Palapelin palat

tiistai 12.6.2018 Jätä kommentti

Ensiksi tunnustus. Kaikista ammatillisista osa-alueista olen vähiten urallani ollut tekemisissä arvonmäärityksen kanssa. Yliopistossakin olen jättänyt aiheen toisille. Nyt kun Tampereen yliopistossa ei enää ole muita asiakirjahallinnan opettajia, siihen on ollut pakko syventyä. Samalla olen pohtinut kollegan toteamusta. Hän sanoi kerran, ettei työssä mieti arvonmäärityksen ”teorioita”. Tämä jäi vaivaamaan. Itse uskon, ettei mikään ole hyvää teoriaa käytännöllisempää. Miksi teoriat eivät siis palvele työtä?

Ainakaan kriteereistä ei ole pulaa. Voi heti luetella lukuisia tekijöitä, jotka pitäisi ottaa arvonmäärityksessä huomioon: tehtävä, laatija, hierarkkinen asema, yhteiskunnallinen vaikuttavuus, ajankohta, tietosisältö, juridiikka, ainutlaatuisuus, oma tarve, myöhempi tutkimuskäyttö. Näistä voi aloittaa. Jos lista ei tunnu riittävältä, lisää löytyy. Aineistoja voidaan arvottaa tärkeiksi monin eri tavoin, eikä ole selvää, miten ja mistä näkökulmasta ratkaisu pitäisi tehdä. Tässä on yksi selitys. Tilanne on sama kuin eettisten ongelmien ratkaisussa. Jos on vain yksi sääntö, joka kertoo miten pitäisi toimia, se ei riitä kaikissa tilanteissa. Jos taas on useampia sääntöjä, ne ovat välillä ristiriidassa.

Toinen ongelma on se, että arvonmäärityksen kriteerit ovat suuria ja abstrakteja, mutta arvotamme pientä ja konkreettista. Mitä enemmän arvonmääritystä voi tehdä linnunsilmäperspektiivistä, sitä paremmin yleiset ajatukset toimivat. Useimmilla ei ole kuitenkaan varaa tuollaiseen ylellisyyteen: säilytysratkaisuja tehdään matalalla ja konkreettisella tasolla, jopa paperi kerrallaan. ”Hallinnon ja kansalaisen vuorovaikutus” kuulostaa säilytyskriteerinä hienolta, mutta tarkoittaako se jokaisen dokumentin säilyttämistä, jossa kansalainen on ollut viestinnän osapuolena?

Kolmas ongelmakohta tulee tietämyksemme suppeudesta. Arvonmääritystä olisi tehtävä mahdollisimman objektiivisesti ja rationaalisesti. Siksi tavoitteen olisi oltava selkeä ja toimenpiteiden perusteltuja suhteessa siihen. Arvonmäärityskirjallisuus kuvailee malleja, joissa sellainen toiminta on mahdollista. Tarkasteltavan tiedon arvo määritetään niissä suhteessa muuhun tietoon ja arvonmääritykselle asetettuun tavoitteeseen.  Kuitenkin, jotta oikean arvion tekeminen olisi mahdollista, sen olisi perustuttava täydelliseen, tai ainakin riittävään, tietämykseen.

Voi kysyä, miten usein näin oikeasti on? Eikö pikemminkin ole niin, että yritämme pimeässä hapuillen käsikopelolla erottaa merkittävän ja vähemmän merkittävän toisistaan? On selvä, että tulevan tutkimuskäytön ennakointi vaatii ennustajan lahjoja, joita kenelläkään ei ole. Mutta minusta on yhtä selvä, että emme tunne täydellisesti myöskään nykyhetkeä ja menneisyyttä. Jos esimerkiksi arvonmäärityksen tehtäväksi nähdään jättää suomalaisen ”yhteiskunnan kokonaiskuva” arkistoihin, niin kuka osaa sanoa, millainen tämän kuvan pitäisi olla? Mistä sen pitäisi muodostua? Onko tämä tarkastelemani tieto siinä tarpeen? Yhtä tärkeää olisi ymmärtää, kuinka paljon käsillä oleva ratkaisu vaikuttaa kokonaiskuvaan. Ehkä tämä tieto on loppujen lopuksi merkityksetöntä tai säilyy jossain muualla.

