Ja yleisö kohahti

lauantai 26.8.2017 1 kommentti

IMG_20170822_101445.jpg

Pidin Riikan ICA/SUV-konferenssissa esityksen arkistokuvailun suomalaisen käsitemallin ja ICAssa tuotetun Records in Contexts (RiC) -mallin eroista. RiCille kuvailu on toiminto, joka tehdään jälkikäteen arkistossa. Suomalaisen mallin mukaan kuvailua tapahtuu läpi koko elinkaaren ja eri toimijat tuottavat kuvailutietoa. RiC pyrkii integroimaan perinteistä arkistokuvailua. Suomalainen malli yhdistää arkistokuvailun kirjastoihin ja museoihin. RiC-mallia luonnehditaan asiakirjahallintoa ”kiinnostavaksi”. Suomalainen malli pyrkii kattamaan myös asiakirjahallinnon metatiedot. RiC ei mahdollista osallistavaa kuvailua, avointa ”arkistokaikkeutta” (archival multiverse), suomalainen malli kyllä.

Suomessa ollaan siis hyvin radikaaleja. Tämä on muutakin kuin teoreettista ylätason puhetta. Se näkyy ajan myötä yhä enemmän myös kansallisissa ratkaisuissa.

Erot ovat enemmän siinä, mikä on mallien tarkoitus ja lähtökohta, kuin itse malleissa. Niinpä niiden toteaminen ääneen oli yleisölle pieni shokki. Suomalaisen on vaikea ymmärtää ja muistaa, miten erimielisiä arkistoihmiset pohjimmiltaan ovat. Käytäväkeskustelussa australialainen asiantuntija kritisoi ICAta siitä, että se tyytyy operoimaan kapealla yhteisymmärryksen alueella; standardoimaan vain sellaista, mistä kaikki ovat jo yhtä mieltä. Taustaoletusten piilottaminen on osa politiikkaa, koska erimielisyydet piilevät siellä. Kun todetaan arkistokuvailun kuvaavan toimijoita, toimintaa ja aineistoja, kaikki voivat nyökytellä hyväksyvästi.

Esitys perustui yhdessä Jaana Kilkin kanssa kirjoittamaani paperiin, joka nähnee kohta päivänvalon.

Mainokset

UCLA kouluttaa USAn huippuammattilaiset

lauantai 17.6.2017 Jätä kommentti

University of California, Los Angeles (UCLA), on yksi arkistoalan johtavista kouluttajista USAssa. Professori Anne Gilliland suostui kertomaan UCLAn koulutuksesta Failille. Gilliland on kansainvälisesti tunnettu ja suosittu luennoitsija, joka on käynyt Suomessakin useita kertoja.

Yhdysvalloissa arkistokoulutusta tarjotaan 34 yliopistossa. UCLAn arkistomaisterien koulutusohjelma kuuluu niistä pienempiin, opiskelijoita on alle viisikymmentä.

Gilliland luonnehtii yliopiston opetusta toisista eroavaksi ja aktivismin leimaamaksi. Tutkimuksessa ja opetuksessa korostetaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, ollaan tietoisia yhteiskunnan sosiaalisista ongelmista ja arkistojen poliittisesta luonteesta. Kysyn Annelta, miten tämä vaikuttaa opiskelijoiden työllistymiseen.

”Ei mitenkään. Kaikki tietävät, että tämä on huippuyliopisto ja alan opetus on parasta, mitä voi saada. Pelkästään Kaliforniassa on valtavasti pieniä, erilaisia yhteisöjä palvelevia arkistoja, jotka tarvitsevat tällaista osaamista”, Gilliland sanoo. ”UCLAn opiskelijat tuntevat arkistojen toiminnan periaatteet, mutta he osaavat lisäksi tarkastella niitä kriittisesti ja soveltaa ajatuksia uusissa tilanteissa, joihin perinteinen toimintatapa ei sovi.”

Hän lisää, että alalla on ”diversiteettiongelma”. Perinteisesti arkistonhoitajat ovat olleet valkoihoisia miehiä, mutta maisteriohjelmien myötä ala on naisistunut. Kun väestö kuitenkin on monikulttuurista, yhteiskunnan dokumentointi edellyttäisi eri taustoista tulevia opiskelijoita. Tähän pääseminen on jatkuva haaste.

”Opiskelijoitamme kysytään kaikkialla, mutta useimmat eivät halua lähteä täältä.”

