Uutisia historiasta

Kävin Humanikassa nappaamassa kopiot artikkeleista, joihin Orrmanin artikkelissa oli viite. Yllättäen lehdissä (Historisk Tidskrift för Finland 1/1976 ja 2/1988) oli enemmänkin arkistoasiaa, vieläpä lähteiden kera.

Harvinaista nähdä vilaus siitä, mistä ajatuksia ja vaikutteita tuolloin otettiin. Vielä 1970-luvulla alalla ei ollut julkaisusarjaa. Tosin arkistolaitoksen ja Liikearkistoyhdistysten lehdet olivat jo olemassa. (“Yleisarkistojen tiedotuksia” alkoi ilmestyä 1970-luvun puolivälissä. Liikearkistoyhdistyksen lehti v. 1964. Jälkimmäisen on sanottu olleen ilmestyessään “ulkoasultaan vaatimaton ja pienikokonen”.)

Vahvistun joka tapauksessa uskossani muutokseen, joka on vuosikymmenten kuluessa tapahtunut. Melko ammatillisen keskustelun käyminen historiatieteen julkaisussa katsottiin 1970- ja vielä 1980-luvullakin luontevaksi.

Erityisen hätkähdyttävää oli todeta Arkisto-sarjan 2. osan tulleen esitellyksi HTF:ssä. Kirjoittajana on tosin Max Engman, joka kuuluu niihin historioitsijoihin, joilla on menneisyys arkistossa, mutta silti. Sitä oltiin noin läheisiä tuolloin!

Surullisen hahmon ritarit

“Pitkä vuoro pakkotyötä historian maanalaisissa onkaloissa”, sanoi J. Franklin Jameson arkistourastaan. En ole saanut selville, minkälaista arkistotyötä hän teki. Se lienee unohdettu. Jameson muistetaan historioitsijana, joka kampanjoi Kansallisarkiston perustamiseksi Yhdysvaltoihin. Lausuntoa leimaa surumielisyys siitä, että arkistoammattilaisen tehtävää ei tunneta eikä arvosteta. Sama tunne ei liene tuntematon Suomessakaan. Orvo Pyykkö luonnehti arkistoa “kynnykseksi, jolle historiantutkijat astuvat tullessaan tutkimuksen huoneeseen”. Jussi Kuusanmäen mukaan “arkistonhoitaja on kulttuuriyhteiskunnan varastonhoitaja”.

Minusta tämä alakulo on ominaista sille osalle ammattikuntaa, joka on perinteisesti voimakkaasti samaistunut historiantutkimukseen. Margaret Procter on äskettäin (2010) kirjoittanut siitä, millaisia käsityksiä arkistonhoitajaan liitettiin Englannissa 1800-luvulla. Kirjo oli laaja: vanhastaan arkistonhoitaja (merkityksessä keeper) oli rahanahne, epäpätevä portinvartija, joka keräsi maksuja asiakirjoista. Tämän rinnalle nousi uusi kuva arkistoammattilaisesta asiakirjoja valvovana byrokraattina. Kun historioitsijat syntyivät ammattiryhmänä, myös arkistonhoitajan rooli sai uuden ulottuvuuden. Hänestä tuli nyt tutkimukseen orientoitunut vanhojen asiakirjojen ja käsialojen spesialisti.

Raja historioitsijan ja arkistonhoitajan välillä oli epäselvä 1920-luvulle saakka. Procter arvioi, että arkistoammattilaiset hyötyivät tästä. Historiantutkimuksen loitottua ammattikuvasta arkistonhoitajan identiteetti on ollut hukassa. Procterin mukaan historiantutkijoiksi brittiarkistonhoitajatkaan tuskin haluaisivat tai voisivat palata, mutta tilalle ei ole tullut mitään selkeää.