Toimiminen ilman tällaista tietämystä on kuin hävittäisimme ammattikuntana yhdessä paloja miljoonan palan palapelistä yrittäen pitää alkuperäisen kuvan edelleen tunnistettavissa. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, miltä kuva kokonaisuutena näyttää tai mitä muita paloja on tallessa. Jokaisella on kädessä vain se oma pieni pala, jota tuijotetaan miettien sen merkitystä.

(Julk. Faili 2/2018, s. 41.)

Mainokset
Kategoriat:Arvonmääritys

Arkistonhoitajasta aktivistiksi?

tiistai 12.6.2018 1 kommentti

SONY DSC

Mikä on arkistonhoitajan eettinen tehtävä ja profession rooli yhteiskunnassa? Jotain on helppo antaa vastaukseksi. Asiakirjoilla turvataan yksilöiden ja organisaatioiden oikeuksia, totta kai. Tämän estäminen työssä on varmasti eettisesti väärin. Toiminnan läpinäkyvyyden edistäminen ja sen valvonnan tukeminen ovat myös selkeästi hyväksyttäviä tavoitteita.

Näistä on helppo olla samaa mieltä, koska ne eivät vaadi aktiivista roolia. Arkistonhoitajan tehtävä on miellyttävä pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Kun yhteiskunta toimii yleisesti ottaen hyvin ja tähtää hyviin asioihin, arkistonhoitaja voi keskittyä perustehtäviinsä.

Hyvän yhteiskunnan hyvien tavoitteiden tukeminen on arkistonhoitajan eettisten ongelmien ensimmäinen kehä. Silläkin on ristiriitansa ja ongelmansa, mutta ne ovat jossain mielessä kevyitä. Voi esimerkiksi kysyä, miten erilaiset käyttäjäryhmät tulisi ottaa huomioon. Onko oikein, että professori ja täysin kouluttamaton saavat tutkijasalissa saman kohtelun? Se on tasapuolista, mutta ei ota huomioon käyttäjien edellytyksiä löytää ja käyttää tietoa.

Siirrytäänpä vaikeampiin asioihin. Mikään yhteiskunta ei ole täydellinen. Joskus epäkohdat ovat suorastaan räikeitä. Miten arkistonhoitajan tulisi reagoida köyhyyteen, sosiaaliseen epätasa-arvoon, naisten syrjimiseen, vihapuheeseen tai rasismiin? Onko tällä mitään tekemistä hänen työnsä kanssa?

Suomessa arkistoaktivismi on outo ajatus, mutta Yhdysvalloissa siitä on keskusteltu 1970-luvulta saakka. Myös Verne Harris Etelä-Afrikasta on kannattanut aktivismia. Tässä suuntauksessa arkistojen toiminnan keskeiseksi tavoitteeksi nähdään yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Arkistonhoitaja ei voi olla yhteiskunnallisissa asioissa puolueeton, koska vaietessaan hän tukee vallitsevia valtarakenteita. Koska puolueettomuus on siis mahdotonta, arkistonhoitajan pitää päinvastoin ottaa kantaa. Arkistonhoitajan on oltava objektiivinen, muttei neutraali toimija.

Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoittelu voi olla esimerkiksi aktiivista yhteistoimintaa sitä ajavien ryhmien kanssa. Toinen keino on moninaisuuden kasvattaminen arkistoissa eri tavoin: arkistoihin on saatava mahdollisimman laaja kirjo erilaisia aineistoja ja erilaisia käyttäjäryhmiä. Jopa itse ammattikunnankin on oltava kokoonpanoltaan moninainen niin, että erilaiset sukupuoliset ja etniset ryhmät ja muut vähemmistöt ovat siinä edustettuina.

Kaikki eivät hyväksy arkistonhoitaja-aktivismia. Vastustajien mielestä se tarkoittaa toiminnan politisoimista ja alistamista palvelemaan ties mitä yhteiskunnallista näkemystä.  Toiseksi ajatus ”valtarakenteesta”, jota vastaan arkistonhoitajan on kapinoitava, on jo sinänsä väärä. Se on juuri sellaista pseudo-objektiivista metanarratiivia, jonka postmodernismi hylkää. Ei ole yksimielisyyttä siitä, mikä tuo valtarakenne on. Niinpä arkistonhoitajan on pyrittävä puolueettomuuteen, vaikka hän ei siihen pääsekään. Vain silloin eri tahot voivat luottaa arkistoon ja antaa sille aineistojaan. Yksityishenkilönä arkistonhoitaja voi toki osallistua Pride-kulkueeseen, mutta työssään hän ottaa vastaan homovastaisen yhdistyksen aineistoja vilpittömästi kiittäen luovuttajia siitä, että he näin täydentävät kokonaiskuvaa yhteiskunnasta. Kolmas vasta-argumentti arkistoaktivismille on, että sen näkökulmasta yrityksiä ja muita yksityisiä tahoja palvelevat arkistoammattilaiset ovat väistämättä epäeettisiä, koska heidän on aina asetettava oma instituutionsa etusijalle yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden sijasta.