Yhdysvaltain kansallisarkisto NARA toimii itärannikolla, mutta se ei ole ollut suuri arkistomaistereiden työllistäjä. NARA on perinteisesti värvännyt työntekijänsä historian opiskelijoiden joukosta ja kouluttanut heidät itse. Tässä on tapahtunut muutosta, mutta yliopistossa alaa opiskelleita on otettu NARAan yleensä erikoistehtäviin, kuten sähköisten asiakirjojen hallintaan. Sähköpostiskandaalit ovat opettaneet NARAlle, ettei sillä ole siihen riittävää osaamista.

Asiakirjahallinnon ja arkistojen ero on Yhdysvalloissa usein tiukka. Miten UCLAn koulutuksessa asiakirjahallinto on otettu huomioon?

”Asiakirjahallintoa ei meillä nähdä erillisenä alueena”, Gilliland vakuuttaa. Opiskelijat voivat työllistyä yhtä asiakirjahallintoon kuin arkistoihinkin. Koulutusohjelmassa kukaan ei voi välttyä perustietämykseltä asiakirjahallinnosta, vaikka asiakirjahallinnon erikoiskurssit voikin välttää.

”Valitettavasti suurin osa opiskelijoista ei ole kiinnostunut asiakirjahallinnosta, vaikka työpaikkoja olisi ja palkkakin on hyvä. Opiskelijat haluavat hypistellä konkreettisia vanhoja asiakirjoja. Yritän kannustaa muuhun, mutta asiakirjahallinto herättää harvoissa innostusta”, Anne valittaa.

Asiakirjahallinnolla on terminä vanhahtava kaiku. Se tuo mieleen lomakkeiden suunnittelun ja hallinnan.

Entä kirjastonhoito? USAssa kirjastokoulutuksen määrä on laskussa, mutta arkistokoulutus kasvaa. Niin Tampereen yliopistossa kuin UCLAssakin koulutetaan kirjastonhoitajia samassa koulutusohjelmassa arkistoammattilaisten kanssa. Käy ilmi, että ratkaisukin on samantapainen.

”Maisteriopiskelijoiden on suoritettava ensin neljä pakollista kurssia, joilla annetaan yleiskatsaus eri alueisiin. Erikoistuminen alkaa vasta sen jälkeen”, Gilliland selittää. Arkisto- ja kirjastokoulutuksen lisäksi erikoistumisalueita ovat informatiikka, vanhat kirjat ja paino- ja visuaalinen kulttuuri, sekä tietysti media-arkistot – Hollywoodin lähellä kun ollaan.

Kurssikuvaukset ovat hämmentäviä. Niissä saattaa lukea ”kaksi tuntia luentoja ja kaksi tuntia keskustelua”, niin vähän? – ”Se on viikoittain. Keskusteluita vetää joku henkilökunnasta tai jatko-opiskelija”, Gilliland selittää.

Sanon, tuo olisi meilläkin hyvä, mutta siihen ei ole resursseja. Sen sijaan yritetään saada aikaan Moodle-keskusteluja verkossa, vaihtelevalla menestyksellä. ”Meilläkin käytetään Moodlea”, kertoo Anne. ”Kaikki eivät halua puhua julkisesti.” Tämä on yllättävää. Amerikkalaiset vaikuttavat järjestään luontevilta ja innokkailta esiintyjiltä.

UCLAssa on vähän ulkomaisia opiskelijoita, koska opiskelu on kallista. Opintopaikka ei yleensä tuo opinnoille rahoitusta. Niinpä jatko-opiskelijoiden käyttäminen opetuksessa on yliopistolle keino tukea jatko-opiskelijoita antamalle heille ansaintamahdollisuus.

Maisterikoulutuksen rakenne on toisenlainen kuin Suomessa. Sopivan kandidaatintutkinnon suorittanut voi tulla UCLAan tekemään suoraan väitöskirjaa. Jos haluaa tehdä maisterintutkinnon, se on ammatillista pätevöitymistä.

Erilaista on myös se, että maisterin tutkielman sijasta voi tehdä portfolion. Portfolion aihe valitaan kaksivuotisessa koulutuksessa ensimmäisen vuoden jälkeen. Se on jokin ajankohtainen ongelma tai teema, johon opiskelija haluaa syventyä. Siinä, missä tutkielma tähtää tutkimusosaamiseen, portfoliolla kehitetään johtamistaitoja. Molemmissa vaihtoehdoissa on syvällisesti perehdyttävä tarkasteltuun alueeseen.

”Opiskelijat kuvittelevat sen olevan maisterintutkielmaa helpompi vaihtoehto, mutta niin ei ole”, Anne sanoo. ”Itse asiassa on helpompaa tehdä kaavamainen tutkielma.”

Portfolio on kertomus opiskelijan ammatillisesta kasvusta opintojen aikana kohti itse asetettua tavoitetta. Portfolioon sisältyy kuvaus tarkasteltavasta aiheesta, aihetta käsittelevä kirjoitus, selostus käydyistä kursseista ja keskusteluista, sekä tavoitellusta urasta ja jatkokehityksestä. Yhdeksän kymmenestä opiskelijasta tekee portfolion.

Portfolio esitellään suullisesti raadille, jossa on kaksi edustajaa yliopistolta sekä yksi alan ammattilainen. Esittelyt eivät ole julkisia. Läsnä ovat raadin lisäksi vain muut samaan aikaan esittelyvuorossa olevat opiskelijat. Parhaat esitykset saavat kuitenkin toisenkin esityskerran, jolloin läsnä on sidosryhmien ja yritysten edustajia. Silloin opiskelija saatetaan värvätä saman tien töihin.

Vaatimukset opiskelijoille ovat tiukemmat kuin Suomessa. Pelkkä kurssien läpäiseminen ei vielä riitä tutkinnon saamiseen. Peruskursseista on saatava riittävän korkea keskiarvo. Myöskään poissaolevaksi ilmoittautuminen ei onnistu, ellei kurssisuoriutuminen ole ollut riittävää.

Gillilandin yksiköllä on kiinnostusta läheisempään yhteistyöhön Tampereen yliopiston kanssa. Se suorastaan imartelee, koska maailman huippuyliopistot verkostoituvat mieluiten keskenään. Vierailun aikana allekirjoitettiin kuitenkin, aiepöytäkirja UCLAn GSEISin (Graduate School of Information and Education Studies) ja Tampereen yliopiston viestintätieteiden tiedekunnan yhteistyöstä.

Artikkelin on kirjoitettu Fulbright Finlandin stipendin turvin Yhdysvaltoihin tehdyllä vierailulla.

(Julk. Faili 2/2017, s. 34-35)

Kategoriat:Koulutus

Valtionarkisto astui uuteen aikaan

lauantai 17.6.2017 Jätä kommentti

Failin edellisessä numerossa esitellyn Reinhold Hausen -historiikin lisäksi Jari Lybeckiltä ilmestyi äskettäin myös kirjan valtionarkistosta vuosina 1944-1974. Kyse on tärkeästä ajanjaksosta, jolloin alan suomalainen toimintakenttä muotoutui uudelleen. Useimmat ammatillisista yhdistyksistä aloittivat toimintansa tuolloin. Yliopistokenttä laajeni ja tämä näkyi valtionarkiston ja maakunta-arkistojen toiminnassa. Samalla arkistolaitoksen täytyi löytää ratkaisuja viranomaisten kasvaviin asiakirjamassoihin.

Historiikki on arkistolaitoksen historiaprojektin osa, joka ei löytänyt tietään julkisuuteen arkistolaitoksen kautta. Niinpä Lybeck on julkaissut tekstin omakustanteena. Teos ei kokonaisuutena ole aivan Reinhold Hausen kirjan tasoa. Teksti on paikoin hyppelehtivää ja olisi kaivannut edelleen työstämistä. Omakustanne ei luonnollisesti ole visuaalisesti sillä tasolla, jota ammattimaisesti kustannetulta teokselta voi odottaa.

Kirja on tästä huolimatta arvokas lisä suomalaiseen arkistokirjallisuuteen. Lybeck on käynyt kirjallisuutta ja arkistolähteitä huolellisesti läpi. Näin tuoreilta ajoilta löytyy myös ajan itse kokeneita tai ainakin silloin vaikuttaneita tunteneita henkilöitä. Teokseen on dokumentoitu myös muistitietoa, johon Lybeck aina välillä viittaa. Kuten Hausen kirjassa, Lybeck käy läpi valtionarkiston toiminnan alueita, muun muassa mikrofilmauksen käynnistymistä, konservointia ja tutkijasalipalvelua. Myös kipeitä asioita tuodaan esille, esimerkkinä maakunta-arkistojen ja valtionarkiston kahnaukset.