Procterin artikkelissa on hupaisa yksityiskohta: 1800-luvun lehdistössä arkistonhoitaja vilahtaa harvakseltaan juonittelevana salaisena agenttina. Esimerkiksi Dreyfusin jutussa yksi avaintodistajista, M. Gribelin, oli Ranskan tiedustelupalvelun arkistonhoitaja. En oikein keksi muuta selitystä kuin että ammattinimike oli riittävän epäselvä ja kuitenkin jotenkin kultivoituneen oloinen sopiakseen erilaisiin peitetehtäviin. Procterin mukaan termi archivist yleistyi Englannissa hitaasti. Vielä v. 1923 sitä piti selittää lukijoille. Kansallisarkistossa sitä ei Englannissa edelleenkään käytetä.

Katse kristallipalloon

Liikearkistoyhdistyksen 50-vuotisjuhlissa katsottiin suomalaisen asiakirjahallinnan menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Molemmissa suunnissa näkyy usvaa. Menneisyydestä ei ole lähteitä tai tutkimusta ja tulevaisuuteen ei näe. Arvailla voi silti. Nyt on hyvä hetkiä pohtia sitä, mitä uusi vuosikymmen tuo tullessaan.

Takana pitkä menneisyys

Ensin menneisyys. Arkistojen juuret on tapana sijoittaa kauas menneisyyteen. Arkistoja on ollut muinaisista ajoista lähtien. Kauan sitten palkkaus ja arvostuskin olivat kohdallaan. Asiakirjoista vastaavan palkka oli 2300 – 2200 eKr.  viisinkertainen poliisipäällikköön verrattuna ja samaa luokkaa kuin kanaalien ylitarkastajalla tai julkisten töiden yli-intendentillä. Asiakirjahallintaa pidettiin poikkeuksellisen vaativana  tehtävänä, joka edellytti tietoa juridiikasta, valtio-opista, hallintotieteestä ja tiedonhallinnasta. Siksi kuninkaatkin säilyttivät arkistohoitajan titteleissään, jos he olivat tehtävään joskus päässeet.

Asiakirja-ammattilaiset olivat pitkään vain hallitsijan ja hallinnon palvelijoita. Arkistolla vallanpitäjä puolusti oikeuksiaan. Tässä se oli “parempi kuin laivaston tukikohta ja tehokkaampi kuin ammusvarastot, koska on parempi voittaa järjellä kuin väkivallalla”, kuten Baldassare Bonifacio (1585 – 1659) korosti. Tämä aspekti ei ole edelleenkään kadonnut. Toisten osapuolten pääsyä omiin arkistoihin on viime vuosikymmeninäkin estetty valtioiden rajariidoissa. Arkistosta, joka on historian ammusvarasto eikä mausoleumi, voi löytyä ammuksia myös toiselle osapuolelle.

Arkistonhoitaja oli ennen vanhaan salaisuuksien vartija. Kerrotaan, että Venetsiassa edes doge ei päässyt arkistoon ilman vartijaa. Tuon ajan venetsialaiseen tietoturvallisuuteen kuului myös, että arkistonhoitaja ei saanut olla lukutaitoinen. Kansalaisten, tutkimuksen ja yhteiskunnan tarpeiden palveleminen on arkistojen toiminnassa viimeisten vuosisatojen tuoma ilmiö. Syvä pohjavirta on aina ollut arkistonmuodostajan toiminnan hyödyttämisessä. Riskienhallinnan korostaminen on tässä uudempaa kerrosta.

…vai onko sittenkään niin?

Toisaalta voi epäillä suomalaisen profession ikää. Jos korkeaa koulutusta ja yhteistä ammatti-identiteettiä pidetään profession tunnusmerkkinä, milloin asiakirjahallinnan professio muodostuu Suomeen? Monista merkeistä päätellen se näyttäisi tapahtuvan vasta 1900-luvun kuluessa, ensin arkistolaitoksessa ja sitten sen ulkopuolella. Arkistolaitoksen sisäinen koulutus alkaa 1930-luvulla. Vasta sotien jälkeen muu kenttä alkaa saada systemaattista koulutusta. Liikearkistoyhdistys aloittaa toimintansa v. 1960. Alan akavalainen ammattiyhdistys (AAY) ottaa ensimmäiset jäsenet arkistolaitoksen ulkopuolelta v. 1971. Kehityksestä kertoo, että tällä hetkellä AAYn jäsenistä vain viidennes on arkistolaitoksesta.