Hyvän yhteiskunnan epäkohtiin suhtautuminen muodostaa eettisten ongelmien toisen kehän. Kysymykset ovat jo vaikeampia ja vaativat kenties aktiivista toimintaa.

Mutta on vielä kolmaskin ryhmä ongelmia. Miten pitäisi toimia silloin, kun yhteiskunta on selkeästi paha tai ainakin se toiminta, jossa asiakirjat syntyvät, eettisesti tuomittavaa? Tässä voi äärimmäisenä esimerkkinä vetää esille natsikortin. Kuvitellaan, että on vuosi 1943 ja olet vastuussa Auschwitzin asiakirjahallinnosta. Mitä teet?

Yhtäältä voi perustellusti väittää, ettei tuomittavaan toimintaan pidä osallistua millään lailla. Sitä ei pidä tukea mitenkään, ei myöskään luomalla ja säilyttämällä asiakirjoja. Olet osaltasi vastuussa siitä, mitä tapahtuu, vaikka et osallistuisikaan toimintaan. ”Auschwitzin kirjanpitäjä” Oskar Gröning tuomittiin vuonna 2015 avunannosta 300 000:n ihmisen murhaan, vaikka hän vain takavarikoi ja lajitteli murhattujen omaisuutta. Leirillä ei ollut arkistonhoitajaa – nykyisin varmaankin on, kuvassa arkiston ovi – mutta jos olisi ollut, arkistonhoitajakin olisi joutunut syytteeseen avunannosta.

Toisaalta asia ei ole aivan yksinkertainen.  Asiakirjat ovat toiminnan arvioinnissa keskeisiä. Natsit, Kambodžan punaiset khmerit, Pinochetin Chile, Etelä-Afrikan apartheid – kaikissa tapauksissa arkistoaineistoilla on ollut oikeudenkäynneissä keskeinen rooli. Niinpä voidaan väittää, että arkistonhoitajan tehtävänä on aina vain dokumentoida yhteiskunnan funktioita, jopa silloin kun ne menevät karmeasti pieleen. Yhteiskunnallisesti on yhtä tärkeää dokumentoida epäoikeudenmukaisuutta kuin oikeudenmukaisuutta.  Niinpä arkistonhoitaja, joka ei tue väärän toiminnan dokumentoinnin syntymistä ja säilymistä, toimii tästä näkökulmasta eettisesti väärin.

(Julk. Faili 2/2018, 23-24)

Kategoriat:Etiikka

Kesäkouluun Kiinaan?

keskiviikko 6.6.2018 Jätä kommentti

SONY DSC

Tarjolla olisi mahdollisuus lähteä opiskelemaan 22.7. – 1.8. Sun Yat-Sen yliopiston kesäkouluun. Järjestäjänä on yliopiston School of Information Management.  Yliopisto on Guangzhoussa (ent. Kanton). Sun Yat-Sen ei maksa lentolippuja, mutta muut kulut kyllä. Lisätietoja minulta. Ota yhteyttä, jos kiinnostuit!

Kategoriat:Ajankohtaista

Luvatonta hävittämistä

perjantai 25.5.2018 Jätä kommentti

Unredacted-sivusto kertoo, että Yhdysvaltain Kansallisarkisto NARA on alkanut julkaista kuukausittain luetteloa asiakirjojen lainvastaisesta tuhoamisesta ja muusta luvattomasta toiminnasta. Listalla on tapauksia, joissa on hävitetty asiakirjoja luvatta, mutta myös sellaisia, joissa on käytetty – muun muassa Ympäristövirastossa – kryptattuja pikaviestimiä toiminnan piilottamiseksi ja asiakirjahallinnon vaatimusten kiertämiseksi. Liittovaltion virastoilla on velvollisuus raportoida tällaisista tapauksista NARAlle. Meilläkään ei pitäisi liikaa luottaa viranomaisten toimintaan ja harkintaan.

