Hei, me ollaan rikospaikkatutkijoita!

tiistai 1.12.2020 Jätä kommentti

Taannoin kerroin, että arkistotieteeseen on kaivattu uusia ajatuksia. Yksi ehdotettu suunta on digitaalinen rikospaikkatutkimus. Sekä se että arkistotiede ovat soveltavia tieteitä, jotka ovat muodostuneet ammatillisten käytäntöjen pohjalta. Näistä johdettuja periaatteita on kodifioitu ja sovellettu standardoituna takaisin käytäntöön. Sähköisistä aineistoista vastaava arkistonhoitaja pyrkii tunnistamaan tapahtumat, joista digitaalinen data on peräisin, ja arvioimaan tiedon luotettavuutta ja autenttisuutta. Näkökulma ja tavoitteet ovat siis samantapaisia kuin rikospaikkatutkijoilla, jotka keräävät aineistoa syytteen nostamista varten.

Arkistoalalla kiinnostus asiakirjojen autenttisuuteen ja luotettavuuteen ei ole uutta. Yksi arkistotieteen juurista tulee diplomatiikasta, joka uuden ajan alussa pyrki tunnistamaan keskiaikaisia väärennöksiä vertailemalla asiakirjoja keskenään. Luciana Durantin kanadalainen tutkijaryhma on kehittänyt sähköisten asiakirjojen diplomatiikkaa. Sama ryhmä on kiinnostunein myös digitaalisesta rikospaikkatutkimuksesta.

Rikostutkijoiden digitaalisen aineiston hallinta on arkistonäkökulmasta retuperällä. Tutkimusaineiston arvo nimittäin laskee nopeasti sen jälkeen, kun tuomio on langetettu, joten aineiston säilyttämiseen kiinnitetä huomiota. Rikospaikkatutkijan ei myöskään tarvitse järjestää pääsyä aineistoonsa. Yhtäläisyyttä on silti. Durantin ryhmä on InterPARES-projekteissa kartoittanut digitaalisen aineiston autenttisuuden vaatimuksia ja yhdistänyt tämän malliin, joka kuvaa rikostutkimuksen prosesseja. Oheisessa kuvassa on esimerkki mallin yhdestä kuvaustasosta.

Tämä tuo esille mielenkiintoisia eroja. Diplomatiikka olettaa, että asiakirjojen taustalla on oikeusjärjestelmän tunnistamia tekoja; on joku – omistaja, kuningas, yritys, viranomainen, henkilö tai joku muu – joka tekee asiakirjalla tai asiakirjan todistamana jotakin, mikä muuttaa juridisia suhteita.

Tietojärjestelmät eivät kuitenkaan toimi näin: ne ovat matemaattisesti katsoen ”tilakoneita”, jotka vaihtavat tilaa inputtien ja outputtien lomassa. Se, mitä jäljelle jää, on jälkiä näistä tiloista ja siirtymistä. Kun esimerkiksi netissä käydään osakekauppaa, kyse on sarjasta toimenpiteitä, jossa eri järjestelmät ja niiden osat vaihtavat dataa keskenään. Tuloksena on tietojen yhdistelmä, jossa ostaminen tai myyminen on mahdollista. Kun lopullinen kauppa tehdään klikkaamalla painiketta, tietojärjestelmän tila vaihtuu sellaiseksi, jossa osto tai myynti on jo tehty. Asiakirjaa, jolla jotain myytäisiin tai ostettaisiin ei itse asiassa ole. Tällaisten erojen analysoinnissa perinteisen ja digitaalisen ympäristön välillä kummallakin erityisalueella on annettavaa toisilleen.

Toinen esimerkki alueiden vuorovaikutuksesta: diplomatiikassa keskeinen analyysiväline ovat epäjohdonmukaisuudet asiakirjojen ulkomuodossa ja sisällössä. Jos esimerkiksi paavin kanslian luostarille antamassa keskiaikaisessa lahjakirjassa ei mainita viinitarhoja, niin asiakirja on todennäköisesti väärennös, vaikka viininviljely olisi ilmastossa mahdotonta; viinitarhat olivat osa lahjakirjoissa aina rutiininomaisesti käytettyä fraasia. Tällä on vastaavuus digitaaliseen maailmaan. Siinä netin selaus puolestaan on prosessi, jossa selain pyytää nimipalvelimelta verkko-osoitteeseen liitetyn palvelimen IP-numeroa ja saatuaan sen lähettää palvelimelle pyynnön sivusta ja sitten vastaanottaa sen. Jos selausta ei ole oikeasti tapahtunut tästä eri paikkoihin (välimuistiin, lokeihin, kovalevylle, nimipalvelimen tietoihin, selaimen lokiin jne.) jäävät jäljet eivät ole johdonmukaisia. Tässäkin epäjohdonmukaisuus paljastaa manipuloinnin.     

Onko tästä kaikesta sitten uuden innon pumppaajaksi arkistotieteeseen? En ihan usko. Ehkä se on tämä pohjoismainen luottamus ihmisiin, jolloin aineistoihin ei suhtauduta epäluuloisesti. Silloin analogia arkistonhoitajan ja rikospaikkatutkijan välillä tuntuu etäiseltä. Diplomatiikka ei ole täällä kuulunut arkistokoulutukseen. Meillä ei tavata kysellä aineiston autenttisuuden perään oli kyse Vastaamo-aineistoista Tor-verkossa tai keskustapuolueen WhatsApp-viesteistä hallituksen kaatamiseksi.  Tässä on minusta vanhaa vettä uudessa leilissä. Kyllä hieman eri tavalla maustettuna, mutta ei radikaalisti uutta.

Durantin lisäksi muun muassa hänen kollegansa Corinne Rogers on kirjoittanut arkistotieteen ja rikospaikkatutkimuksen yhtäläisyyksistä ja eroista. Molemmat ovat tulossa arkistoyhdistyksen kutsusta maaliskuussa Suomeen, joten silloin voi keskustella myös tästä. Ehkä tästä paljastuu enemmän kuin katse tällä silmäyksellä tavoittaa. Duranti ja Rogers vierailevat ainakin Helsingissä ja Tampereella.