Niinpä suomalainen professio onkin ehkä vain alle sadan vuoden ikäinen. Mitä oli sitä ennen? Vaikea sanoa. Jacob von Rammingen, joka oli yksi ensimmäisistä “arkistoteoreetikoista”, kirjoitti Saksassa v. 1571 tarkoituksellisesti niin hämärän oppikirjan, ettei sen perusteella pysty sanomaan, miten asiakirjahallintaa hoidettiin. Syynä oli se, että kyse oli von Rammingenin suvussa sukupolvelta toiselle siirtyvän ammatin salaisuuksista. Rahanarvoisia taitoja ei haluttu opettaa ulkopuolisille. Varmasti Suomessakin on ollut jotain tällaista, suvussa tai oppipoikajärjestelmän kautta eteenpäin välittyvää osaamista. Joka tapauksessa kyse on ollut hyvin pienen ryhmän taidoista ennen 1900-lukua.

Katse kristallipalloon

Mitä tulevaisuus tuo? Ilman profetoimisen armolahjaa tähän on mahdoton sanoa. Oma veikkaukseni on, että seuraavat seikat näkyvät tällä vuosikymmenellä työssä yhä enemmän:

Ensimmäinen on tuloksellisuuden vaatimus. Kaikkialla supistetaan, vähennetään ja leikataan. Jos hyvä asiakirjahallinta ei aidosti ja selvästi edistä organisaation tehokkuutta, sen asema käy tukalaksi. Määräyksiin ja lakeihin vetoaminen riittää huonosti, kun pakollisia päämäärätehtäviäkin on vaikea hoitaa.

Toiseksi työn ja käyttäjien tarpeiden ymmärtäminen korostuu. Ilman sitä on mahdotonta kehittää välineitä, jotka tekevät työn helpommaksi ja nopeammaksi. Ilman sitä ei voi olla asiakirjahallintaa, joka sulavasti integroituu siihen, miten työtä tehdään.

Kolmanneksi, asiakirjahallinta ottaa askeleen taaksepäin, piiloon, pois näkösältä.  Viimeiset kymmenkunta vuotta trendi on ollut päinvastainen:  on rakennettu korostetusti asiakirjajärjestelmiä ja kerrottu käyttäjille, kuinka tärkeää on luoda asiakirjoja käyttämällä juuri niitä. Tämä on toiminut osin hyvin, mutta se ei riitä kokonaisratkaisuksi. Kaikkea tarvittavaa ei saada tätä kautta talteen. Niinpä huomio siirtyy keinoihin, joilla muutakin informaatiota saadaan arkistoihin talteen ilman käyttäjän panosta.

Neljänneksi, laaja-alaisuutta kaivataan yhä enemmän, monessa mielessä. Organisaation kannalta on yhdentekevää, onko informaatiossa kyse “asiakirjoista”. Se saa maksimaalisen hyödyn järjestelmistä, joissa asiakirjahallinta yhdistyy dokumentin- tai sisällönhallintaan. Niinpä tällaiset järjestelmät yleistyvät puhtaiden asiakirjajärjestelmien kustannukselta. Vastaavasti asiakirjahallinnan ammattilaiselta vaaditaan enemmän kuin vain asiakirjahallinnan ymmärrystä, esimerkiksi kykyä neuvoa henkilökohtaisen tiedonhallinnan ongelmissa. Asiakirjahallinta tarvitsee erilaisten välineiden hallintaa, koska toiminta dokumentoituu myös mm. sosiaalisen median kautta.

Viideksi, kansainvälistyminen ja semanttisen webin tekniikat valtaavat alaa. Tehokkuus, laaja-alaistuminen ja siirtyminen kohti  piilotetumpaa asiakirjahallintaa pakottavat tähän. Jos näin ei käy, syynä on vain alan marginaalisuus. Pienellä kentällä, joka on useimmille tuntematon, mielenkiinnoton ja eduiltaan etäinen, voidaan toimia tyhmästikin kenenkään älähtämättä.