 

Kategoriat:Arvonmääritys

Joko TOSta on kymmenen vuotta

keskiviikko 21.3.2018 Jätä kommentti

Kymmenen vuotta sitten visioitiin tiedonohjausjärjestelmiä ja yhteisiä tehtäväluokituksia. Nyt on aika katsoa, mihin on päästy ja miten tähän on tultu.

Tehtäväpohjaisuus ilmestyi suomalaiseen keskusteluun 1980-luvulla. Vuoden 1982 arkistoasetuksessa viranomaisilta alettiin edellyttää arkistosääntöä, jonka keskeisin osa oli arkistonmuodostussuunnitelma. Tämä synnytti väännön siitä, millainen suunnitelman luokitusjärjestelmän olisi oltava.

Vanhastaan arkistoissa oli totuttu ns. ABC-kaavaan, jossa asiakirjat oli ryhmitelty niiden ”muodon” mukaan omiksi sarjoikseen sisällöstä välittämättä: A-sarjaan diaarit, B-sarjoihin luettelot, C-sarjaan pöytäkirjat, ja niin edelleen. Malli tähän oli napattu Ruotsista, jossa idea oli esitetty jo vuonna 1903. ABC-kaavalla oli 1980-luvulla puoltajansa päätearkistoissa, koska se sopi kaikille viranomaisille eikä luonut suurta koulutustarvetta. Toinen vaihtoehto oli tehtäväpohjainen luokitus, jota perusteltiin viranomaiselle koituvilla eduilla ja mahdollisuudella rationalisoida toimintaa. Näiden kahden vaihtoehdon välillä ei alkuun päästy ratkaisuun. Valtionarkisto päätyi sallimaan molemmat, kuitenkin suositellen tehtäväpohjaisuutta. Jossain vaiheessa ABC-kaava tiputettiin vaihtoehdoista pois.

Kohti yhteisiä luokituksia

2000-luvulla tehtäväpohjaisuutta alettiin ajaa uudella innolla ja twistillä. 1980-luvun keskusteluissa oli korostettu tehtäväpohjaisten luokituksen viranomaiskohtaisuutta. Muistutettiin, että kun jokaisella viranomaisella oli erilaiset tehtävät, kaavojenkin piti olla räätälöityjä eikä niitä saanut kopioida paikasta toiseen. Tässä oli varmaankin vastareaktiota ABC-kaavaan, joka oli yhdenmukaistanut arkistonmuodostusta tarpeettomasti.

2000-luvun alussa heiluri heilahti toiseen suuntaan. Tavoitteeksi tulivat nyt viranomaisten yhteiset luokitukset ja arkistonmuodostussuunnitelmat. Syitä tähän ei ole täysin selvitetty – siinä olisi työtä historiantutkimukselle – mutta niitä on helppo nähdä. Digitalisoitumisen myötä tehtäväluokituksista tuli organisaatioissa näkyvämpiä. Useiden organisaatioiden yhteiset tietojärjestelmät alkoivat yleistyä. Hallinnolta vaadittiin suurempaa tehokkuutta. Sähke2:n visio prosessien ohjaamisesta ja automatisoinnista oli vastaus tähän huutoon. Toisaalta tiedonohjaus vaatii sellaista asiakirjahallinnon lisäsuunnittelutyötä, että työnjakaminen oli sikälikin järkevää. On järkeenkäypää ajatella, että tehtävien ollessa samat tehtäväluokituskin voi olla yhteinen. Niinpä yhteisiä luokituksia ryhdyttiin rakentamaan. Vuosina 2003 – 2014 työn alla olivat vuoron perään kuntien yhteinen tehtäväluokitus, valtionhallinnon tehtäväluokitus, VALDA-asianhallintajärjestelmän tehtäväluokitus ja JHS-suositus tehtäväluokituksesta.

Helppoa kuin heinänteko

Näistä vain kuntien yhteinen tehtäväluokitus pääsi maaliin saakka. Niinpä on kysyttävä kuin Top Gearin Jeremy Clarkson: kuinka vaikeaa tämä nyt voi olla? Parhaiten siihen voisivat tietysti vastata projekteihin osallistuneet, mutta he ovat olleet vaitonaisia. Joitain julkaisemattomia tutkielmia on kuitenkin tehty eikä kansainvälinen kirjallisuuskaan ole täysin vaiti. Siksi voin esittää jälkiviisaita arveluja. Rannalla on tietysti helppo olla viisas, kun merellä on hätä.