Kirjallisuutta

Cohen, F. B. (2015). Digital diplomatics and forensics: Going forward on a global basis. Records Management Journal, 25(1), 21–44. https://doi.org/10.1108/RMJ-03-2014-0016

Dietrich, D., & Adelstein, F. (2015). Archival science, digital forensics, and new media art. Digital Investigation, 14, S137–S145. https://doi.org/10.1016/j.diin.2015.05.004

Duranti, L., & Rogers, C. (2013). Memory forensics: Integrating digital forensics with archival science for trusting records and data. EForensics Magazine, (October), 14.

Rogers, C. (2019). From time theft to time stamps: Mapping the development of digital forensics from law enforcement to archival authority. International Journal of Digital Humanities, 1(1), 13–28. https://doi.org/10.1007/s42803-019-00002-y

(Julk. Faili 4/2020, s. 8-9. Koko lehti: https://www.liikearkistoyhdistys.fi/uutinen/faili-4-2020/)

Virheistä EU:n tietosuoja-asetuksen käännöksissä

maanantai 19.10.2020 1 kommentti

Olen mukana kirjoittamassa artikkelia EU:n tietosuoja-asetuksen käännöksistä. Oma osuuteni käsittelee sitä, mistä tässä blogissakin on ollut puhe: ”arkiston” erilaista merkityksestä meillä ja anglosaksisessa terminologiassa.

Italian osuus nostaa esille toisen seikan, jota ei liene huomattu täällä. Puhuttaessa henkilötietojen säilyttämisestä yleisen edun mukaisiin arkistotointitarkoituksiin GDPR:n ”recital” 158 sanoo englanniksi näin (kursivointi lisätty):

Public authorities or public or private bodies that hold records of public interest should be services which, pursuant to Union or Member State law, have a legal obligation to acquire, preserve, appraise, arrange, describe, communicate, promote, disseminate and provide access to records of enduring value for general public interest.

Italiaksi lopun ”records” on käännetty ”rekistereiksi” (registri). Italialainen kollega huomauttaa, että tuloksessa on vähän tolkkua niin arkistoammattilaisille, lakimiehille kuin maallikoille. En sanoisi noin jyrkästi, mutta suomenkielinen käännös menee metsään ihan samalla tavalla:

Viranomaisilla tai julkishallinnon tai yksityisten elimillä, jotka ylläpitävät yleistä etua koskevia tietueita, olisi unionin oikeuden tai jäsenvaltion lainsäädännön nojalla oltava palveluita, joilla on lakisääteinen velvoite hankkia, säilyttää, arvioida, järjestää, kuvailla, välittää, edistää ja levittää tietueita, joilla on pysyvää yleistä etua koskevaa merkitystä, sekä myöntää pääsy niihin.

Tässä ei siis ole ymmärretty sitä, että ”records” voi olla myös asiakirjoja eikä vain tietokannan tietueita. Tuskinpa tarkoitus on, että henkilötietoja sisältävät asiakirjat eivät olisi asetuksen kohteena.

Myönnä olevasi asiantuntija

maanantai 24.8.2020 Jätä kommentti
(Kuvaaja: Anna Shvets (Pexels))

Tiedonhallinnan lautakunnan metatietojaosto aloitti kesän lopulla virallisesti työskentelynsä. Sen tarkoituksena on laatia metatietosuositus. Tuloksia voisi ennakoida tai kertoa jaoston työskentelystä, mutta kumpaakaan en tee. Sanon kuitenkin jotain lähtökohdista.

Ensimmäisessä kokouksessa kartoitettiin nykytilannetta ja olemassa olevia tarpeita. Selväksi tuli, että toiveita on monenlaisia. Metatietoja on monenlaisia. Tarkoituksia on monenlaisia. Metatietoja on erilaisissa järjestelmissä. Niitä ymmärretään ja käytetään eri tavalla. Kyse on siis aika vyyhdistä.

Monet kaipaavat yksinkertaista, konkreettista ja selkeää ohjetta, jonka mukaan toimia. En usko tähän. Kun kauan sitten aloitin uraani arkistoalalla, maailma oli yksinkertainen: Kansallisarkisto antoi ohjeen ja sen mukaan toimittiin. Ohjeiden noudattaminen oli melko yksinkertaista. Ja jos ei ollut, se oli joka tapauksessa arkistonhoitajan murhe. Ketään muuta asia ei kiinnostunut.

Tuolloin asiakirjahallinnan ammattilainen hallitsisi prosessin lopputulosta, arkistossa olevaa asiakirjaa.  Kirjaamista lukuun ottamatta organisaation toiminta ei ollut hänen asiansa, ei ainakaan siinä määrin kuin tänään. Nyt digitaalisessa ympäristössä tiedonhallinta on lähes samaa kuin toiminnan hallinta. Siinä ollaan jokaisen työpöydällä, vaikuttamassa siihen, miten järjestelmät vaikuttavat ja työtä tehdään. Samalla asiakirjahallinta ei ole enää ammattilaisen oma asia, vaan siinä on koko organisaation oltava mukana.

Mitä yksinkertaisempia, konkreettisempia ja tarkempia ohjeet ovat, sitä jäykempiä niistä tulee. Näen tällaisten ohjeiden kaipuussa halua palata vanhaan maailmaan. En usko, että se on enää mahdollista. Konkreettinen, selkeä ohje on hyvä, kun tiedossa on täsmälleen minkälaisesta toimintaympäristöstä, aineistosta ja järjestelmästä on kysymys. Kaikissa muissa tapauksissa ohje on liian rajoittava, jos sitä ylipäänsä voidaan soveltaa. Tiukkojen ohjeiden sijasta tarvitaan pikemminkin yleisiä linjauksia, jotka ohjaavat toimintaa, mutta jättävät viranomaisille vaihtoehtoja.

