Etusivu > Julkaisut, Koulutus > Oppineesta asiantuntijaksi

Oppineesta asiantuntijaksi

Eilen oli Kansallisarkistossa hyvä keskustelu alan koulutuksesta. Kaikki olivat yhtä miltä siitä, mikä mättää: opetusjärjestelmä on pirstonainen, tutkimuksesta, oppimateriaalista ja muodollisesti pätevistä yliopisto-opettajista on pulaa. Myös suomalainen ”käytäntö edellä puuhun” -syndrooma tuotiin arkistolaitoksen taholta esille. Ylemmän opetuksen siirtyminen arkistolaitokselta yliopistoille (yhä uusia historian laitoksia on liittymässä kouluttajien ketjuun) vaatii enemmän kuin mitä tällä hetkellä on tarjolla. Tilanne ei korjaannu hyvällä tahdolla ja toteamalla epäkohdat. Siihen vaikuttavat esimerkiksi yliopistojen rahoitusmallit.

Suuri kysymys on, mistä saadaan alalle kirjallisuutta. Perinteinen ”arkistotieteellinen” julkaisukanava, Arkistoyhdistyksen Arkisto, lienee tosiasiallisesti kuollut pois, vaikka uusi numero on ollut pitkään tekeillä.

Tähän on minusta kaksi syytä. Ensinnäkin painopisteen siirtyminen yliopistoihin näkyy. Viimeiset kaksi numeroa (vuosilta 2004 ja 2005) olivat jo käytännössä akateemisen maailman tuottamia. Tiedemaailman julkaisuksi Arkistosta ei kuitenkaan ole, ainakaan ilman että sen julkaisuprosessi uudistetaan vastaamaan tieteellisen julkaisemisen kriteereitä. Lisäksi akateemisia alan tutkijoita on kovin vähän. En liioittele, jos sanon, että muutamaa epäillään.

Samaan aikaan perinteinen ”arkistotiede” on kuollut pois. Vuoden 2002 numeroon saakka yleensä vähintään kaksi kolmannesta Arkiston kirjoituksista tuli päätearkistojen virkamiehiltä, lähinnä arkistolaitoksesta ja Sota-arkistosta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana näitä artkkeleita ei ole enää syntynyt. Jotain on tapahtunut.

Oma tulkintani on, että se on merkki ammatillisen eetoksen lopullisesta vieraantumisesta 1800-luvun arkistomiehestä. Tämä perinteinen arkistomies oli ennen kaikkea ”oppinut”. Oppineen rooliin kuului tutkia, kirjoittaa ja julkaista. Arkisto-sarjan 1. osan aloittava Kauko Pirisen Savon vanhin verollepanomaakirja. Lähdekriittinen selvitys on malliesimerkki siitä, mitä tämä perinteisimmässä mielessä merkitsi. Se, että arkistoyhdistys ylipäänsä alkoi julkaista sarjaa v. 1983 on osoitus siitä, että oppineen ihanne kajasteli mielissä. Pohdiskelu ja kirjoittaminen olivat meriittejä, varsinkin arkistolaitoksessa uraa tekeville.

Tänään ihanne on toinen. Alan ammattilaiset ovat nyt ”asiantuntijoita”. Asiantuntijat eivät julkaise, ainakaan siten kuin oppineet. Arkistotieteellinen kirjoittaminen ei taida enää olla ansio. Arkisto-sarja on samalla tullut tarpeettomaksi. Se on sääli. Akateeminen tutkimus tarvitsisi virikkeikseen ja kasvualustakseen asiantuntijoiden pohdiskeluja. Onko liian myöhäistä herättää arkistotieteellistä ammattilaista unestaan?

Tässä voi vain katsoa arkistolaitosta. Suurimpana ja mahtavimpana se määrää alan sävelen. Jos arkistolaitos viestisi omalle väelleen ja ulospäin, että tällaista julkaisemista pidetään tärkeänä ja sitä arvostetaan esimerkiksi virantäytöissä, kirjoituksia saattaisi tulla. Potentiaalia on, koska koulutustaso alalla on nyt aivan toinen kuin Arkisto-sarjan alkaessa.

About these ads
Kategoria(t):Julkaisut, Koulutus
  1. perjantai 30.3.2012 20:59

    Hyvin muotoiltu! Kiitos.

  2. Humanisti hukassa
    sunnuntai 1.4.2012 12:43

    Asiantuntijuus alallamme tarkoittaa sitä, että omassa työpaikassa pyrkii kehittämään asiakirjahallintaa ja laajemmassa mittakaavassa ehkä pääsee osallistumaan – jos hyvin käy – kansallisiin kehittämisprojekteihin. Ammattilehdissä julkaistut kirjalliset tuotokset ovat lähinnä tilanneraportointia näistä kahdesta. Oppineisuutta ja oppiarvoja ei virastoissa kumarrella, vaan asiantuntijuutesi arvioidaan siitä, miten olet saanut järjestelmiä kehitettyä ja miten hyvin olet onnistunut käyttäjiin juurruttamaan asiakirjahallinnan perusperiaatteet. Siinä sivussa ei ole tilaa tutkimukselle ja asioiden syvemmälle pohdiskelulle. Foorumien vähäisyys ei tilannetta helpota.

  3. Magister
    maanantai 2.4.2012 7:37

    Humanisti hukassa ilmaisi asian tiivistetysti. Kentällä arvostetaan sitä mitä saat aikaan organisaatiossasi. Arvostus ansaitaan sillä, ei muodollisella pätevyydellä.

    • maanantai 2.4.2012 8:58

      Uskon kumpaakin kommentoijaa: virastoissa ei oppiarvoilla ja teoreettisilla pohdinnoilla pädetä. Päätearkistoissa sen sijaan ympärillä saattavat olla suopea johto ja kiinnostuneet kollegat. Tuskin suotta arkistoteoriaa harrastettiin ennen nimenomaan arkistolaitoksessa. Tällä tavoin syntyvät kirjoitukset ovat tosin herkästi (väistämättä?) tehtyjä päätearkiston näkökulmasta. Muutakin tarvittaisiin. Hyvä kuitenkin, jos edes jossain ammatillisellä kentällä pohditaan alan perusteita.

      Arkistolaitoksen pyrkimys profiloitua tutkimuslaitoksena on siksi
      kannatettava. Ihmisistä kaikki on kuitenkin viime kädessä kiinni. Onko asiantuntijan eetos vielä korvattavissa oppineella? Mitä se vaatii? Voivatko nämä kaksi olla ristiriidassa?

  1. keskiviikko 18.4.2012 19:16

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 122 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: