Arkisto

Archive for joulukuu 2007

Näkymätön ammattikunta

maanantai 31.12.2007 Jätä kommentti

Brittikollegan blogissa kiinnitettiin huomiota asiakirja-ammattilaisten näkymättömyyteen. On ammatteja, jotka huomataan vasta jonkin mennessä pieleen. Asiakirjahallintoa ei huomata edes silloin. Kun Iso-Britannian viranomaiset kadottivat 25 miljoonan ihmisen nimet, osoitteet, syntymäajat, sosiaaliturvatunnukset ja tilinumerot, asiakirjahallintoa ei mainittu uutisissa kertaakaan. Sama koskee tuoreita tapahtumia Kuopiossa: asiakirjahallinnon tasoa ei syytetä eikä sen nostamista pidetä ratkaisuna. Eikä keneltäkään ammattilaiselta kysytä yhtään mitään.

On tietysti ikävä huudella, että nämä asiat liittyvät asiakirjahallintoon. Siinä on oman pesän likaamisen maku. Se syyllistää alan ammattilaisia. Heillä ei usein ole osallisuutta tapahtumiin eikä aina edes mahdollisuuksia vaikuttaa niihin.

Mutta eikö olisi hienoa ja paikallaan, jos esimerkiksi tämän toisen kuopiolaisuutisen yhteydessä Saunalahden asiakirjahallinnosta vastaava antaisi lausunnon siitä, mikä on mennyt pieleen? Tähän ei koskaan päästä niin kauan kun vain onnistumiset halutaan ottaa ammattilaisten kontolle. Jos asiakirjojen asianmukaisella käsittelyllä on jotain tekemistä asiakirjahallinnon kanssa, sitä on myös muulla. Ei voida assosioitua vain hyviin asioihin, niin katkeraa kalkkia kuin se tuokin juotavaksi.

Mainokset

Me kalpeat ja arat hyypiöt

sunnuntai 23.12.2007 Jätä kommentti

Alan imago on kummallinen juttu. Olen omistanut joulun pyhät Michael Dibdinin dekkareille. Tässä lainaus ”Verikostosta”:

Eräällä väliasemalla mies liittyi Zenin seuraan ennalta sovitussa osastossa. Tämä kalpea, kaljuuntuva, hintelä ja
arka hyypiö olisi käynyt arkistovirkailijasta tai yliopiston professorista.

Luonnehdinta ei kuulosta kovin positiiviselta, vaikka onnistuukin rinnastamaan arkistovirkailijat ja professorit. Meidän laitoksella on tietysti mukava tietää, että samalla habituksella sopii sekä arkistoon että yliopistolle.

Kategoriat:Ammattilaiset

Palvelukeskusten uhka

perjantai 21.12.2007 Jätä kommentti

Kollega kiinnitti huomiota palvelukeskusten uhkaan. Uhka syntyy kun, että palvelukeskuksiin keskitetään muut kuin organisaation ydintoiminnot ja keskukselta sen jälkeen aletaan ostaa tukitoimintoihin liittyviä palveluja.

Kumpaan ryhmään, ydin- vai tukitoimintoihin, asiakirjahallinnan palvelut kuuluvat? Yleinen käsitys on, että vanhemman aineiston hallinta ja tietopalvelu voidaan periaatteessa ulkoistaa. Asiakirjahallintoa — asiankirjojen luomisen, käsittelyn ja säilyttämisen ohjausta — ei pidä ulkoistaa, koska se liittyy kiinteästi siihen, miten organisaatio toimii, mitkä ovat sen riskit ja normiympäristö, millaista tietoa organisaatio tuottaa ja mitä se toiminnassaan tarvitsee. Itse organisaation asiakirjahallinnan, siis itse asiakirjojen luomisen ja käsittelyn, ulkoistaminen on sitten ajatuksenakin mahdoton; asiakirjojen ollessa osa päivittäistä tehtävien hoitoa se onnistuu yhtä hyvin kuin päätös keskittää kaikki kahvitauot Kainuuseen samalle henkilölle.

Valitettavasti on vaara, ettei tämä viisaus ole selkeänä kaikkien päätöksentekijöiden mielessä. Vaikka asiakirjahallinnan ulkoistaminen on tosiasiallisesti mahdotonta, sen tarvitsemat välineet voidaan ulkoistaa. Vaikka asiakirjahallinnon ulkoistaminen on todennäköisesti epäviisasta, sitäkin voidaan yrittää.