Minusta pitäisi tunnustaa, että asiakirjahallinta on nykyisin asiantuntijatehtävä. Asiantuntijuus tarkoittaa, että tehdään yhteiseksi hyväksi ratkaisuja monimutkaisissa tilanteissa joskus puutteellisen informaation varassa. Asiakirjahallinnassa se tarkoittaa organisaation toiminnan, erilaisten vaatimusten, tarpeiden ja tietojärjestelmien yhteensovittamista. Se tarkoittaa myös sitä, että aina ei ole yksiselitteisesti vääriä tai oikeita ratkaisuja. On vain joltain kannalta parempia ja huonompia vaihtoehtoja. Joskus parhaaseen ratkaisuun ei voi päästä, vaikka se olisikin tiedossa. Sekin täytyy vain myöntää.

En ole kuullut ekonomistien valittavan sitä, ettei kukaan kerro, miten hallituksen työllisyystoimia pitäisi arvioida. Se ei ole tarpeen, koska taloustieteilijät tuntevat toiminta-alueensa. He tietävät, mihin pyritään, he tietävät asioiden kompleksisuuden. Sitten he arvioivat tilannetta parhaan tietonsa ja kykynsä mukaan. Joskus päädytään eri tuloksiin, mutta se on luonnollista.

Asiakirjahallinnassa ei olla vielä yhtä pitkällä, myönnän. Nobelin palkintoa arkistonhoidosta ei ole tulossa. Mutta samaan suuntaan ollaan minusta menossa. Tiedonhallintalaki näyttää korostavan tätä.

Alalta muutos vaatii tämän tunnistamista. Ohjaavat tahot voisivat ehkä uskoa organisaatioihin ja niissä tehtävään työhön enemmän. Alalla toimivat voisivat ehkä luottaa itseensä ymmärtäen, ettei ole ketään muuta, joka heitä paremmin osaisi ratkaista heidän organisaationsa kysymykset. Tiedonhallinnan kokonaisuus on entistä integroidumpi ja haastavampi, eikä sillä usein ole muuta kopinottajaa – tai ainakaan, sillä tuskin on pätevämpää kopinottajaa, vaikka sopan hämmentäjiä saattaa riittää. Kuten Tuija Kautto tulevassa Failissa kirjoittaa, ala on aika näkymätön. Nyt sen profiilia olisi tilaisuus nostaa.

Sen, että toimitaan asiantuntija-alalla, soisi näkyvän myös julkisena keskusteluna. Silloin kun kaikki ajattelevat samalla tavalla, kukaan ei ajattele kovin paljon, sanoo vanha sanonta. Tällä alalla ajatellaan ja ollaan myös erimielisiä, mutta se ei ole kovin näkyvää. Erilaisten vaihtoehtojen debatointi antaisi alasta dynaamisemman ja mielenkiintoisemman kuvan. Se tekisi myös näkyväksi ne kysymykset, joiden kanssa tiedonhallinnassa painitaan.

Näkyvyyttä tarvitaan, koska yhteiskunnassa ei vielä nähdä tätä aluetta samalla tavalla. Valitettavan usein asiakirjahallintaa ei arvosteta. Työtä tehdään pienellä palkalla ja joskus myös koulutuksella. Muilta on vaikea vaatia arvostusta, ellei itsekään työtään arvosta. Siksi myönnä olevasi asiantuntija!

Kategoriat:Ammattilaiset

Kirjaamiselle kiitos

torstai 4.6.2020 1 kommentti

Viime Failissa kerrottiin norjalaisten suunnitelmista luopua kirjaamisesta. Perustelut ovat järkeenkäyvät. Kirjaaminen määrää liikaa sitä, mitä arkistoon tulee. Se hävittää digitaalisten aineistojen alkuperäiset yhteydet ja korvaa ne uusilla. Vaikka kirjaamisella on rooli asiakirjajulkisuudessa, siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Näin voidaan ainakin väittää.Nämä ajatukset ovat innostavia ja avaavat uusia ajatuksia. Samoja latuja ei ehkä voida enää kulkea. Mutta lähdettiinpä tälle tielle tai ei, meidän on oltava Suomessa kirjaamiselle kiitollisia. Sillä on ehkä ollut suurempi vaikutus kuin ensin tulee ajatelleeksi. Enkä puhu tässä hallinnosta, kansalaisista, juridiikasta tai julkisuusperiaatteesta. Tarkoitan nimenomaan meitä, asiakirjaprofessiota.

1970- ja 1980-luvuilla elettiin monella suunnalla arkistomaailmassa pysähtyneisyyden aikaa. Arkistoajattelu oli jotenkin onttoa. Sen kohteena oli arkistojen hyllyillä oleva aineisto. Huolta tunnettiin siitä, miten aineiston määrä saatiin pysymään kohtuullisena ja asiakirjatulvaa rajoitettua. Jotain oli kuitenkin kadonnut. Se oli käsitys toiminnan ja aineistojen välisestä yhteydestä. Paperimaailmassa tätä yhteyttä ei tarvinnut yleensä ajatella.

Samaan aikaan oli alkamassa se tiedon tuottamisen ja käyttämisen murros, jonka kanssa me tänään edelleen elämme. Asiakirjahallinnalla on aina ollut kolme tukijalkaa: hallinto, tutkimus ja juridiikka, joka tarvitsee toiminnasta todistavaa informaatiosta. Nämä tukijalat alkoivat horjua. Perinteisesti arkistot ja hallinto olivat kuuluneet yhteen, mutta se hallinto, johon asiakirjahallinta oli mukautunut, oli weberiläinen byrokratia; organisaatio, jossa toimintaan hierarkkisesti määritellyissä rooleissa ennalta määriteltyjen toimintatapojen mukaan.

Nyt uudessa maailmassa keskeiseksi tulikin organisaatioiden toiminnan tehokkuus. Samalla transaktioiden määrä kasvoi valtavasti. Jos esimerkiksi virastojen välinen yhteydenpito oli ennen suhteellisen harvinainen prosessi, joka työllisti esittelijän, päättäjän, sihteerin, konekirjoittajan, kirjaajan ja arkistonhoitajan, siitä tuli sitä, mitä se on tänään: näppäimen painallus sähköpostin tai pikaviestin lähettämiseksi. Tässä tilanteessa vanhat toimintatavat alettiin kokea kankeiksi.