Kulttuuriteko

Kuulin jokin aika sitten eläkkeeltä olevalta upseerilta – kutsun häntä tässä Tarmoksi – seuraavan anekdootin.

Tarmo oli saanut vuosikymmeniä sitten nuorena upseerina tehtäväkseen laittaa yksikön ns. salainen arkisto kuntoon. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen pitäisi tehdä, joten hän hätäpäissään soitti Sota-arkistoon. Sota-arkistonhoitaja antoi seuraavan ohjeen: “Et tee yhtään mitään, pakkaat paperit lukematta laatikkoon ja lähetät tänne”. Tarmo teki työtä käskettyä ja onnitteli itseään, että selvisi tehtävästä näin helpolla. Jälkeenpäin tavatessa sota-arkistonhoitaja oli kiitellyt Tarmoa ja sanonut, että tällä tavoin oli talteen saatu todella arvokasta aselajin historiaa valaisevaa materiaalia. Tarmo tunnusti sen verran papereita kuitenkin katsoneensa, että ymmärsi, miksi ohje oli tällainen.

Bundesarchivin rakennus ja natsit

Matkaoppaasta löytyy yllättäen arkistohistorian triviatietoa.  Bundesarchivin rakennus Berliinin Lichterfeldessä  (osoitteessa Finckensteinallee 63) on Leibstandarte-SS Adolf Hitlerin entinen päämäja. Se rakennettiin alunperin v. 1878 kadettikoulun käyttöön. Leibstandarte-SS sai sen v. 1933. Kun seuraavana vuonna SA-johtaja Ernst Röhmiä pantiin viralta, ihmisiä ammuttiin nimenomaan täällä. Sodan jälkeen rakennus oli Yhdysvaltain armeijalla vuoteen 1995 nimellä “Andrew Barracks”. Portin molemmin puolin oli aikaisemmin SS-sotilasta esittävä patsas. Ne ovat edelleen paikallaan, mutta betonilla peitettynä.

Opas osaa kertoa vielä, että maailman ensimmäinen sähköinen raitiotie rakennettiin v. 1881 rakennuksen ja Lichterfelde Ostin rautatieaseman välille.

Toiminnan kuva

Kesälomamatkalla törmäsin sanaan “arkisto” vain kerran.  Se tapahtui Auschwitzissä, joka on Unescon maailmanperintökohde. Kyse on selvästi palasesta yleismaailmallisesti kiinnostavaa eurooppalaista kulttuuriperintöä, koska missään muualla ei ollut samanlaisia monikansallisia turistijoukkoja, lukuunottamatta ehkä Prahaa (joka on myös Unescon listalla).

Tämä on ymmärrettävä satiiriseksi ja hieman surumieliseksi toteamukseksi. Meitähän voisivat yhtälailla puhutella muut saksalaisen kulttuurin tuotteet. Goethen, Lutherin, Schillerin ja Beethovenin jäljillä ei kuitenkaan ollut tungosta. Yritän sanoa tämän nyrpistelemättä nenääni, koska olinhan siellä minäkin. Lisäksi törmäsin herroista vain Lutheriin Wittenbergissä, joskin myös Goethe ja Schiller olivat liikkuneet samoilla tienoilla.

Mutta palatakseni asiaan, keskitysleirissä oli siis arkisto. Diktatuurit ovat ajan myötä kehittäneet menetelmiään; pelkän kiduttamisen ja tappamisen lisäksi on havaittu tehokkaaksi olla kertomatta, mitä ihmisille on tapahtunut. He vain katoavat. Epävarmuus läheisten kohtaloista korottaa pelon ja epävarmuuden uuteen potenssiin. Kun arkisto, sitten diktatuurin sorruttua, paljastaa totuuden, se on helpotus. Ei kovin kummoinen, mutta helpotus kumminkin.