Jos oppi ei ole mennyt perille, siihen lienee monta syytä. Ensiksikin, huolimatta kaikesta lainsäädännöstä ja valistuksesta, asiakirja-aineistoja ei aina mielletä organisaation toiminnassa syntyvien aineistojen kokonaisuudeksi, vaan asiakirjat nähdään jonkinlaisina erikoislaatuisina dokumentteina; dokumentteina joita voidaan luoda tarpeen mukaan — vaadittaessa ”virallista” asiakirjaa.

Toiseksi ei ole täysin onnistuttu markkinoimaan asiakirjahallinnon merkitystä organisaatioiden omalle toiminnalle. Asiakirjahallinnon tehtävä ymmärretään liian suppeasti ja sen nähdään palvelevan lähinnä päätearkiston tarpeita. Tähän mielikuvaan saattaa olla osasyynä käytetty, kovin ”arkisto”-painotteinen terminologiamme.

Kolmanneksi sähköisten asiakirjojen hallinta ja säilyttäminen vaatii erityisiä asiakirjajärjestelmiä, esim. SÄHKE-yhteensopivaa asiankäsittelyjärjestelmää. Jos lisäksi, neljänneksi, asiakirjahallinnon ammattilaiset mielletään pelkästään tämän järjestelmän kaitsijoiksi, näistä yhdessä saattaa syntyä mielikuva, että

1) sähköisten asiakirjojen luominen on organisaation määräysvallassa oleva asia,
2) asiakirjahallinnon asiantuntemus ei ole organisaation kannalta olennaista ja voidaan ulkoistaa,
3) sama voidaan tehdä käytettäville asiakirjajärjestelmille ja
4) tarvitessaan asiakirjoja organisaatio voi ostaa tähän liittyvän palvelun, siis järjestelmäpalvelut ja asiakirjahallinnon asiantuntemuksen, palvelukeskukselta.

Todellisuus on tietysti jotain aivan muuta. Organisaatio ei valita, luoko se asiakirjoja vai ei. Se voi vain valita, kuinka asiantuntemattomasti, suunnittelemattomasti ja prosessejaan vaikeuttaen se tällä alueella toimii.

Palvelukeskusten esiin tuomat riskit ovat siten nämä: asiakirjahallinnon asiantuntemus siirretään pois organisaatioista ja asiakirjojen luomisesta tehdään liiketoimintaa. Asiantuntemus ei selviä tyhjiössä organisaation ulkopuolella. Se perustuu organisaation toiminnan ja tarpeiden tuntemiseen ja kykyyn yhdistää asiakirjahallinta niihin. Palvelukeskuksesta ei ole pitkä matka palvelumaksuihin; siihen että organisaatiot maksavat käyttäjien, asiakirjojen ja avattujen asioiden määrän mukaan. Sähköiset asiakirjat eivät silloin enää synny ”luonnollisesti” osana päivittäistä toimintaa; asiakirja hankitaan tarvittaessa, niin kuin mikä tahansa hyödyke, silloin kun joku organisaatiossa siihen oikeutettu sellaista kaipaa ja sen katsotaan olevan kustannuksista huolimatta perusteltua.

Tämä olisi toteutuessaan huolestuttava kehityskulku, koska se rapauttaisi alan toimintaperusteita kaikilla alueilla. Kaikki perustuu siihen, että asiakirjat syntyvät osana organisaatioiden toimintaa ja organisaatioissa on ammattilaisia, jotka pystyvät huolehtimaan asiakirjahallinnan tarpeista ottaen huomioon sekä organisaation itsensä että laajemmin yhteiskunnan vaatimukset. Jos asiakirjahallinto aidattaisiin palvelukeskusten reservaatteihin ja asiakirjojen syntymisestä tulisi organisaatioiden kustannusperusteisesti määräämä asia, astuttaisiin pitkä askel väärään suuntaan.

Tätä uhkaa ei ehkä ole selvästi näkyvissä. Samalla on selvää, ettei sitä ole torjuttu vaarallisena. Eikä mielestäni ole kovin vaikeaa kuvitella, että tähän suuntaan mentäisiin.