Myöskään tutkimus ei pysynyt ennallaan. Arkistot toki säilyivät historiantutkimuksen lähteinä, mutta tutkimus alkoi lisäksi hyödyntää yhä laajempaa määrää erilaisia aineistoja, jolloin arkistojen merkitys suhteellisesti väheni.

Parhaiten kolmesta tukijalasta säilyi juridinen asiakirjojen juridinen aspekti, koska oikeustoimiin tarvitaan aina asiakirjoja.

Niinpä päädyttiin tilanteeseen, jossa arkisto edelleen hallinnoi toiminnan tuloksena syntyneitä historiallisia asiakirjoja; se säilytti, valikoi ja antoi niitä käyttöön. Samalla arkisto oli yhä enemmän syrjässä siitä, mitä organisaatiossa oikeasti tapahtui ja millaista tietoa siellä syntyi.

Tälle kehitykselle on ollut kuitenkin vastalääke – ja se on kirjaaminen. Arkistojen ja toiminnan yhteys on heikentynyt eniten siellä, missä kirjaamista ei ole tehty. Yhdysvaltojen liittovaltio päätti lopettaa kirjeenvaihdon rekisteröinnin vuonna 1915. Se oli kauaskantoinen päätös, joka näkyy edelleen siinä, miten erillään tietojärjestelmien kehittäminen on muusta tiedon hallinnasta. Kirjattaessa ollaan pakosta osana organisaation päivittäisiä tietovirtoja, joten arkistoille kirjaamisesta luopuminen merkitsi niiden yhteyden heikkenemistä päivittäiseen toimintaan.

Näyttää siltä, että yhteys toimintaan säilyi elävimpänä siellä, missä kirjaamista jatkettiin. Sellainen maa on Australia, jossa 1990-luvulla kehitettiin elinkaaren jatkumomalli. Jatkumomallissa ei tehdä eroa historiallisen ja edelleen ajankohtaisen aineiston välillä, vaan asiakirjojen ajatellaan olevan ainakin potentiaalisesti samanaikaisesti relevantteja eri ulottuvuuksilla; sekä käyttäjälle, organisaatiolle että yhteiskunnalle laajemmin.

Meillä Suomessa tuotiin oppikirjoissa jatkumomallin sijasta esille perinteistä elinkaarimallia. Oppikirjoissa se oli esillä kolmivaiheisena versiona, jossa asiakirjat kulkivat aktiivivaiheesta ensin passiivi- ja sitten historialliseen vaiheeseen. Jos kuitenkin ajattelee useimpien asiakirja-ammattilaisten arkipäivää, niin se ei mennyt silloin, eikä mene nykyisinkään, tuon mallin mukaan. Tosi asiassa asiakirjahallinnan ammattilainen liikkuu eri ulottuvuuksilla päivittäin. Osa ajasta menee pysyvästi säilytettävän aineiston ja yhteiskunnan kulttuurihistoriallisen tarpeiden parissa, samalla kun on huolehdittava organisaation päivittäisen tiedonhallinnan haasteista. Selvintä tämä on kuntien arkistoissa, joissa vastuu aineistoista on koko ajan samalla taholla.

Jaana Kilkin tuore väitöskirja osoittaa, miten meillä on ajan myötä siirrytty aineistokeskeisestä ajattelusta toimija- ja toimintakeskeiseen ajatteluun. Muutos tuli näkyviin jo vuoden 1981 arkistolaissa. Muualla se tapahtui vasta digitaalisen asiakirjahallinnan myötä. Minusta kirjaamisella on ollut tässä tärkeä rooli. Yhdistettynä tehtäväpohjaiseen arkistonmuodostussuunnitelmaan se on ollut se työkalu, jolla arkisto on konkreettisesti puuttunut organisaation prosesseihin ja muovannut tiedonhallintaa.

Väittäisin, että suomalaisen asiakirjahallinnan kehittäminen on sidoksissa kirjaamiseen. Alkuun diaari oli vain saapuvien ja lähtevien kirjeiden hakemisto, joka kertoi myös asiakirjojen paikan arkistossa. Sitten syntyi ajatus, että tämän hakemiston pitää olla tehtäväpohjainen ja strukturoitu sen mukaan, mitä organisaatio tekee. Seuraavaksi huomio kiinnittyi itse diaarimerkintöihin. Niissä näkyy, mitä asian käsittelyssä on tehty. Tätä kautta päästiin toimintaprosesseihin; niiden kuvaamiseen, kehittämiseen ja automatisointiin. Viimeisimpänä vaiheena Sähke2:ssa tätä näkökulmaa on laajennettu sellaisiinkin järjestelmiin ja aineistoihin, jotka eivät kuuluneet perinteisen kirjaamisen piiriin.

Kuinka pitkällä tässä kaikessa oltaisiin, jos hallinnossa ei alun perin olisi ollut kirjaamiskäytäntöä? Ehkä olisi paikallaan, että asiakirjahallinnan ammattilaiset lisäisivät iltarukouksiinsa lauseen, ”kirjaamiselle kiitos, sulta saimme paljon”.  

Julk. Faili 2/2020, s. 9-10

Kategoriat:Kirjaaminen

Norjassa harkitaan kirjaamisesta luopumista

perjantai 20.3.2020 Jätä kommentti

Nyt kun arkistolain uudistus häämöttää Suomessa horisontissa tai ainakin juuri sen takana – koska sen kerrotaan jäävän seuraavalle hallituskaudelle – on hyvä katsoa, miten muualla lakia uudistetaan. Herbjørn Andresen Oslo Metropolitan -yliopistosta kertoi Norjan tilanteesta IRFD-verkoston kokouksessa tammikuussa. Norjassa uutta lakia on pohdittu työryhmässä, jossa myös arkistot olivat edustettuna.