Itse luin kiinnostuneena muun muassa valtionarkistoon 1950-luvun vaihteessa luodusta organisaatiosta, joka vaikutti pitkään. Tullessani valtionarkistoon harjoittelemaan 1980-luvun lopulla, se eli vielä ainakin henkilökunnan muistissa. Nykyisin organisaatiot ovat jatkuvan myllerryksen tilassa ja tällaista pysyvyyttä on vaikea kuvitella. Valtionarkiston kuusi jaostoa oli muodostettu aineistopohjaisesti ja ne vastasivat kukin omasta aineistostaan kaikilta osin: käsittelystä, hoidosta ja selvityksistä. Samalla kun henkilökunnalla oli erikoistuntemusta jonkin aineiston osalta – valtionarkistonhoitaja Kaarlo Blomstedt piti tätä tärkeänä – toiminta oli kokonaisvaltaista ja kunkin työntekijän oli hallittava erilaisia tehtäviä. En osaa sanoa, pitäisikö tästä ottaa oppia, ja mihin suuntaan, mutta historiaa tuntematta on tunnetusti tuomittu toistamaan sitä uudelleen.

Toisin kuin arkistolaitoksen virallisen historiikin pohjalta, Lybeckin huolellisten viitteiden perusteella voi suunnistaa alkuperäislähteille. Kirja tuo esille myös arkistolaitoksen sisäisiä virtauksia, joista ei muuten ole ollut tietoa. Lybeck mainitsee esimerkiksi valtionarkistonhoitaja Kerkkosen vierastaneen kaikkea, mikä vivahti aiheenmukaiselta arkistoinnilta. Tämän vuoksi hän kannatti organisaatiorakenteen ja sarja-aktijärjestelmän mukaista tiedon organisointia eikä innostunut Renvallin uudistusajatuksista.

Renvall onkin yksi henkilöistä, joiden arkistoajattelua perataan kirjassa huolella. Mielenkiintoisesti asiakirjojen tehtävä alkoi loppuvaiheessa hallita hänen ajatteluaan viranomaisen tehtävän kustannuksella. Renvallin välitön vaikutus jäi tunnetusti vähäiseksi, mutta ulkomaista teoreetikoista Suomessa näytään luetun ahkerasti ainakin T. R. Schellenbergiä, jonka ”Modern Archives” oli jopa hetken aikaa alemmankin arkistotutkinnon tenttikirjana – alkukielellä!

Lybeckin mukaan jo sodan pian jälkeen, tai viimeistään 1950-luvulla, Suomessa alettiin kiinnittää huomiota syntyviin arkistoihin ja arkistonmuodostukseen. Toisin sanoen alettiin tuoda esille asiakirjahallinnollista aspektia jo syntyneiden arkistojen säilyttämisen ohella. Kirjassa sivutaan myös ammatillisesti mielenkiintoisia arvonmäärityksen ja seulonnan kokeiluja: niin sanottuja tyyppiarkistoja, joissa säilytettiin 1950- ja 60-luvuilla sellaisiakin asiakirjoja, jotka muista arkistoista hävitettiin, sekä ”mini-Suomen” rakentamista edustamaan koko Suomen arkistoaineistoja.

Vanhemmat ammattilaiset löytävät teoksesta ainakin nimeltä tuttujen henkilöiden historiaa. Valitettavasti kirja on omakustanteena huonosti saatavilla, myös hyvin varustetuista kirjakaupoista.

Jari Lybeck: Arkistolaitoksen suhde tutkimukseen ja hallintoon järjestyy uudelleen. Vuodet 1944-1974. Turku 2016. ISBN 978-952-93-7935-4

(Julk. Faili 2/2017, s. 34-35)

Kategoriat:kirjallisuus

Republikaanien puuhamaassa

tiistai 13.6.2017 Jätä kommentti

Presidentti Ronald Reaganin kirjaston nimi johtaa harhaan. Kyse on enemmän arkistosta, mutta arkistokin on kirjaston lailla kävijöiltä piilossa. Kävijälle laitos on ennen kaikkea museo, jossa voi seurata Ronaldin elämäntaivalta radiojuontajasta presidentiksi. Eikä kyse ole vain museosta, vaan Ronald Reagan -puuhamaasta republikaaneille ja republikaanimielisille. Kirjastossa voi lausua Reaganin puheita teleprompterin ääressä, vierailla Valkoisen talon ovaalitoimiston kopiossa, astua presidenttien Marine One -kuljetushelikopteriin, tehdä kierroksen seitsemää presidenttiä kuljettaneessa Air Force One -lentokoneessa ja ihailla aitoa palaa Berliinin muurista. Lopuksi kävijälle on tarjolla välipala Ronald Reagan -pubissa ja piipahdus presidentin haudalla.

