Kesken Memornetin kesäkoulun saapui ilouutinen: Suomen Akatemia rahoittaa Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen hanketta Kansallista menneisyyttä rakentamassa ja tulkitsemassa – suomalaiset arkistoinstituutiot vallan verkostoina ja muistin paikkoina. Vastuullisena johtajana on Kirsi Vainio-Korhonen. Erinomaista! Tuskin maltan odottaa tuloksia. Rahoituskausi on 2011 – 2015. Kulttuurihistoriallisesti suuntautuvalla arkistotutkimuksella näyttää olevan nostetta.
Kesäkoulussa oli koolla suurin piirtein sama porukka kuin aikaisempina vuosina. Ehkä siksi tunnelma oli intiimi, perhepiirin omainen. Maryanne Dever Newcastlen yliopistosta Australiassa oli onnekkaasti juuri kesäkoulun aikaan Suomessa muista syistä. Hänen toisen päivän keynote-esityksensä sopi erinomaisesti koulun teemoihin.
En yritä referoida esityksiä, koska en pystyisi tekemään niille oikeutta. Mieleen jäi esimerkiksi, miten Maryanne Dever puhui “materiaalisesta lukutaidosta” (jos muistan käsitteen oikein). Kun Greta Garbon kirjeet Mercedes de Acostalle tulivat julkisiksi, lehdessä oli otsikko “Garbon kirjeet eivät paljasta mitään”. Kuitenkin, jos katsotaan, millaisella pieteetillä de Acosta oli säilyttänyt ja järjestänyt kaiken Garboon liittyvän—mukaan luettuna kukkalähetysten tyhjät saatekortit—kyse oli selvästi rakkaussuhteesta.
Tutkija ei pysty “lukemaan” tällaisia seikkoja, jollei hänellä ole arkiston välittämänä muutakin tietoa kuin aineisto itse. Materiaalinen lukutaito lienee sähköisessä ympäristössä käyttökelvoton. Vaikka arkistojen toiminta jatkuu, pelisäännöt muuttuvat.
Tarjolla oli rikkaampia näkökulmia arkiseen aherrukseen, mutta ilmeisesti ammattilaistemme elämä on muutenkin riittävän rikasta ja mielenkiintoista. Ainakaan kesäkoululaisten lisäksi paikalla ei ollut muita kuin muutama kuulija SKS:stä.
Ann Gilliland käväisi tänään “laitoksella”, siis informaatiotieteiden yksikön informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median oppiaineen tiloissa. Pienellä joukolla porukalla keskusteltiin siitä, missä mennään. Ann on arkistotieteen professori University of Californiassa ja Maryanne Deverin ohella toinen pääpuhuja Memornetin kesäkoulussa, joka pidetään nyt torstaina ja perjantaina SKS:n tiloissa Helsingissä. Pääpuheenvuorot ovat kaikille avoimia tilaisuuksia, tervetuloa kuulemaan!
Ann kertoi kokemuksiaan Australiasta. Kaukaa katsoen, kirjallisuuden perusteella, asiakirjahallinto ja arkistotoimi ovat siellä hyvää pataa, yksi saumattomasti yhteentoimiva asiakirja-ammattilaisten ryhmä, kuten Suomessa. Näin ei lähemmin tarkastellen ollutkaan. Toimintakulttuurit ja päämäärät ovat erilaisia, kun mennään ruohonjuuritasolle.
Arvatkaapa, kuinka monta täyttä professuuria arkistotieteessä on? Sata, viisikymmentä, kaksikymmentä? Anglosaksisista maista löytyy muutama, ehkä kolme. Etelä-Euroopasta varmaan jokunen lisää. (Itä-Euroopan arkistoprofessorit ovat kokemukseni mukaan ammatillista koulutusta antavien laitosten johtajia. Akateemisen tutkimuksen ja opetuksen kanssa heillä on vähemmän tekemistä.) Kovin pienestä joukosta on kysymys.