Kategoriat:Sähköiset

Standardikieltä

keskiviikko 19.12.2007 Jätä kommentti

ISOn Asiakirjojen metatieto -standardin 23081-2:n käännöstyöryhmä kokoontui maanantaina puimaan lausuntokierroksella olleesta versiosta saatua palautetta. Kakkososan kieliasua pidettiin ensimmäistä osaa onnistuneempana, mutta sekin sai kritiikkiä ja parannusehdotuksia. Tätä pyritään ottamaan huomioon, mutta sillä on rajansa. Kun kaikki tekevät käännöstyötä oman työn ohessa, tekstiä ei voi rajattomiin parannella, ei edes silloin kun se olisi tarpeen. Asiaan vaikuttaa myös tekstin luonne: kyseessä on standardin käännös. Standardit (kielestä riippumatta) muodostavat keskinäisessä suhteessa olevien tekstien verkoston, jossa toiset standardit määrittävät toisissa käytettyjä termejä ja niiden merkitystä. Lisäksi käännöksen johdonmukaisuus yritetään viedä huippuunsa, joten tulos on eräänlaista translitteroitua kieltä; tiettyä alkutekstin termiä vastaa aina sama suomenkielinen termi, vaikka kuinka mieli tekisi varioida ilmaisua lauseyhteyden mukaan. Se väistämättä kankeuttaa sanontaa, mutta ”kyseessä on standardi eikä novelli”, kuten eräs standardien ammattilainen sanoo.

Kategoriat:Standardit

Muita muistosanoja Sota-arkistolle

maanantai 17.12.2007 Jätä kommentti

Tässä vielä Sota-arkiston yhdistymiseen liittyvä Jari Sedergrenin blogimerkintä. Se on syyskuulta, mutta tällaista lukee mielellään vähän myöhässäkin.

Kategoriat:Sekalaista

Sota-arkisto siirtyy historiaan

lauantai 15.12.2007 Jätä kommentti

Perjantaina vietettiin Sota-arkiston entisten ja nykyisten työntekijöiden kesken laitoksen jäähyväisjuhlaa. Ensi vuonna laitosta, tai sen tehtäviä jatkavaa erillistä organisaatiota, ei ole enää olemassa. Asiakkaat saavat samat palvelut samasta paikasta, mutta ne hoidetaan osana Kansallisarkiston toimintoja.

On tietysti haikeaa, kun puolustusvoimien ainoa vuodesta 1918 yhtäjaksoisesti samalla nimellä toiminut laitos lakkaa toimimasta. Silti ymmärrän hyvin ratkaisun syyt. Kun puolustushallinto kamppailee vähenevien resurssien kanssa ja keskittyy ydintehtäviinsä, arkistolla ei ole mahdollisuutta kehittää toimintaansa. Kuvaavaa on, että Sota-arkiston hakemistot saatiin vuosikausien yrittämisen jälkeen internetiin vasta äskettäin arkistolaitoksen avulla. Vaikka asiakkaista 95 % on puolustusvoimien ulkopuolelta ja asia oli Sota-arkistolle tärkeä, se ei puolustusvoimien prioriteeteissa koskaan noussut riittävän korkealle. Kun arkistolaitoksen tehtävä on sama kuin Sota-arkistolla, sekä arkisto että asiakkaat hyötyvät ratkaisusta.

Minun mieleeni Sota-arkisto jää paikkana, jossa oli asiantuntevia ja työlleen omistautuneita ihmisiä sekä innostunut ja ennakkoluuloton ilmapiiri. Hyvä esimerkki tästä on ns. isoisäpaketti, joka innovoitiin itsearviointia tehtäessä kolmisen vuotta sitten. Perusajatus oli yksinkertainen: kun suurin osa arkiston saamista tiedusteluista koskee yksittäisten henkilöiden vaiheita sodassa, ”tuotteistetaan” tämä palvelu: myydään valmista pakettia, jossa on henkilöhistorian keskeiset tiedot — ei pelkkiä asiakirjakopioita, vaan myös välineet niiden ymmärtämiseen. Ajatus on ollut onnistunut. Tuotteelle on ollut kysyntää enemmän kuin mihin Sota-arkisto on pystynyt vastaamaan. Vastaavaa palvelua on nyt alettu markkinoida ulkopuolisten toimesta. Lienee ainutlaatuista, että arkiston kehittämällä on kaupallista merkitystä.