Jos työryhmän ajatukset menevät läpi, luvassa on radikaaleja muutoksia. Nykylain puutteena on sähköisiin arkistoihin tulevan aineiston vähäisyys. Julkishallinnon ulkoistamat palvelut ovat tässä yksi ongelma. Uudessa ehdotuksessa arkistoinnista huolehtiminen ulotetaan kaikkiin julkishallinnon tehtäviin riippumatta siitä, minkälainen organisaatio siitä huolehtii. Lakiin tulee kevennetty versio ISO30300-standardista, joka velvoittaa toimijat aika ajoin analysoimaan syntyvät aineistot ja niiden käsittelyn.

Arvonmääritystä muutetaan myös. Ajatuksena on määritellä lain tasolla pieni määrä asiakirjatyyppejä, joiden säilyttäminen on pakollista. T. R. Schellenberg esitti jo vuonna 1956 ajatuksen, että organisaation tehtävät voidaan luokitella päämäärätehtäviin ja tukitehtäviin. Molemmissa syntyy asiakirjoja sekä tehtäessä päätöksiä toimintatavoista että sovellettaessa näitä linjauksia käytäntöön. Pakollisesti säilytettävät asiakirjatyypit kuuluisivat edelliseen ryhmään.

Myös kaiken sähköpostin säilyttäminen tulee ehdotuksen mukaan pakolliseksi. Se koskisi Andresenin kertoman mukaan vain joitain korkeimpia tehtäviä. Tässä ollaan päätymässä siis samaan ratkaisuun, jota noudatetaan myös Yhdysvaltain liittovaltion hallinnossa.

Yllättävintä on, että kirjaamisesta aiotaan luopua. Kirjaaminen ei enää takaa asiakirjojen autenttisuutta ja luotettavuutta. Käytäntö on köyhdyttänyt arkistoja. Mitä jää talteen riippuu kirjaajan tekemistä ratkaisuista. Kirjaamisen myötä syntyy sähköisiä asiakirjavihkoja, joihin useiden organisaatioiden vuorovaikutuksessa syntyvät aineistot hajautuvat. Nykyaikana sähköisillä aineistoilla olisi usein asiarekisteriä vastaavia metadatarakenteita, jotka katoavat vietäessä asiakirjat sähköisiin asiankäsittelyjärjestelmiin. Kuitenkin kirjaamisen tarkoitus on hallita asioita, ei asiakirjoja.

Andresen sanoi, ettei kirjaamisen poistaminen suinkaan ratkaise näitä ongelmia. Kirjaamisvaatimuksesta luominen vapauttaa kuitenkin kehittämään uusia ratkaisuja ja sopivampia järjestelmiä. Käsiteltävien asiakirjojen seuranta on tärkein peruste kirjaamiselle. Asiakirjajulkisuuden kannalta kirjaaminen on toimiva ratkaisu, muttei välttämätön. Samaan tulokseen voidaan päästä muillakin keinoin.

Konferenssin käytäväkeskustelussa tanskalaisetkin pitivät kirjaamista menneen ajan toimintona, vaikka sitä edelleen tehdään.

Norjalaismalli jättää avoimeksi, miten sitten pitäisi toimia. Työryhmän ehdotuksessa kysymysten ratkaiseminen on osa toiminnan ja järjestelmien suunnittelua, samaan tapaan kuin mitä GDPR edellyttää yksityisyyden suojaamiselta (”privacy by design”). Andresen arvioi, että tilanteessa on mahdollisuuksia ja uhkia. Toisaalta voidaan toteuttaa ennakkoluulottomasti uusia ideoita, mutta toisaalta tulos voi olla jäykän hierarkkisen rakenteen piilottaminen ongelmineen käyttäjäystävällisemmän rakenteen alle.

Norjalaissuunnitelmien luulisi herättävän ajatuksia. Suomen ja Norjan erot asiakirjahallinnassa ovat monissa suhteissa pienet. Meillä lienee samoja ongelmia, ehkä pätevät myös samat ratkaisut.

(Julk. Faili 1/2020, s. 4-5)

Kategoriat:Kirjaaminen

Läksiäiset

maanantai 13.1.2020 Jätä kommentti

Helena Pajarin läksiäisiä vietettiin tänään Tampereen raatihuoneella hänen jäädessään eläkkeelle. Uskallanpa sanoa, että Helenan näkemystä ja osaamista tullaan kaipaamaan ammattikunnassa laajemminkin kuin vain Tampereen kaupungin asiakirjahallinnossa. Hyviä eläkepäiviä ja kiitos yhteistyöstä!

Tilaisuudessa kuulin, että Helsingin kaupungin tiedonohjaussuunnitelma on valmis ja löytyy tällä hetkellä osoitteesta tiedonohjaus.hel.ninja.

Kategoriat:Ajankohtaista

Arkistojen tulevaisuus – pitääkö olla huolissaan?

perjantai 29.11.2019 Jätä kommentti

Kiinalainen opiskelija oli Kantonissa huolestunut. Hän kysyi, onko arkistoilla tulevaisuutta, eivätkö ne ole vanhanaikaisia? Dekaani ja minä vakuutimme, että arkistoja tarvitaan aina.

Silti arkistot eivät tulevaisuudessa välttämättä ole samanlaisia kuin tänään. Muutos näkyy massadigitointiprojektissa. Kun viranomaisilla ei enää ole paperiarkistoja ja niitä säilytetään kansakunnan kulttuuriperintönäkin digitaalisessa muodossa, sillä on suuri vaikutus tarvittavaan osaamiseen ja henkilökunnan määrään.

Muutos näkyy myös tiedonhallinnan lainsäädännön linjauksissa. Visio asiakirjahallinnan toimintaympäristöstä on niissä aivan toinen kuin mihin meillä on totuttu. Tällä hetkellä käydään diskurssien kamppailua siitä, millä ja kenen termeillä viranomaisten tiedonhallinnasta puhutaan. Samalla paalutetaan ammattikuntien välisiä valtakenttiä ja toiminnan rajalinjoja, toivottavasti luodaan myös yhteisiä toiminta-alueita.