_IMG_3370

Kirjaston lentokonehalli

Ronald Reaganin kirjasto ei ole vain avoinna yleisölle. Se suorastaan perii pääsystä parinkymmenen euron maksua. Niin tekevät muutkin presidenttien kirjastot. Museokaupasta voi mukaan ostaa presidenttikrääsää ja muistella vierailua vielä kotonakin.

Arkistossa on Reaganin henkilökohtaisen arkiston lisäksi aineistoa kuvernööri- ja presidenttikausilta. Myös kolmisenkymmentä presidenttiä tai hänen kampanjoitaan lähellä ollutta henkilöä on luovuttanut asiakirjoja kirjastoon. Kaikkiaan kirjastossa 1,6 miljoonaa valokuvaa, 20 000 videonauhaa, 25 000 äänitettä, 204 200 metriä elokuvaa, 63 miljoonaa dokumenttia. Reaganin kirjasto on yksi suurimmista Clintonin kirjaston jälkeen.

Kaikki aineisto ei ole julkista sanan suomalaisessa merkityksessä. Asiakirjat voivat olla vielä salaisia, mutta käyttäjä voi yleensä pyytää arvioimaan salassapitotarvetta uudelleen. Vielä järjestämättömään ja luetteloimattomaan aineistoon voi tehdä pyyntöjä julkisuuslain nojalla.

Roosevelt oli ensimmäinen

Amerikkalainen presidenttikirjastojen järjestelmä on erikoislaatuinen. Ensimmäisen kirjaston loi Franklin D. Roosevelt, joka lahjoitti vuonna 1939 arkistonsa Hyde Parkin talonsa mukana Yhdysvaltain valtiolle. Tätä ennen presidenttien aineistoja ei systemaattisesti talletettu mihinkään. Pääosa asiakirjoista on Kongressin kirjastossa Washington D.C.:ssä, mutta aineistoja on lisäksi hajallaan siellä täällä.

Vanhempien asiakirjojen hajaannus johtuu osin siitä, että vuoteen 1981 asiakirjoja pidettiin presidentin yksityisomaisuutena. Ajatus tuntuu oudolta. Sen taustalla oli ajatus, että arkaluontoisissa kysymyksissä presidentin keskustelujen olisi säilyttävä luottamuksellisina. Lisäksi samalla tavalla toimittiin korkeimman oikeuden ja kongressin jäsenten asiakirjojen suhteen, joten järjestelmä oli kaikille vallan kolmiajon osapuolille tasapuolinen. Kolmanneksi tällä suojeltiin presidenttiä. Ajateltiin, että uusi presidentti voisi käyttää edeltäjänsä aineistoja tätä vastaan. Lainsäädäntöä oli pakko muuttaa, kun Watergate-skandaali toi 1973 esiin Richard Nixonin nauhoitukset ovaalitoimistossa ja pääsy nauhoituksiin osoittautui vaikeaksi.

Nykyisin presidenttikirjastoja on neljätoista. Jokainen presidentti on Herbert Hooverista lähtien saanut oman kirjastonsa. Niissä on sekä virallista että yksityisluontoista aineistoa presidentin elämästä ja hänen virkakaudeltaan. Kukin kirjasto rakennetaan yksityisellä rahoituksella, minkä jälkeen se luovutetaan Yhdysvaltain kansallisarkisto NARAlle ylläpidettäväksi. Hooveria edeltävilläkin presidenteillä on museoita ja kirjastoja, mutta ne eivät ole osa NARAn hallinnoimaa verkostoa.