Tässä katraassa on sukupolven vaihdos käynnissä. Joukko nimekkeitä kirjoittajia – Luciana Duranti, Terry Eastwood, Terry Cook, Tom Nesmith, Richard J. Cox – on jäämässä eläkkeelle, ellei jäänyt jo. Mistä nousee uusi polvi?
Tähän liittyen: Memornetin tutkijakoulupaikkoja ei ole liiemmin kyselty. Joten, jos mietit, pitäisikö sinun hakea, vastaus on: kyllä.
Tämä viikko on kulunut Kansainvälisen arkistotieteellisen instituutin (IIAS) konferenssissa Italian Triestessä. Päällisin puolin IIAS:n kokoukset eivät eroa vaikkapa pohjoismaisista arkistopäivistä. Yksi ero kuitenkin on: puhujat ovat valtaosin instituutin jäseniä. Instituutti täytti tänä vuonna 25 vuotta. Niinpä monet instituutin jäsenistä tuntevat toisensa jo vuosikymmenten takaa. Illallispöydässä kävi monikielinen puheensorina, kun englantia, saksaa, italiaa, ranskaa ja slaavilaisia kieliä puhuttiin ristiin.
Kuvassa on instituutin pitkäaikaisia jäseniä ja konferenssin puhujia. Vasemmassa reunassa ottaa kuvaa prof. Mihail Vasiljevitsh Larin (Venäjä, ВНИИДАД). Hänen vieressään istuvat Andrei Rybakou (Valkovenäjä,
БелНИИДАД), Jozef Hanus (Slovakia, uusi valtionarkistonhoitaja), Robert Nahuet (Kanadan kansalliskirjasto ja -arkisto) sekä Marie-Claude Delmas (Ranskan kansallisarkisto). Takarivissä Rybakoun ja Hanusin välissä näkyy Magdalena Marosz Krakovan kaupunginarkistosta. Magdalena kertoi tehneensä takavuosina näyttely-yhteistyötä Helsingin kaupunginarkiston kanssa.
Tarkoitus on kirjoittaa Failiin sisällöistä vakavammin ja enemmän, joten tässä vain hiven arkistotriviaa: Valkovenäjällä on kolme kansallisarkistoa, koska “kansallisarkiston” nimellä kulkevassa laitoksessa voidaan maksaa parempaa palkkaa.
Olen ilmeisesti päässyt taas mukaan puhumaan IIAS:n 19. arkistopäiville Triesteen. Viesti löytyi spammilaatikosta liian myöhään, mutta järjestäjät suostuivat ystävällisesti pidentämään papereiden jättöaikaa.
Vaikka suhtaudun hieman kriittisesti tapahtumaan nimenomaan tieteellisenä (kontra ammatillisena) foorumina, niin IIAS:n konferenssilla on arvonsa. Uusimmassa Der Archivarin numerossa (2/2009) Joachim Kemper Münchenista toteaa (hän on tosin instituutin tulokasjäsenä jäävi puhumaan), että IIAS:n “International Archival Day kuuluu epäilemättä merkittävimpiin eurooppalaisiin arkistokokouksiin. Saksalaiselta kielialueelta tulevalle se tarjoaa lisäksi ajankohtaisen katsauksen kollegoiden kokemuksiin ja ongelmiin ennen kaikkea keskisen itä-Euroopan naapurivaltioissa”.
Näinpä. Asiakirjahallinnan käytännöt vaihtelevat maasta toiseen. Me olemme traditioinemme osa Eurooppaa. Siksi on absurdia, että englanninkielen hallitsevan aseman vuoksi on helpompi saada tietoja Australiasta kuin monista naapurimaista. Euroopan sisällä on monenlaisia kielimuureja, joita on itse vaikea ylittää, ja joita on mahdoton vaatia opiskelijoiden ylitettäväksi lukuunottamatta hyppäystä englanninkieliseen (ja jo ehkä varauksin) ruotsinkieliseen maailmaan. Olisi mielenkiintoista tietää esimerkiksi, miten asiakirjahallinnon ja arkistotoimen suhde hahmotetaan Italiassa, mutta tästä onkin italiaa osaamatta jo vaikea saada kuvaa.