Sodat niihin liittyvine asiakirjoineen ovat muutenkin ainutlaatuinen ilmiö. Virka-arkistot herättävät harvoin ihmisissä suuria intohimoja, mutta Sota-arkiston asiakirjat tekevät niin. Lähes jokaisella suomalaisella on henkilökohtaisesti tai omaisten kautta kontakti sotiin. Sotiin yhdistyy laaja inhimillisen elämän skaala: menetystä, tuskaa, vihaa, pelkoa, puutetta, julmuutta, uhrimieltä, velvollisuuden tuntoa, sankaruutta, kärsimystä, isänmaallisuutta, rohkeutta, teknistä kehitystä, äärimmäistä suunnitelmallisuutta ja sattumanoikkuja. Asiakirjat ovat suora linkki tähän kaikkeen. Ihminen harvoin silmin nähden liikuttuu nähdessään viranomaisen asiakirjan, mutta Sota-arkistossa näinkin saattaa käydä.

Aivan omanlaatuisensa ryhmä ovat myös asiakirjojen käyttäjät. Juhlassa olivat mukana myös ”Sota-arkiston ystävät”, ryhmä vapaaehtoisia, jotka ovat vuosikausia työskennelleet palkatta asiakirjojen säilyttämiseksi. Minusta on sääli, etteivät he ole saaneet kovin paljon julkista tunnustusta. Tällainen pyyteetön työ olisi sitä ansainnut.

Sotahistorian harrastajat ovat mielestäni arkistojen asiakkaina keskimääräistä innokkaampia ja fanaattisempia. Olisi mielenkiintoista panna pystyyn ”Social Web”-kokeilu, jossa käyttäjät itse tuottaisivat asiakirjoihin ja niiden kontekstiin liittyvää tietoa verkkoon toistensa käytettäväksi. Jos jossain tämä saattaisi onnistua, niin sotahistorian tutkijoiden ja harrastajien piirissä.

Kategoriat:Sekalaista

Sokea taluttaa sokeaa

tiistai 11.12.2007 Jätä kommentti

Sokea taluttaa sokeaa — näin Terry Cook ja Joan M. Schwartz kuvailevat arkistonhoitajien ja historiantutkijoiden suhdetta artikkelissaan (”Archives, Records, and Power: The Making of Modern Memory”, (Archival Science 2: 1-19, 2002): tutkijat saavat tutkijasalissa kansion eteensä ymmärtämättä mitä on tapahtunut sitä ennen. Arkistonhoitajat puolestaan eivät ole herkkiä tajuamaan, millaisia jalanjälkiä he jättävät aineistoon. Molemmilla on intressi tulkita arkisto arvovapaaksi paikaksi, jolla ei ole prosessissa merkitystä.

Todellisuus ei ole aivan tuollainen. Tapa, jolla arkistot systemaattisesti vaikuttavat menneisyydestä saatavaan kuvaan valikoimalla, hävittämällä ja kuvailemalla aineistoja on suomalaisen yhteiskunnan vaietuimpia asioita. On yllättävää, ettei se ole koskaan saanut julkista huomiota. Se ei ole yhteiskunnan kannalta kysymyksenä aivan merkityksetön.

Asiakirjojen valikointi ns. pysyvään säilytykseen määrää, millaisista seikoista yhteiskunnassa on myöhemmin mahdollista saada selkoa ja millaiseksi kuva aikakaudesta muodostuu. Saksan kielessä puhutaan yhteiskunnan muistamiskulttuurista (Erinnerungskultur), joka tarkoittaa sitä, miten jotain osia menneisyydestä yritetään pitää yleisessä tietoisuudessa esimerkiksi arkistojen ja muistomerkkien kautta. Harva huomaa, että Suomessakin pyritään systemaattisesti vaikuttamaan siihen, mikä jää muistiin tai muistamisen ulottumattomiin.

Arkistoammattilaiset näkevät mielellään itsensä tässä neutraaleina toimijoina, eräänlaisina inhimillisinä pakkausohjelmina, jotka puristavat asiakirjamassan pieneen kokoon valikoimalla siitä ”suppeassa ja käyttökelpoisessa muodossa” olennaisen tiedon. Cook ja muut postmodernistit korostavat, että on harhaa uskotella valinnan olevan arvovapaata.