Pitääkö olla huolissaan? Monet ammattikunnassa tuntuvat olevan. Jos lainsäädäntö antaa jatkossa toiminnalle vähemmän tukea, on ehkä ryhdyttävä brändäämään itseään ja toimintaansa uudella tavalla. Kun vanhoja käsitteitä ei saa käyttää, on turvauduttava uusiin toivoen ettei oma toiminta-alue samalla liudennu olemattomiin ja talloonnu muiden, näkyvämpien tietoammattilaisten jalkoihin. Tämä huoli on ehkä aiheeton. Ainakaan Mikkelin arkistopäivillä ammattilaisten paneeli ei nähnyt ongelmaa.

Craig Gauld kirjoittaa Future Archives -kirjassa hieman toisenlaisesta huolesta. Hän kysyy, ovatko arkistoteorialta ideat lopussa? Gauld toteaa, että ensimmäisenä mieleen tulevien kirjoittajien – Terry Cook, Frank Upward, Verne Harris, Eric Ketelaar, Brien Brothman, Tom Nesmith, Sue McKemmish, Jeannette Bastian ja Randall Jimerson – tuotanto on jo vuosien takaa. Totta. Tästä joukosta ainakin Cook on kuollut ja kaksi eläköitynyt. Silti suuri osa tällä hetkellä julkaistavasta jatkaa heidän aloittamiaan teemoja: kirjoitetaan postmodernisti ammattilaisten roolista ja eettisyydestä, arkistojen merkityksestä eri ryhmille, asiakirjojen monitulkintaisuudesta, vähemmistöjen huomioimisesta ja siitä, miten arkistojen olisi kaikessa oltava yhteiskunnassa voimaannuttava ja demokratisoiva voima.

Toinen parikymmentä vuotta aktiivinen linja olivat sähköisten asiakirjajärjestelmien määritykset ja niihin liittyvä tutkimus. Toisin kuin postmodernismi, tämä alue tuntuu kuolleen pois. Asiakirjajärjestelmistä ei enää juuri puhuta, vaikka niitä käytetäänkin. Innovointia ja kehittämistä ei kuitenkaan enää ole.

Mitä sitten olisi tehtävä? Gauld peräänkuuluttaa näkemyksiä, jotka kyseenalaistaisivat vallitsevat dogmit ja ohjaisivat ammattikunnan uusille urille, ”toisivat arkistoteorian informaatioaikaan”, kuten hän sanoo. Silti hän minusta lopuksi jänistää kirjoituksessaan ja palaa hyvin perinteisille urille. Ratkaisu on nimittäin Gauldin mukaan sen ymmärtämisessä, mitä arkistot ja asiakirjat ovat ja mitä alalla oikeasti tehdään. Sen sijaan, että postmodernisti vaahdotaan kyllästymiseen saakka ammattilaisten vastuusta ja vaaditaan sanoutumista irti erillisasemasta erioikeutettuina puolueettoman, autenttisen tiedon vaalijoina, olisi palattava nimenomaan tähän rooliin.

Tämä muutos olisikin Suomessa helppo toteuttaa, koska en ole huomannut postmodernismin koskaan tehneen maihinnousua täällä profession sydänmaille. Jossain piireissä sen ajatuksista on toki puhuttu. Uusimmassa arkistokuvailun kehittämisessä postmodernismi on jopa otettu vakavasti. Silti suurin osa suomalaisista ammattilaisista lienee koko ajan kuvitellut olevansa pyyteettömiä totuudenvaalijoita, joka valikoivat, säilyttävät ja tuottavat neutraalia tietoa tulevaisuuden käyttäjien tarpeisiin. Tiedoksi vaan, että olette olleet ihan pihalla, jo vuosikymmeniä.

Gauldin resepti profession tulevaan menestykseen on kuitenkin siinä. On tiukemmin puhuttava evidenssistä ja sen vaalimisesta. Gauldin mielestä arkistot ja arkistotiede saavat uutta elinvoimaa sellaisista alueista kuin digitaalinen rikostutkimus ja lohkoketjuteknologia, jotka tarjoavat uudessa ympäristössä käytännön ratkaisuja vanhoihin ongelmiin.

Ehkä hän on tässä oikeassa. Tiedon todistusvoimaisuus on ammattilaisten syömähammas, varsinkin elinkaaren alkupäässä. Mikään muu ammattiryhmä ei ole siitä kiinnostunut. Silti en ole täysin vakuuttunut siitä, että tämä on ammattikunnalle paras tie eteenpäin. Ja jos se sitä onkin, onko se sitä myös tutkimukselle? Minusta ei.

Olen alkanut yhä selkeämmin ajatella, että asiakirjahallinnan fokus on tiedon siirrossa kontekstien välillä, ajasta ja paikasta toiseen. Kaikki alalla käsittelee tätä: mitä tietoa pitäisi siirtää (arvonmääritys), mitä se vaatii (tiedon ominaisuudet ja niiden takaaminen), miten siirto voidaan tehokkaimmin tehdä (suunnittelu ja tiedon organisointi), mitä seurauksia sillä on (todennettavuus ja eettiset kysymykset), mitä tiedon pitäminen käytettävänä vaatii (säilyttäminen).

Kun tästä näkökulmasta katsoo asiakirjahallintaa, sen yhteiskunnallinen merkitys ja yhteydet muuhun tiedonhallintaan ovat selviä. Mikään muu ammattiryhmä ei ole kiinnostunut samoista asioista. Samaan aikaan tässä ei ole kaikki. Koko ajan kaikkialla käytetään myös sellaista informaatiota, jonka elinkaarta ei ole valvottu ja suunniteltu, jonka ymmärrettävyyttä, käytettävyyttä, luotettavuutta, eheyttä ja autenttisuutta ei ole varmistettu. Miten se on mahdollista? Milloin se on mahdollista? Mitä siitä seuraa? Tämän ymmärtäminen olisi tutkimuksellisesti mielenkiintoista ja minusta myös ”arkistotieteen” alaa.