Auschwitzistä tämäkin helpotus puuttui. Pääportin läpi suoraan leiriin vievän rautatien valmistuttua osa ihmisistä talutettiin suoraan kaasukammioon. Sen vuoksi tapettujen henkilöiden määrää ei tiedetä tarkalleen. Kukaan ei ehtinyt tai viitsinyt kirjata ylös, keitä surmattiin. Parhaiten dokumentoituja ovat leiriin ensimmäisinä vuosina tuodut puolalaisen vastarintaliikkeen edustajat. Heistä on olemassa tarkat henkilötiedot, jopa kuvat.

Mutta mikä kuvaa paremmin natsien toimintaa kuin se, ettei kukaan ollut sen vertaa kiinnostunut tapettavista, että olisi merkinnut heidän nimensä muistiin. Arkisto on siis toiminnan kuva. Pompöösi ajatus, mutta tässäkin tosi.

Arkistopytyt

Kaisa Kyläkoski kirjoittaa arkistohistoriasta. Alussa oli siis “ikoni”.

Fahrenheit 451

Ray Bradburyä lukeneet muistavat, että paperin syttymislämpötila on 451 Fahrenheitia (n. 233 °C). Asiapaperit usein joutuvat syttymispisteeseen silloin, kun valta maassa jyrkästi vaihtuu. Shpalernajan vankila paloi maaliskuun vallankumouksen jälkeen.  Vieressä roihusivat asiakirjat, sotaoikeuden pihalla. Monet Shpalernajassa vankina olleet kalterijääkärit kommentoivat tätä Sulo-Weikko Pekkolan Kalterijääkärit-kirjoissa:

“…Ystävämme kirjurit näyttivät kaikki sotaoikeuden piilopaikat. Kaikki syytöspaperit syydettiin ikkunasta pihalle kolmeen kasaan: kuolemantuomiot, elinkautiset, pakkotyöt ja sekalaiset. Sitten pistettiin tuli alle ja pitkillä seipäillä  kohennettiin sitä, jotta paksut paperipinkat pian ja täydellisesti tuhoutuisivat.” (Erik Evert Eriksson)

“Vallankumouksellisten suuressa hävittämishalussa oli sentään paljon tervettä järkeäkin, kuten esimerkiksi tutkintopöytäkirjojen, syytöksien ja santarmiraporttien polttaminen. Tähän hävitykseen ottivat myös suomalaiset osaa, ja heille oli luonnollisesti aivan erityinen nautinto hävittää Maskevitshin papereita, jotka koskivat saksalais-ystävällistä liikettä Suomessa. Jotta paperit paremmin palaisivat, pengottiin niitä pitkillä seipäillä. Sotaoikeuden ulkopuolella poltettiin täten asiakirjoja kaksi päivää.” (Björn-Eric Bahne)

“Kuinka usein tuleekaan mieleeni yö, jolloin Backbergin veljesten ja toisten ystävien kanssa purevana talviyönä seisoimme sotaoikeuden ulkopuolella. Kun katkeroitunut roskäväki hyökkäsi sotaoikeuteen, laahasi sieltä arkiston ja sytytti palaamaan asiakirjat, jotka nyt olisivat historiallisesti arvokkaita, olimme me mukana punainen nauha napinlävessä villeinä ja hurjapäisinä. Ja kun Moikan varrella sotaoikeuden ulkopuolella roviot paloivat – kaikki, mitä santarmisto ja sotalaitos oli koonnut ja vartioinut — seisoimme siellä hankoinemme kohentelemassa nuotiota, ettei yhtään meidän nimellämme varustettua paperia jäisi jälkipolville.” (Ferdinand Waldemar Lindberg)

“Shpalernajassa pistäydyin seuraavalla päivänä noutamassa muistikirjani ja puulusikkani muistoksi. Tulipalo ei ollut niitä hävittänyt. Sotaoikeuden pihalla myös pistäydyin. Siellä poltettiin arkistoa.”  (Arvo Joh. Lahti)

Kenkiä suutarin lapsille

Äskettäin ilmestyi Ilkka Mäkisen toimittama Suomen yleisten kirjastojen historia. Ensi vuonna on tulossa Suomen museoiden historiikki. Eikö jotain vielä puutukin? Suomen arkistojen ja asiakirjahallinnon kehityksestä ei ole kokonaisesitystä. Arkistolaitoksen historiasta autonomian ajalla on yksi teos, mutta muuten arkistohistoriassa on suuria aukkoja. Suomalaisen asiakirjahallinnon kehitystä ei esimerkiksi ole kovin paljon selvitetty. Asiakirjahallintoa on toki ollut jossain muodossa vuosisatoja, vaikka itse termi tuli käyttöön vasta 1980-luvulla.