Sama neutraaliuden harha koskee asiakirjojen kuvailua. Kuvailussa tuodaan arkistonmuodostajan historiasta, tehtävistä, toiminnasta ja asiakirjoista esille joitain seikkoja, mutta ei tietenkään kaikkia. Aina tehdään valintaa, sekä tarkastelunäkökulman suhteen, sen suhteen, mitä kerrotaan, että millaisin termein siitä kerrotaan. Arkistonhoitaja ehkä kokee olevansa puolueeton listatessaan hallintohistoriallisia faktoja, siteeratessaan asetuskokoelmaa ja välttäessään kiistanalaisia tulkintoja. Samalla tämäkin on kannanotto, koska ei ole valittu vaihtoehtoista tarkastelutapaa. Ns. puolueeton arkistonhoitaja on yleensä ”establishmentin” ja vallitsevan enemmistön puolella.

Suomessa jenkinsonilaisilla uskolla arkiston ja asiakirjojen puolueettomuuteen on vahvat juuret. Jenkinsonin mukaan ”hyvä arkistonhoitaja on kenties epäitsekkäin totuudenvaalija, mitä nykymaailma tuntee”. Kukapa ei haluaisi uskoa, ettei tässä kauniissa visiossa olisi ainakin osa totuutta? Sir Hilary Jenkinsonin merkityksestä on osoituksena, että hän lienee Bertil Boëthiuksen ohella ainoa suomalaisessa komiteanmietinnössä nimeltä (v. 1935) mainittu arkistoteoreetikko. Suomi ei kuitenkaan tässäkään ole poikkeus. Jenkinsonilaisuus, tai ”uusjenkinsonilaisuus”, elää muuallakin, ja sen mielestäni tulee elää. Silti postmodernistinen arkistonhoitajan aktiivisen roolin, arkistojen monitulkintaisuuden ja moniarvoisuuden korostus saisi tulla arkistokeskusteluun myös täällä.

Minkälaiselle tutkijalle aineistoja säilytetään?

On vaikea ymmärtää, miksei tämä tunnu kiinnostavan historiantutkijoita. Luulisi tutkijoille olevan tärkeää, mitä heidän käytettäväkseen jätetään tai miten aineisto heille tarjoillaan käytettäväksi. Joskus aikaisemmin asiasta käytiin dialogia. Ainakin oli olemassa yhteinen toimikunta, jossa säilytettävistä ja hävitettävistä asiakirjosta keskusteltiin. Sittemmin käytännöstä luovuttiin.

Suullinen perimätieto kertoo syyksi, että ”tutkijat halusivat aina säilyttää kaiken”. Olen pitkään ostanut tämän selityksen täysin. Kaikkea tutkimuksen lähdeaineistoksi sopivaa ei voida säilyttää. Jos tutkijayhteisö ei pysty keskenään sopimaan prioriteeteista — mikä on todennäköistä, eihän sillä ole siihen mekanismia tai perinteitä — mielipiteiden kakofoniasta on vaikeaa löytää käytännön päätöksille tukea.

Cookin artikkeli sai kuitenkin miettimään dialogin puutteen vaaroja. Suomessa tutkimuskäyttö on epämääräisen ”kulttuuriperintö” -käsitteen ohella tärkein seikka, jolla asiakirjojen pysyvää säilyttämistä perustellaan. Kun yhteys tutkijoihin puuttuu, on helpompi valikoida ja säilyttää asiakirjoja kuvitellun ”tyypillisen” tutkijan tarpeita varten, aivan kuten aineistojen hakujärjestelmät rakennetaan herkästi mielessä käyttäjä, joka tekee hakua asiakirjoista arkistonhoitajan tietämyksellä.

Kun arkistoammattilaisilla ei ole enää vuosikymmeniin ollut mahdollisuutta tehdä omassa työssään tutkimusta, tätäkään kautta ei ole yhteyttä historiantutkimuksen nykyhetkeen. Silloin on vaara, että tutkija, jota varten asiakirjoja kerätään, on tosiasiallisesti kadonnut historiantutkimuksen historiaan. Kun säilytyspäätökset alkavat näkyä tutkijoiden ulottuvilla helposti olevissa päätearkistoissa vasta vuosikymmenten kuluttua, välimatka päätöksen ja siitä saatavan palautteen välillä on todella pitkä. Palautetta tuskin edes tulee, jos arkistoammattilaisilta puuttuu kyky itsereflektioon ja historiantutkijat pitävät pöydälleen ilmestyviä asiakirjoja sattuman tai jonkinlaisen luonnonvalinnan tuloksena.