_IMG_3341

Elokuvatähteä kysyttiin myös mainoksiin

Kirjastojen tilanne on kuitenkin epäsuhtaisempi kuin mitä peruskuvio – rakentaminen yksityisin ja ylläpito julkisin varoin – antaa ymmärtää. Joidenkin taustalla olevat säätiöt toimivat aktiivisesti ja keräävät niille edelleen rahaa, toisilla kirjastoilla ei ole samanlaista tukea. Myös kasvaneet aineistomäärät aiheuttavat epäsuhtaa: Rooseveltin kirjastossa on 12 miljoonaa dokumenttia kahdeltatoista vuodelta, kun taasClintonin kirjastossa 76 miljoonaa kahdeksalta vuodelta. Arkistoammattilaisia ei ole samassa suhteessa enemmän. Vuonna 2007 Reaganin kirjasto ilmoitti, että sen kokoelmista oli kadoksissa 80 000 objektia huonon valvonnan ja seurannan vuoksi. Tämän jälkeen järjestämiseen ja luettelointiin alettiin panostaa enemmän.

Presidenttikirjastot ovat herkkiä poliittisille intohimoille. Jo kirjaston sijoitus voi olla arka asia. Sijainti yliopiston campuksella voidaan katsoa yliopiston tueksi presidentin politiikalle. Reaganin kirjastoa suunniteltiin ensin Stanfordin yliopistoon, mutta kun tämä jostain syystä kariutui, kirjasto päätyi Simi Valleyhin, joka sijaitsee 48 kilometriä luoteeseen Los Angelesista. Simi Valley on läheisten suurkaupunkien nukkumalähiö, jossa ei kirjaston lisäksi ole yhtään mitään – anteeksi vaan paikalliset. Se on kuitenkin kahdessa tutkimuksessa arvioitu Yhdysvaltain kahdenkymmenen konservatiivisimman kaupungin joukkoon. Tämä ehkä selittää Simi Valleyn valintaa kirjaston paikaksi, Hollywoodin läheisyyden lisäksi.

Presidentit ovat kansakunnan uskonto

Suurelle yleisölle presidenttikirjastot ovat paikkoja, joissa kenties voi palata nostalgiseen aikakauteen. Jo taloudellista syistä kirjastojen on yritettävä sytyttää kävijöissä innostusta historiaan. Samalla kirjastot ovat valtionpäämiehien muistomerkkejä.

Yhdysvalloissa on aina palvottu presidenttejä. Sosiologi Robert N. Bellah väitti vuonna 1967, että Yhdysvalloilla on oma siviiliuskonto, jolla on kaikki uskonnon tarvitsema: pyhiä henkilöitä (presidentit), pyhiä paikkoja, kirjoituksia ja rituaaleja. Pyhistä pyhin on George Washington, joka vei kansansa itsenäisyyteen. Sisällissodan jälkeen tarvittiin uusi palvonnan kohde, Abraham Lincoln, julistamaan yhtenäisyyttä ja maan selviytymistä. Uskonnon pyhät kirjoitukset ovat Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus ja perustuslaki, pyhiä paikkoja Lincoln-muistomerkki ja Washingtonin Mount Vernon -maatila. Valan vannominen ja itsenäisyyspäivän juhlinta ovat rituaaleja, joilla amerikkalainen tunnustaa vakaumustaan.

Kirjastot tekevät kukin parhaansa nostaakseen oman presidenttinsä kansakunnan siviiliuskonnon kaanoniin, mahdollisimman lähelle Washingtonia ja Lincolnia.

Kirjastoon voi tehdä pyhiinvaellusmatkan tarkastelemaan reliikkejä presidentin toiminnasta. Ajatus yhdestä miehestä ohjaamassa koko kansakuntaa yhdestä paikasta vetoaa ihmisiin. Kun ensimmäinen ovaalitoimiston kopio avattiin Harry S. Trumanin kirjastossa 1950-luvun lopussa, siitä tuli näyttelyn suosituin kohde. Nyt Kennedyn, Johnsonin, Fordin, Carterin, Reaganin, Clintonin ja molempien Bushien kirjastoissa on kopio toimistosta.

Presidenttiuskonnon huono puoli on kaiken toiminnan pyhittyminen ja presidenttikirjastojen propagandistisuus. Richard Nixonin kirjaston kuvaus presidentin urasta oli vielä kymmenisen vuotta sitten kertomus Nixonin menestyksestä ja taistelusta vainoojia vastaan. Kirjasto oli pitkään presidenttikirjastojärjestelmän ulkopuolella, koska Nixon halusi antaa tapahtumista oman kuvansa. Watergate esitettiin juuri niin kuin Nixon halusi sen nähdä: yli-innokkaiden alaisten mitättömänä murtona. Virkakoneiston käyttö presidentin vastustajia vastaan ei ollut lainkaan esillä. Tämä muuttui vasta, kun Nixonin kirjasto siirtyi NARAn hallintaan. Samalla kaikkien aineistojen saaminen tutkijoiden ulottuville asetettiin viimein tavoitteeksi.