Tuntuu ehkä yllättävältä, että historiantutkimuksen puute vaivaa alaa, joka yleisesti mielletään (ja osin väärin) nimenomaan historiantutkimuksen palvelijaksi ja jolla työskentelevät ovat perinteisesti opiskelleet yliopistossa historiaa. Se ei ole pelkästään suomalainen ilmiö.

Hyvä loppu

Kanavassa (6/2009) Kimmo Rentola kirjoittaa:

“Monista keskeisistä asioista suojelupoliisin arkistossa näkyy vain vähän riitettä. – - Papereiden puute ei merkitse sitä, etteikö suojelupoliisissa olisi oltu asioista selvillä ja jopa kirjattu niitä. Kaikki paperit eivät vain koskaan päätyneet arkistoon, mitä vastavakoilun pitkäaikainen päällikkö Arvi Koli valitti viraston käyttöön laatimissaan muistelmissa. Eläkkeelle lähtiessä omaa operatiivista jäämistöä oli tapana hävittää. Parhaat jäämistöt arkistoon on saatu niiltä, jotka eivät ehtineet putsata työpöytäänsä ja kaappejaan, vaan kuolivat äkillisesti työnsä ääreen, kuten Alpo Neuvonen 1986.”

Aikaisemmin virkamiehet toimivat viranomaisen asiakirjojen kanssa miten lystäsivät, toivottavasti eivät enää. Kaarlo Wirilander kertoo matrikkelissaan, että 1800-luvun armeijan papereita tuhosivat ennen kaikkea sotilaat itse:

“Militäärinen arkistopieteetin vajavaisuus runteli sangen tuhoavasti ja täysin umpimähkäisesti [asiakirja]sarjoja – - Tämä autonomian ajan asiakirjamakulointi perustui yhä jatkuneeseen vanhaan katsomustapaan – - että virkapaperit olivat kuten virat ja virkatulotkin virkamiesten henkilökohtaista yksityisomaisuutta. Paperilla oli jo vanhastaan ollut kovaa kysyntää ampumatarvikepajoissa, joten kannatti siis hyvinkin kaupata patruunaverstaaseen ‘kansallisen sotaväen’ historiaa.”

Tutkijalle koko organisaation nopea loppu voi olla eduksi. Erään historian professorin mukaan paras arkisto jää, jos organisaatio katoaa niin vikkelään ettei se ehdi papereitaan hävittää ja seuraajakin on niihin vailla mielenkiintoa.

Tällainen on Suomessa Kenraalikuvernöörinkanslian arkisto. 15. maaliskuuta 1917 kenraalikuvernööri Seyn lähetti Pietariin viestin, jossa hän kertoi kaiken olevan maassa rauhallista. Seuraavana päivänä hänet saatettiin itse vangittuna Pietarin junaan vartijan huutaessa “guljai sabak” (kävele, koira!). Arkisto unohtui Kansallisarkiston holviin, koska tsaarinvalta oli ollutta ja mennyttä. Se ei edes kärsinyt vallanvaihdossa mitenkään, vaikka muuten venäläisiä asiakirjoja kärrättiin paperitehtaisiin ja ajettiin maakuoppiin.

Samassa Kanavan numerossa on toinenkin arkistoja sivuava kirjoitus. Timo Vihavainen kirjoittaa, että kulttuurin jatkuva kehitys edellyttää “jokaiselta sukupolvelta ensin vanhan kulttuuriperinnön omaksumista,  mikä tapahtuu vain elämän mittaisella työllä”. Historian osalta edellytykset tälle ovat heikkenemässä, kun venäjää ja ruotsia ei enää osata.