Cookin sanoma on, että arkistoammattilaisten tulisi tiedostaa, mitä he oikein tekevät. Valinnoillaan he vaikuttavat siihen, millaiset ”äänet” ajastamme tulevat kuulluiksi. Onko se hallinnon virkakoneiston raksutus, tärkeän päätöksenteon majesteetillinen jylinä, yhteiskunnallinen keskustelu vai yksilön kokemus? Koko ajan pitäisi pitää silmällä ryhmiä, jotka ovat marginalisoitumassa yhteiskunnassa ja asiakirjoissa. Tämä ei tarkoita pelkästään erilaisia etnisiä, poliittisia ja sukupuolisia vähemmistöjä, vaan epätasapainoa löytyy kaikkialta: kaupungit vastaan maaseutu, valtakulttuuri vastaan vaihtoehtokulttuurit, keskushallinto vastaan paikallistaso, miehet vastaan naiset. Kuka on se, joka on jäämässä piiloon?

Sähköisten asiakirjojen vaikutus

Arkistot ovat Cookin mielestä yleensä taipuvaisia dokumentoimaan tavallista enemmän valtakulttuuria ja yhteiskunnan mahtavien toimijoiden toimintaa. Cookin mukaan sähköiset asiakirjat ovat entisestään korostamassa tätä. Tämä johtuu ainakin kahdesta syystä, jos vapaasti tulkitsen mainittua artikkelia ja muita Cookin kirjoituksia.

Kun sähköisten asiakirjojen kohdalla niin paljon riippuu asiakirjan saamisesta talteen heti elinkaaren alussa, arkistojen selviytymisstrategiaksi on muodostunut vedota organisaatioiden välittömiin etuihin ja itsesuojeluvaistoon: kun hoidatte sähköisen arkistoinnin näin, olette turvanneet toimintanne erilaisia riskejä vastaan. Sähköinen arkisto muodostuu näin aineistoista, jotka organisaatio on tästä näkökulmasta katsonut tarpeelliseksi tallentaa: siellä ovat juridisesti tärkeät päätökset ja muukin selustan turvaamiseksi tarvittava aineisto, muttei välttämättä muuta. Saman valinnan voi nähdä minikoossa joidenkin organisaatioiden sisällä; kun kaikille työntekijöille ei hankita lisenssejä asiankäsittelyjärjestelmään tai anneta järjestelmän vaatimaa koulutusta, on jo lähtökohtaisesti estetty jotain toimintaa ja joitain henkilöitä näkymästä sähköisessä arkistossa. Perinteinen paperiarkisto on tosin sekin osin valikoitu, mutta silti sisältää tavallisesti kaikenlaisissa tehtävissä syntyneitä papereita riippumatta niiden välittömästä arvosta organisaatiolle.

Toinen vinouma sähköisiin aineistoihin tulee siitä, ettei ole olemassa köyhän miehen sähköistä arkistoa. Vaadittavat ratkaisut ovat järeitä ja kankeita ja vaativat sekä rahaa että tietotekniikan ja asiakirjahallinnon tuntemusta. Ei ole välineitä, joilla pieni, vapaamuotoisesti ja harrastuspohjalta toimiva järjestö tai yksittäinen henkilö voisi tuottaa ja säilyttää sähköisiä asiakirjoja ja luovuttaa niitä päätearkistoon. Siksi sähköiset arkistot ovat ennen kaikkea kertomus viranomaisen päätöksentekovallan käytöstä samalla kun muut näkökulmat marginalisoituvat niissä.

Postmodernistien viesti arkistoammattilaisille ei ole, että nyt toimitaan aina väärin. Viesti on se, että tulee olla tietoisia siitä, mitä ollaan tekemässä. Metsänhakkuista syntyneitä asiakirjoja ei ehkä tarvitse kuvailla luonnonsuojelijan silmin, mutta on ymmärrettävä myös sen olevan kuvailijan päätettävissä oleva valinta, jolla on ehkä merkitystä. Sähköiset asiakirjat vaikuttavat arkistoihin. Arkistoammattilaiset eivät voi välttää ottamasta tähän kantaa. Sekin, etteivät he tee mitään, vaikuttaa ajastamme muodostuvaan kuvaan.

(Julkaistu Faili 4/2007, s. 14–16)