Ensiksikin epäilen, että tässä lähdettiin soitellen sotaan. Meillä on Suomessa pitkä ammatillinen perinne tehdä ensin ja ajatella sitten, mutta tehtäväluokituksissa se ei toimi. Kirjallisuus osoittaa, että tässä alueessa ei ole mitään selvää. Käsitteet ovat monitulkintaisia: ”tehtävä” voi esimerkiksi tarkoittaa toimintojen suurinta yksikköä, ryhmää alempia tehtäviä, organisaation päämäärää, tavoitetta, vastuualuetta, tai syytä jonkin toimenpiteen tekemiselle. Tehtäviä voidaan hahmottaa eri näkökulmista, kuten prosessien, organisaatiorakenteiden, palveluiden ja lainsäädännön kautta. Luokituksia voidaan käyttää eri tarkoituksiin ja erilaisiin välineisiin ympättynä. Otsikoinnit ja käytetyt termit voivat olla mitä vain. Luokitusten laatimiseen on eri lähestymistapoja, mutta ei varsinaista ohjetta tekemiseen. Niinpä näkemyksiä on luokituksia tehtäessä herkästi yhtä monta kuin tekijöitäkin.

Toiseksi luokitusten laatiminen on sosiaalinen prosessi. Kaikilla ei ole samaa kiinnostusta, lähtökohtia, ja edellytyksiä panostaa luokitusten laatimiseen. Jotkin tahot taas ovat toisia voimakkaampia ja haluavat saada puumerkkinsä näkyviin. Tulos on siksi herkästi epätasapainoinen. Organisaatioiden sisälläkin luokitukset täytyy myydä. Myös siellä pelataan sosiaalisia pelejä. Keskeiselle yksikölle voi olla tärkeää saada tehtävänsä luokituksessa päätasolle, riippumatta siitä, mihin alaoksaan se yhteisessä luokituksessa haluttaisiin ripustaa. Lisäksi ihmisten olisi koettava, että luokitus on heidän ”omansa” eikä muualta saneltu.

Kolmanneksi tehtävät ja niiden hoitaminen tulee lihaksi organisaatioissa. Voi kysyä, missä määrin tehtäviä on järkevää käsitellä organisaatiosta erillään.  Hankausta seuraa, jos esimerkiksi ei-prosessipohjaisen organisaation luokitus on prosessipohjainen tai jos yhtä tehtäväluokkaa ei vastaa mikään organisaatioyksikkö.

Neljänneksi, toimintakonteksti vaikuttaa. Identtisissä tehtävissä konteksti voi olla erilainen, jolloin tietoa ei voida käsitellä samalla tavalla. Esimerkki tästä on henkilöstöhallinto puolustusvoimissa ja poliisissa verrattuna muuhun valtionhallintoon.

Tästä päästään kysymykseen abstrahoinnin oikeasta tasosta. Missä määrin luokituksen tulisi kuvata jotain kontekstia ja missä määrin olla konteksteista riippumaton abstraktio? Minusta yleinen luokitus on pakostakin enemmän tai vähemmän abstrakti, mutta sellaista luokitusta voi olla vaikea laatia. Ainakin Saara Packalénin väitöskirjan mukaan arkistoihmisillä on vaikeuksia ajatella tehtäväluokitusta irrallaan jostain konkreettisesta välineestä, kuten AMSista.

Toisaalta voi väittää, että kontekstivapaata tehtäväluokitusta ei voi olla. Chris Hurley esitti jo 1990-luvulla ajatuksen, että asiakirjahallinnon luokituksissa suhteet eivät olisi universaaleja samalla tavalla kuin kirjastoluokituksissa. Kirjastoluokituksessa muutosta tapahtuu harvakseen ja luokitus voi kaikkialla olla sama, koska ”härkä” on ”nisäkkäiden” alaluokka niin kauan, kun sanoilla on sama merkitys ja tietomme asiasta ei muutu. Hurleyn mielestä asiakirjahallinnon luokitukset kuvaavat kuitenkin vähemmän pysyviä, ”kontingentteja” suhteita. Esimerkki tästä voisi olla ”eläinsuojelun” lukeminen osaksi ”ympäristöterveydenhoitoa” kuntien tehtäväluokituksessa. En tiedä, mihin tämä yhteys perustuu, mutta semanttinen se ei ainakaan ole. Toinen esimerkki on lasten päivähoito. Joskus se miellettiin sosiaalityöksi, nykyisin varhaiskasvatukseksi. Pointti tässä on, että hetkestä ja paikasta riippuen tehtävien keskinäiset suhteet voivat vaihdella ja mitä enemmän luokituksissa on tällaisia piirteitä, sitä vaikeampaa yleispätevyyteen on päästä.