Sama halu jäädä oikealla tavalla historiaan on muillakin presidenteillä kuin Nixonilla.  Lyndon B. Johnsonin kirjaston näyttelyssä ei ollut sitä avattaessa vuonna 1971 paljoakaan Vietnamin sodasta, vaikka Johnsonin mielestä näyttely kertoi ”kaiken”. John F. Kennedyn kirjaston näyttelystä on turha etsiä tietoja presidentin syrjähypyistä tai terveysongelmista. Reaganin kirjasto ei liiemmin ole pitänyt esillä Iran-Contra -skandaalia. Kirjaston näyttelyssä on paljonkin henkilökultin makua.

_IMG_3350

Reaganin sitaattikokoelmaa, jota hän hyödynsi puheissaan

Totuus arkistossa, propaganda museossa

Presidenttikirjastojen propagandistisuuden ristiriita puolueettoman ja kriittisen tutkimuksen kanssa on ilmeinen. On esitetty, että arkisto olisi presidenttikirjaston ”objektiivinen” osa, kun taas museonäyttelyssä voitaisiin esittää kaudesta ”subjektiivisia” tulkintoja. Museo pyrkii kulttuuriperintöteollisuutena luonnostaan suosimaan viehättävää ja imartelevaa sekä unohtamaan muun.

Kun presidentti ja hänen lähijoukkonsa siirtyvät historiaan, ote laitoksesta ja sen tulkinnoista vähitellen herpaantuu. Positiivinen esimerkki on Herbert Hooverin kirjasto Iowassa. Avattaessa vuonna 1962 sen näyttely oli tyypillisen positiivinen katsaus presidentin elämään. 1990-luvulla näyttely uusittiin kokonaan ja muun muassa Hooverin passiivisuudesta talouden alalla annettiin kriittinen kuva.

Ajan myötä tapahtuu muitakin muutoksia. Rooseveltin kirjastossa vaalittiin alkuun huolella kaikkea presidentin jälkeen jättämää. Näytteillä oli muun muassa FDR:n sattumalta Saharassa talteen poimima hevosenkenkä. Sekalainen kokoelma presidenttiin liittyvää esineistöä puhutteli yhä harvempia, kun henkilökohtaiset muistot Rooseveltista alkoivat kadota. 1990-luvulla Roosevelt kirjaston näyttely korvattiin uudella, joka purki interaktiivisuudella houkuttelemaan nuorempia kävijöitä ja antamaan kaudesta – toki edelleen positiivisen – kokonaiskuvan.

Benjamin Hufbauerin mukaan presidenttikirjastot jakaantuivat (2007) kolmeen ryhmään: presidenttiä juhliviin ja suorastaan propagandistisiin, ”hyviin yrityksiin”, jotka yrittivät valistaa kävijöitä, mutta joilla kuitenkin on vielä matkaa historiantutkimuksen totuuskriteerien täyttämiseen, sekä esimerkillisiin, joihin tuolloin Hufbauerin mukaan kuului vain Trumanin kirjasto Missourissa. Esimerkillisenä Hufbauer piti muun muassa kuvausta Trumanin ratkaisusta pudottaa atomipommi Japaniin. Sitä ei pyritty esittämään ehdottoman oikeana ratkaisua, vaan tuomaan esille ajan tilanne ja mahdollisesti vaikuttaneet erilaiset tekijät – amerikkalaissotilaiden tappioista rasistisiin asenteisiin.

Presidenttikirjastot ovat eri puolilla maata. Barack Obaman kirjasto tulee Chicagoon. Siihen kerätään tällä hetkellä rahaa. Obaman kirjastoa kiinnostavampi tulee olemaan varmaankin Donald Trumpin kirjaston vaihtoehtoisten faktojen kokoelma, sitten kun kirjasto jonain päivänä on valmis.

Artikkeli on kirjoitettu Fulbright Finlandin stipendin turvin Yhdysvaltoihin tehdyllä vierailulla. 

(Julk. Faili 2/2017, s. 26-29)

Kategoriat:Sekalaista

Nyt sitä saa…

…arkistotiedettä nimittäin. Lähes tuhatsivuinen Research in the Archival Multiverse ilmestyi viime vuonna paperilla ja on nyt vapaasti saatavilla verkosta.