Tutkimuksessa näkyy myös ajatuksia, jotka vievät tähän suuntaan. Mustan ja valkoisen, asiakirjatiedon ja muun informaation, välillä on harmaan sävyjä. Fiorella Foscarini on kertonut, miten Hollannissa eräässä kaupungissa metatietojen tuottamista räätälöitiin aineiston ja ammattiryhmän mukaan. Kirjanpitäjille sopi tiukka säännöstö ja pikkutarkka metatietojen lisääminen. Arkkitehdeille tehtiin sen sijaan joustava systeemi, jossa muutamalla tiedolla pystyttiin hoitamaan olennainen.  Aina ei siis ehkä tarvita koko asiakirjahallinnan työkalupakkia, tai ainakin vaaditaan sen menetelmien joustavaa soveltamista. 

Minusta tämä näkökulma ei olisi professiollekaan huono. Työmarkkinoilla tarvitaan yleisosaajia, jotka pystyvät pelaamaan tiedonhallinnan kentällä eri pelipaikoilla. Onko siis hyvä, jos ammattikunta brändää itsensä hyvin kapeasti? Se ei edes pidä paikkaansa. Tosiasia on se, että arkistojen kenttä on moninaisempi kuin mitä ”todistusvoimaisuus” ja vastaavat termit pystyvät välittämään. Tehkäämme siis välttämättömyydestä hyve ja pyrkikäämme laaja-alaisuuteen.

(Julk. Faili 4/2019, s. 8–9)

Kategoriat:Sekalaista

Archives & Manuscripts on verkossa!

perjantai 18.10.2019 Jätä kommentti

The American Archivist (1938-) on digitoituna avoimesti saatavilla, lukuunottamatta uusimpia numeroita. Samoin kanadalainen Archivaria (1975-). Nyt myös Archives & Manuscripts (1955-) Australiasta on kokonaan digitoitu. Hieno juttu! Uusimpia numeroita voi käyttää Andorin kautta.

Kategoriat:Julkaisut

De archivis

keskiviikko 11.9.2019 Jätä kommentti

Eljas Orrmanin arkistokirjoitukset sisältävä ”De archivis” on ilmestynyt painettuna. Painos on niin pieni, että teoksen voi toivoa saavansa vain kysymällä kirjoittajalta. Kirjastoihin sitä tullaan kuitenkin levittämään.

Sähköisenä kirja löytyy täältä: https://trepo.tuni.fi/handle/10024/105701

Teoksen sisällys on seuraava:

I Kirjoitukset suomeksi
1 Provenienssiperiaate – teoriaa ja sovellutuksia (1987)
2 Arkistot asiakirjojen kokonaisuuksina sekä niiden käytön apuvälineet (1994)
3 Valtiosihteerinviraston arkistorakennus Pietarissa (2002)
4 Julkisuuslain 5 §:n 3 ja 4 momentissa tarkoitetut ’ei-asiakirjat’ (2002)
5 Pentti Renvall – suomalainen arkistotieteen teoreetikko (2010)
6 Havaintoja arkistotoimen murroksesta kolmen vuosikymmenen ajalta (2010)
7 Asiakirjojen seulonnasta ja julkisuudesta tutkimuksen edellytyksiä säätelevinä tekijöinä (2012)
8 Kansallisarkiston kopioiden hankinta 1800-luvulta 2000-luvulle (2012)
9 Huomioita Vanhan Suomen asiakirjahallinnosta (2014)
10 Arkistolainsäädännön historiaa (2015)
11 Arkistotoimen organisointi Suomen senaatissa kaksi vuosisataa sitten (2017)

II Texter på svenska
12 Utnyttjandet av urval vid arkivgallring i Finland (1979)
13 Det allmänna arkivschemat i Sverige och Finland (1983)
14 Problematiken kring etisk gallring sedd mot bakgrunden av tendenser i Finland (1984)
15 Typarkiven som urvalsmetod i finländsk gallringspraxis (1987) 189
16 Gallring av handlingar – säkerställande eller förintande av vår tids dokumentation? (1988)
17 Lagstiftningen om användning av personrelate rad information och den vetenskapliga forskningens verksamhetsbetingelser i Finland (1990)
18 Tankar om varaktig uppbevaring av handlingar (1994)
19 Fältarbetet i det statliga arkivväsendets verksamhet i Finland (1994)
20 När tvenne förvaltnings- och arkivkulturer möts (1998)
21 Iakttagelser om proveniensprincipens introducering och dess tidiga tillämpning i Finland (2000)
22 Den finländska historikern Pentti Renvall som arkivteoretisk tänkare (2002)
23 Riksarkivet – en forskarskola för historiker? (2005)
24 Den finska personuppgiftslagens tillämpning på personuppgifter om avlidna personer (2008)
25 Statssekretariatets arkiv – ett finskt forsknings arkiv i S:t Petersburg (2008)
26 Iakttagelser om statsarkivets verksamhet som forskningsfrämjande institution från början av självständighetstiden till vinterkriget (2012)

III Writings in English
27 Differences between fundamental archival terms in the Baltic and the Nordic countries (1997)
28 Structural complexity of electronic records as a factor guiding decisions on permanent retention (2000)
29 Legislation concerning access to and secrecy of official records, archives, and personal data in the Nordic countries (2004)

Kategoriat:Julkaisut

Arkistot ja yhteisöt – uutta provenienssista

perjantai 7.6.2019 Jätä kommentti

Asiakirjojen alkuperä, provenienssi, on kulunut ajatus. Onko se jotain fyysistä vai käsitteellistä? Onko se suhde ja mihin – tehtävään, toisiin asiakirjoihin, kokonaisuuteen vai organisaatioon? Mitä se tarkoittaa, mitä sen avulla tehdään, miten sitä ”kunnioitetaan”? Kaikesta tästä on arkistoteoriassa kirjoitettu, liikaakin. On vaikea kuvitella, että tästä olisi uutta ja mielenkiintoista sanottavaa.

Silti provenienssi ei ole kuollut, se vain tuoksahtaa vanhalta paperilta. Provenienssikeskustelu saa uusia muotoja. Sanaan yhteisöllisyys tiivistyy paljon alan viime vuosien keskustelusta. Sana ”yhteisöarkistot” (community archives) ilmaantui luullakseni kirjallisuuteen kymmenkunta vuotta sitten. Sillä tarkoitetaan erilaisten paikallisten yhteisöjen ja vähemmistöjen arkistoja, jotka toimivat omin voimin ja perinteisiin arkistoihin nähden epäortodoksisesti, ehkä vain digitoiden asiakirjoja ja muitakin aineistoja nettiin. Arkistot ovat osana yhteisöjä ja niiden muistia olleet muutenkin kiinnostuksen kohteena.

Provenienssista on samalla alettu puhua uudella tavalla. Koko provenienssikeskustelun historia on ollut oikeastaan käsitteen jatkuvaa laajenemista. Aluksi provenienssi oli vain suhde yhteen organisaatioon, jonka toiminnassa arkisto syntyi. Tämä oli klassisen arkistoteorian ajatus, sata vuotta sitten.

Sitten huomattiin, että aineistoilla saattaa olla useita arkistonmuodostajia organisaatioiden muuttuessa ja tehtävien vaihtaessa paikkaa. Peter Scottin kehittämä sarjajärjestelmä 1960-luvulla oli vastaus tähän haasteeseen.

1990-luvun puolivälissä provenienssi alettiin nähdä tätäkin monimutkaisempana suhdeverkostona. Perinteinen tapa hahmottaa provenienssia oli tarkastella vain arkistonmuodostusta. Nyt alettiin postmodernistisesti katsoa, että myös aineistojen hallinta, käyttö ja tulkinta ovat osa samaa jatkumoa. ”Jokainen järjestys tai kuvailu on argumentti aineiston merkityksestä”, kuten Heather MacNeil väitti. MacNeil on puhunut myös ”arkistomuuntelusta” (archivalterity) tarkoittaen sitä toimenpiteiden sarjaa, joilla aineiston autenttisuutta ja merkitystä muutetaan.  Säilyttäminen arkistoinstituutioissa ja arkistoammattilaisten tekemät toimenpiteet ja kuvailut ovat nekin tästä näkökulmasta osa aineiston provenienssia. Taannoin kehitettäessä suomalaista arkistokuvailun käsitemallia tämä oli lähtökohta.

Missä ollaan nyt? Provenienssikeskusteluun on edelleen laajempia merkityksiä ja uusia termejä.

Yksi uusi termi on ”yhteisöllinen provenienssi” (societal provenance). Tällä viitataan siihen, että asiakirjoja synty ja arkistointi tapahtuu aina jossain sosiaalisessa ympäristössä ja liittyy sen päämääriin. Arvot, oletukset, ideat, pyrkimykset, käytetyt välineet – koko sosiohistoriallinen tilanne vaikuttaa siihen, mitä asiakirjoiksi tallentuu. Tästä näkökulmasta esimerkiksi etnisen yhteisön yhteinen tietoisuus omasta etnisestä alkuperästään on osa sen tuottaman aineiston provenienssia. Asiakirjat eivät vain ”kerro” etnisyydestä, ne ovat tulosta siitä.

Tähän liittyen on alettu puhua ”kanssaluomisesta” (co-authorship). Tämä on helpointa ymmärtää kolonialismin taustaa vasten. Kuvittele, että edustat alkuperäiskansaa tai jonkin entisen siirtomaan väestöä, jolla ei ole omasta historiastaan mitään kirjallisia lähteitä. Kaikki, mitä yhteisösi historiasta tiedetään, sisältyy jonkin läntisen kauppakomppanian asiakirjoihin. Nämä asiakirjat on rahdattu säilytettäväksi vieraassa maassa ja toisessa kulttuurissa toiselle puolelle maailmaa – aivan provenienssiperiaatteen mukaisesti. Eikö se tuntuisi epäreilulta? Eikö tuntuisi siltä, että myös kansasi on osa aineiston alkuperää, että sillä on siihen myös oikeuksia, että se on ”kanssaluoja”?

Tästä päästään kolmanteen käsitteeseen, jonka voisi kääntää arkistoyhteisöksi (”community of records”). Arkistoyhteisö on viitekehys niiden aineistojen tulkinnalle, jotka se synnyttää. Jokainen arkistoyhteisön jäsen on osa arkiston luomisprosessia ja sitä kautta kanssaluoja suhteessa aineistoon. ”Ilman orjia ei ole kirjanpitoa orjista”, huomauttaa Jeannette Bastian.

Esimerkki voi Suomessa tuntua vieraalta. Suomihan on suhteellisen monokulttuurinen maa vailla orjuutta tai siirtomaahistoriaa. Mutta Bastian lisää myös, ”ilman väestöä ei ole tarvetta henkikirjoitukseen”. Niinpä tänne sovellettuna voisi sanoa, että suomalaiset arkistoaineistot ovat olemassa vain, koska me olemme olleet olemassa. Ne ovat meistä. Ne ovat osa meitä.

Tällaiset ajatukset ovat inspiroivia, mutta ammatillisissa käytännöissä niiden soveltamisella on rajansa. Kun provenienssi alkaa tarkoittaa kaikkea aineistoon liittyvää, siitä tulee jatkuvasti laajeneva ääretön kehä, jota on vaikea ottaa huomioon esimerkiksi kuvailussa. Kaikesta ei voi kertoa. On tehtävä valintaa, tulkittava ja asetettava painotuksia.  Toinen vaihtoehto on, että yrittää kertoa kaikesta mahdollisesta pitämättä mitään tärkeämpänä kuin muuta. Silloin merkityksellinen hukkuu merkityksettömän sekaan. Siitä oltanee yhtä mieltä, että kumpaakin lajia maailmassa on, vaikka postmodernisti voi samalla sanoa, ettei ole ketään joka ne kiistattomasti erottaisi toisistaan.

(Julk. Faili 2/2019)

Kategoriat:Arkistoteoria