IIAS:n kokouksessa näyttää olevan tällä kertaa puhujia Bosnia-Hertsegovinasta, Bulgariasta, Espanjasta, Italiasta, Israelista, Itävallasta, Kanadasta, Kreikasta, Kroatiasta, Montenegrosta, Puolasta, Ranskasta, Saksasta, Sloveniasta, Slovakiasta, Suomesta, Turkista, Ukrainasta, Valko-Venäjältä ja Yhdistyneistä kuningaskunnista. Ei hassummat euroviisut. Vastaavia ei liene liikaa. Täällä meillä olisi pohjoismaiset arkistopäivät, mutta miten ne voisivat asiallisesti toimia hyvin, kun jokainen puhuu äidinkieltään (luonnollisesti äidinkieleltään suomalaisia lukuunottamatta) ja ruotsalaisillakin on vaikeuksia ymmärtää jo norjaa.
Ranskan DLM-Forumin 10.-12.12. ohjelma on ilmestynyt verkkoon. Sääli, ettei matkalle ole maksajaa: anti ei näytä ohjelman perusteella vallan huonolta. Kun ammattillisia konferenssimatkoja on tavattu järjestää osin opetusministeriön rahoituksella, sellaisen olisi minusta voinut tehdä tännekin. DLM lienee tärkein eurooppalainen alan kokoontuminen, eikä näitä “suuria”, muillekin kuin DLM:n jäsenille avoimia konferensseja ole kovin usein.
Eilisessä Kulttuuri-Sammon julkistamistilaisuudessa nähtiin TKK:n tutkijan päällä T-paita Maakunta-arkiston virkailijat vainoavat minua. Se aiheutti hämmennystä, koska maakunta-arkistoissa on kokemukseni mukaan työssä vain hyvin mukavia ihmisiä. Paidalle keksittiin kuitenkin luonteva selitys: maakunta-arkistojen virkailijat ovat sotajalalla, koska hekin haluavat semanttisen webin palveluja. Syytä onkin, Kulttuuri-Sampo on monipuolisuudessaan varsin häkellyttävä työkalu. Käykää katsomassa!
Tiistaina iltapäivällä pääsin kotiin ICAn konferenssista Kuala Lumpurissa. Vähän jäi vaivaamaan, kuinka paljon tällaisissa kokouksissa on enää järkeä. Saman tiedon yleensä saa lähes yhtä helposti netistä, vaikka hyvä selitys onkin kankeaa kirjoitusta parempi. Parikymmentä suomalaista kiisi paikalle eri reittejä, kuka Amsterdamin, kuka Lontoon, Bangkokin, Hongkongin tai Abu Dhabin kautta. Oliko tämä ekologinen tuhotyö suhteessa saavutettuun hyötyyn? Tätä voi miettiä odoteltaessa Australian Brisbanen kokousta v. 2012.
Matkustamiseen pätee ehkä sama kuin mainostamiseen: puolet on turhaa, muttei tiedetä, mikä puoli.
ICA on järjestänyt suurkokouksensa aina olympiavuonna. Olympialaisten tapaan ICAn kokous alkaa olla turhan massiivinen. Istumalla kaiken päivää konferenssissa saattoi kuulla esityksistä ehkä 7-10 %. Sessioita oli jopa 18 samanaikaisesti.
Konferenssin sisällöstä tulee juttua sekä Failiin että Arkistoviestiin, joten ei siitä enempää. Muilta osin Kuala Lumpur oli kuten odotettiin: kuuma ja kostea. Vapaa-ajan ohjelmien aikataulu petti välillä aika pahasti, vaikka kaduilla myytiin paljon kelloja.