Kategoriat:Julkaisut, Tutkimus

Mistä kirjoitetaan arkistotieteessä

lauantai 20.5.2017 Jätä kommentti

Olen lupautunut puhumaan arkistotieteen suuntauksista Euroopassa, vaikkei siinä oikeastaan ole mieltä. Ei nimittäin ole eurooppalaista arkistotiedettä, kuten ei ole erityisiä eurooppalaisia arkistoja ja niiden yhteistä arkistohistoriaa. Vaikka voisi luulla toisin, sellaisista puhuminen on ”vain vähän enemmän kuin illuusio ja vain vähän vähemmän kuin absurditeetti” (Michel Duchein).

Joka tapauksessa saadakseni esitykselle pohjaa ja nähdäkseni, mitä trendejä tältä hajanaiselta kentältä mahdollisesti löytyy, olen tehnyt käynyt läpi Archival Sciencen ja Records Management Journalin numerot muutamalta vuodelta. Se on yllättävän mielenkiintoinen harjoitus.

Esimerkiksi: mikä on käytetyin asiasana Archival Sciencen artikkelien kuvauksissa, jopa enemmän käytetty kuin arkistot? Se on ihmisoikeudet! En usko, että tätä monikaan olisi arvannut.

Kategoriat:Tutkimus

Kuusi vuosikymmentä ruotsalaista asiakirjahallintoa

sunnuntai 7.5.2017 Jätä kommentti

Uusin ”Arkiv. En tidskrift om arkivets alla aspekter” -lehti on omistettu Näringslivets Arkivrådille, joka täyttää 60-vuotta tänä vuonna. Jos ymmärrän oikein, NLA vastaa suurin piirtein meidän Liikearkistoyhdistystämme.

Yksi lehden jutuista on otsikoitu ”Kuusi vuosikymmentä ruotsalaista asiakirjahallintoa”. Siinä katsotaan ruotsalaisen asiakirjahallinnon juurien alkavan 1910-luvun taylorismista. Työn rationalisoinnin ajatus ulottui myös yritysten tiedonhallintaan. Sellaiset kirjat kuin Olof Kärnekullin ”Hur man organiserar ett affärsföretag” (1924) ja A. Pärtelin ja K. E. Thelinin ”Dokumentets väg och vandring genom företaget” samalta vuodelta levittivät ajatusta. Tarras Sällsfors, joka oli kääntänyt Taylorin teoksen tieteellisestä liikkeenjohdosta ruotsiksi, julkaisi itse kirjan ”Kontorarbetets rationalisering” (1933).

Arkistoista ja asiakirjahallinnosta voidaan puhua monin vivahtein. Jos huomio on arkistossa jo syntyneenä ja kulttuurihistoriallisiin tarkoituksiin säilytettävänä kokonaisuutena, sillä ei ole juuri mitään tekemistä asiakirjahallinnon kanssa. Jos huomio on edelleen kulttuurihistoriallisessa arkistossa, mutta aletaan miettiä, miten se saadaan tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti tuotettua organisaation toiminnassa, ollaan otettu askel asiakirjahallinnon suuntaan. Tällaista ajattelua meiltä löytyy runsaasti ja jo Hausenin ajalta. Se on ehkä edelleen viranomaisohjauksessa dominoiva näkemys.  Puhtaimmin asiakirjahallinnosta voi puhua silloin kun asiakirjahallinnan tarkoituksena on vain palvella organisaation toimintaa ja kaikki muut intressit ovat tälle alisteisia ja toisarvoisia. NLA syntyi tälle pohjalle vuonna 1957.

Herää epäilys, että meilläkin Liikearkistoyhdistyksen synty voisi edustaa tällaista puhdasoppista asiakirjahallinnollisuutta. Saman tien herää epäilys, että näin ei ole. Oman Kansallisarkistomme kirjastosta löytyy Åke Kromnowin ”Hur man ordnar ett industriarkiv” (1947) ja Bertil Nyströmerin ”Kontorsorganisation” (1956), joten samoja trendejä seurattiin myös Suomessa. Toisaalta en näe nykyliikkarissa tällaista painotusta. Ehkä sellainen on joskus ollut.

Kun monilla historianlaitoksilla näytään nykyisin tekevän arkistohistoriallisia graduja, joku voisi selvittää tätä aatehistoriaa.