Viidenneksi, resurssikysymykset. Vaikka mainitsen tämän viimeisenä, se on yksi tärkeimmistä tekijöistä. Asiakirjahallinta on yhteiskunnan aliarvostettuja ja aliresurssoituja aloja. Silloin kun kaikki aika menee päivittäisten prosessien pyörittämiseen, suuria uudistushankkeita on vaikea viedä läpi. Jo 1980-luvulla arkistosääntöjen vaatima työ ja aika arvioitiin alakanttiin.

Kun tästä näkökulmasta katsoo asiaa, ei tunnu yhtään ihmeelliseltä, että kehitys on ollut vähäisempää ja rajoitetumpaa kuin kymmenen vuotta sitten ajateltiin. Tehtäväluokituksiin liittyvät kysymykset ovat edelleen paljolti kartoittamatta. Erilaisia vaikuttavia tekijöitä olisi enemmänkin, jos niitä pääsisi vain tutkimaan. Ilmoittaudunkin vapaaehtoiseksi mukaan, heti kun joku tällaisia projekteja käynnistää.

(Julk. Faili 1/2018, s. 9–11)

 

 

Tiedonhallinnan lainsäädännön uudistamisen kommentteja V

keskiviikko 21.3.2018 Jätä kommentti

Lakiehdotus tiedonhallintalaiksi on tiettävästi tulossa kommentoitavaksi kesän alussa, joten toivon kaikkien kiinnostuneiden alkavan teroittaa kyniään. Epäilen, että vain riittävän selkeällä, samansuuntaisella ja laajalla palautteella voi lakiehdotukseen saada muutoksia. Tässä vielä ajatuksia asiasta.

Työryhmäraportissa esitettiin sinänsä hyvä visio erilaisten tiedonhallinnan suunnitelmien yhdistämisestä. Kuten jo aikaisemmin totesin, se tarkoittaisi nykymuotoisten arkistonmuodostussuunnitelmien katoamista. Tilalle tulisi jotain uutta, josta ei ole tietoa. Kukaan ei tiedä, millainen tämä integroiva suunnitelma olisi ja olisiko siinä sama sisältö kuin AMSseissa, mutta silti sitä ryhdyttäisiin lainsäädännössä vaatimaan.  Mutta ehkäpä ei tartuta tällaiseen pikkuasiaan. Kuvitellaan, että tämä kysymys on ratkaistu. Mitä visio vaatii toimiakseen?

(1) Ensiksikin edellytettäisiin eri tiedonhallinnan ammattilaisten tiivistä yhteistoimintaa. Tämä on erinomainen tavoite. Jos laki saisi sen aikaan, se olisi hyvä muutos. On kuitenkin pelättävissä, että suunnittelussa asiakirjahallinnan ammattilaiset jatkossa sivuutettaisiin. Näin varsinkin, jos laki ei tunnista asiakirjahallintoa erityisalueena ja tue sitä.

(2) Toiseksi eri suunnittelunäkökulmien pitäisi olla yhdistettävissä. Ei ole mietitty, mitä se konkreettisesti merkitsisi. Miten esimerkiksi tehtäväpohjainen näkökulma yhdistetään kokonaisarkkitehtuuriin? Miten tällainen suunnitelma laadittaisiin?

(3) Nykyisten suunnitelmien sisältö pitäisi siirtää tähän uuteen formaattiin.

(4) Sähke-tietojärjestelmät pitäisi muokata yhteentoimiviksi uuden suunnitteluvälineen kanssa ja sillä pitäisi olla tarvittavat rajapinnat tietojärjestelmiin.

Kokonaisuutena tämä on siis minusta hyvin ongelmallista, vaikka tavoite on hyvä. Visiota ei pitäisi lähteä edellyttämään laissa selvittämättä ja valmistelematta asiaa ensin huolellisesti.

 

 

 

Kategoriat:Lainsäädäntö

Arkistonhoitajan koko kuva

perjantai 16.2.2018 Jätä kommentti

Tämä löytyi pöytälaatikosta, vuosien takaa kuten edellinen. Näyttää jääneen jakamatta täällä.

429294_10150603606094693_503785474_n

Kategoriat:Kevyempää