vain” katselukappale-tasoisesta jpeg-digitoinnista, mutta mielestäni perus paperiaineiston tiff-laatuisessa arkistokappaledigitoinnissa ei tällä hetkellä olekaan järkeä. (Syynä tietysti sähköisen säilyttämisen kustannukset, kun A4 harmaasävydigitoituna tiffinä on noin 8 Mt ja vertailuna syntysähköinen pdf/a noin 50 kt). No nyt harhauduin vähän sivuraiteille, mutta tiivistettynä siis: yhteistyöllä asiakkaiden kanssa digitointimäärät voitaisiin moninkertaistaa ja digitoitu aineisto olisi varmasti myös asiakkaita kiinnostavaa.
Ainakin niistä olisi hakuapua
Ei niitä tarvitisi heti laittaa pitkäaikaissäilöön … Tuo slmau-projekti on hieno.
Miksi kaikista arkistokeskusteluista tulee nykyään digitointikeskusteluja?