Memornetin kesäkoulu kokoontui Tampereella 5.-6.6. Alkupuheenvuoron piti professori Ketelaar, joka on käynyt Suomessa aikaisemminkin. Ketelaarin mielestään pitäisi tutkia sitä, miten ihmiset käyttävät tietoa ja järjestelmiä: miten tekniikka muuttaa ihmistä ja ihminen tekniikkaa. Jos moderni yhteiskunta on digitaalinen, personoitu, mobiili ja virtuaalinen, niin mitä ovat muistiorganisaatiot? Kovin vähän mitään noista, ainakin jos katsoo arkistoja. Ketelaarin esityksen pohjalta (ja ehkä muutenkin) puhuttiin mm. käyttäjäyhteisöjen tuottamista hakutiedoista ja apuvälineistä.
Oli mielenkiintoista nähdä, miten samankaltaisia muistiorganisaatiot monessa mielessä ovat. Erityisesti prof. Janne Vilkunan esityksessä oli paljon samaa kuin arkistoteorian postmodernistien ajatuksissa. Vilkunan mielestä laajempi termi, heritologia, olisikin museologiaa parempi nimitys kuvaamaan hänen aluettaan. Joiltain osin arkistot ovat heritologiaa.
Toisaalta jälleen huomasi sen, miten arkistot todella ovat eri alueiden rajalla. Mitä painotetaan, kun vaikkapa tutkijakoululle haetaan rahaa? “Muisti, kulttuuri, identiteetti”? “Prosessit, toiminta, tehokkuus”? “Kansalaiset, demokratia, osallistuminen”? “Tutkimus, tiede ja tieteen infrastruktuuri”? Kaikki ovat omalla tavallaan sopivia, mutta yhteen paperiin ei voi sotkea kovin monenlaista retoriikkaa vaikuttamatta skitsolta.
Yllä ensimmäisen päivän päätöspanelistit. Paikalla oli toinenkin bloggaaja, Jari Sedergren (äärimmäisenä vasemmalla). Hänen kuviaan ja ajatuksiaan löytyy täältä (merkintöjä on useampia).
Torstaina oli ValtIT:n VALDA-hankkeen kuulemistilaisuus. Kommentoitavaksi tullut vaatimusmäärittely ei hirveästi herättänyt keskustelua. Useimmat taisivat olla tyytyväisiä ainakin sen käyttäjälähtöisiin tavoitteisiin. Eniten mielipiteitä vaihdettiin hieman tilaisuuden teeman vierestä, yhteisestä tehtäväryhmittelystä.
Selväksi tuli, että valtiovarainministeriö odottaa VALDAn lisäävän tuottavuutta. Tällainen lausunto ministeriön edustajalta aiheuttaa tavallisesti polvien heikotusta ja kylmää hikoilua. Vain “YT-neuvotteluilla” on nykykielessä “tuottavuutta” pahaenteisempi kaiku. Asiakirjahallinnan alueella tilanne on toinen. Hallinnon toiminta on paperinpyöritystä. Kenelläkään ei liene mitään sitä vastaan, että paperi pyörii vaivattomammin päätehtävän ohessa.
Tänään oli kaikille avoin, yhdistetty REGIM, MEMORNET, informaatiotutkimuksen syventävien opintojen ja arkistonhallinnan maisteriohjelman seminaari “Digitaalisen säilyttämisen salat”. On jäänyt mainostamatta tilaisuutta blogissa, mutta eipä se mitään haitannut: paikalla oli kahdeksankymmentä henkeä. Tilaisuuden anti oli minusta hyvä, vaikka olenkin jäävi sanomaan.
Ajatuksista jäi päällimmäisenä mieleen Osmo Palosen toteamus: arkistot saavat palveluidensa rakentamiseen rahaa, kun ne tarjoavat palveluita, joita kansalaiset haluavat käyttää. Kääntäen – ja tätä Osku ei tätä sanonut – rahaa ei tule sellaiseen, joka hyödyttää vain pientä käyttäjäkuntaa tai on lähinnä arkistojen omasta mielestä tarpeellista.
Muutkin esitykset olivat hyviä. Erityisesti Tomi Rasimuksen puheenvuoro viranomaisilla siirtoa päätearkistoihin odottavista asiakirjamassoista pani miettimään. Puhujien kalvot ovat netissä Memornetin tapahtumakalenterissa.
Viimeisimmät kommentit