Etusivu > Tutkimus > Ammatillista arkistotiedettä

Ammatillista arkistotiedettä

Trieste

Tämä viikko on mennyt ”arkistotieteen” parissa. Lainausmerkit ovat tarpeen siksi, että arkistotieteellä tarkoitetaan usein mitä tahansa hyvätasoiseksi katsottua ammatillista toimintaa ja ”arkistoteoriaa” on kaikki ammatillinen tietämys ja ajattelu, tieteellisestä tasosta riippumatta. Siksi kumpaakin termiä on viljeltävä yliopistolla hyvin varovasti, jos ollenkaan: niistä seuraa hämmennystä.

Puhuin tästä tiistaina koulutustilaisuudessa. Jos olisin kaivannut asialle vahvistusta, sitä olisin saanut runsaasti loppuviikolla Triesten ja Mariborin kansainvälisen arkistotieteellisen instituutin konferenssissa. Useimmissa esityksissä yksinkertaisesti esiteltiin jotain ammatilista osa-aluetta, esimerkiksi arkistotiloille asetettuja vaatimuksia.

Kuvaavaa tälle ammatilliselle arkistotieteelle on myös, että arkistotieteellisen insituutin jäseniltä vaaditaan joko oman arkistolaitoksen tai ammatillisen yhdistyksen suositus. Se, että työkseen tutkii ja opettaa yliopistossa ei ole merkittävää. Yliopistoista ei lisäkseni ollutkaan muita puhujia. Instituutissa on kuitenkin ollut suomalainen jäsen 1990-luvun puolivälissä.

Esitykset saivat miettimään, hallitseeko ammatillista arkistotiedettä historiantutkimuksen lähestymistapa?  Historiantutkimuksessahan ei pyritä tekemään yleistyksiä tutkittavasta ilmiöistä sen oman alueen ulkopuolelle. Sen sijaan yritetään kuvata kukin ilmiö omassa ainutlaatuisuudessaan. Vaikuttaisi siltä, että arkistoammattilaiset tekevät juuri näin, kun he yrittävät tarkastella tieteellisesti omaa toimintaansa. He kuvaavat ilmiön — esimerkiksi ”Valmiussuunnittelu Baijerin arkistoissa” — ja tieteellisyys on siinä, että kuvaus on perusteltu. Kyse on toisin sanoen jonkinlaisesta rankelaisesta kuvauksesta, jonka kohteena on menneisyyden sijasta nykyhetki (”wie es eigentlich ist”).

Tämä tuntuisi järkeenkäyvältä, onhan suuri osa ammattilaisista taustaltaan historiantutkijoita. Mitä muuta lähestymistapaa voisi soveltaa kuin sitä, mihin on saanut koulutuksen? Se selittäisi, miksi esimerkiksi arvonmääritystä pystytään tarkastelemaan joka maassa omanlaisenaan toimintana, jota ei ole tarpeen eikä pidäkään verrata arvonmääritykseen muualla. Historiantutkijalle kyse on itsessään arvokkaista ilmiöistä, jotka on ymmärrettävä toimijoiden omaa kontekstia ja päämääriä vasten.

Tämä voisi selittää myös, miksi oman toiminnan asettaminen kokeelle on niin vaikeaa. Historiantutkija ei voi kyseenalaistaa kuvaamiensa subjektien tavoitteita ja menetelmiä, hän voi vain yrittää kuvata ne. Historiantutkija ei arvioi vaihtoehtoisia toimintatapoja, koska historia toteutuu vain yhdellä tavalla; muusta puhuminen olisi epätieteellistä jossittelua. Hän voi todeta toiminnan tulokset, mutta vasta niiden ollessa olemassa. Historiantutkija ei ennusta tulevaisuutta. Arkistotieteilijä ei arvioi, millaisia tuloksia valitulla toimintalinjalla tulee olemaan.

18th International Archival Day

Italian Triestessä pidetty konferenssi ei pääpirteissään poikennut alan muista kokouksista. Konferenssin teema oli Valorisation, Safety and Security. Ensimmäinen termi aiheutti paljon keskustelua, koska se oli muille kuin paikallisille outo. Lopulta selvisi, että valorisointi on suomeksi ”käyttöä”. Puhujia oli 25 maasta, enimmäkseen koillis-Euroopan entisen itäblokin maista. Mm. skandinaavit puuttuivat joukosta, mutta pohjois-Amerikka ja Israel olivat edustettuina. Kuulijoita oli noin 150.

Joukossa oli joitain eri tavoin mielenkiintoisia esityksiä. Erityisesti mieleen jäivät Valerie S. Komorin esitys Associated Pressin arkistosta sekä Moshe Mossekin ja Ilana Budowskin kuvaus asiakirjojen arvonmäärityksestä Israelissa. Useat arkistojärjestelmien esittelyt tekivät selväksi, että ICAn kuvailusääntöihin ja EAD:hen perustuvat ratkaisut ovat arkipäivää. Suomi on oman tien kulkijana jäänyt kuriositeetiksi.

Itse puhuin mediavalinnan merkityksestä arkistoille. Viestintätieteessä on paljon tutkittu sitä, miksi ihmiset valitsevat tietyn tavan kommunikoida. Arkiston kannalta kysymys on tärkeä, koska kasvokkain tai puhelimitse tapahtuneesta keskustelusta ei voi jäädä mitään arkistoon. Merkitystä on myös sillä, minkälainen kirjallinen viesti päätetään lähettää, koska eri viesteillä (sähköposti/paperi, muodollinen/epämuodollinen) on eri todennäköisyys päätyä arkistoon.

Schellenberg totesi v. 1956 olevan ”kummallinen anomalia, että mitä tärkeämpi asia on kyseessä, sitä todennäköisemmin siitä ei löydy täydellistä dokumentaatiota”. Mediavalinnan näkökulmasta tämä ei ole kovin yllättävää. Ns. mediarikkausteorian mukaan tehokas organisaatio käyttää oikeaa viestintävälinettä oikeassa paikassa. Vaikeissa kysymyksissä käytetään ”rikkaita” välineitä, siis suullisia keskusteluja ja epävirallista, henkilökohtaista viestintää.  Vasta kun asiaa on prosessoitu riittävästi rikkailla välineillä, tulokset viestitään köyhillä välineillä — virallisilla asiakirjoilla — organisaatiossa. Arkistot ovat tuomittuja dokumentoimaan parhaiten yksinkertaisia, mekanistisia ja toistuvia prosesseja, jos ne tyytyvät vain virallisiin asiakirjoihin. Jos tätä vastaan halutaan kamppailla, on yritettävä saada arkistoon yksityiskirjeitä sekä sähköpostia.

Instituutti julkaisee Atlanti-nimistä julkaisusarjaa, jossa konferenssin esitelmät on julkaistu. Viime vuosien julkaisut ovat myös instituutin kotisivulla verkossa. Tämän vuoden konferenssi puuttuu kuitenkin vielä sieltä.

Mainokset
Kategoriat:Tutkimus
  1. Ei kommentteja.
  1. No trackbacks yet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: