Etusivu > Ammattilaiset, Kirjastot > Eräpäivä!

Eräpäivä!

Nuortet kirjastolaiset ovat julkaisseet pamfletin Eräpäivä! Voimasanoja kirjastosta (toim. Veera Ristikartano ja Antti Virrankoski). Se on paikoin provosoivaa tekstiä. Olen kuitenkin kykenemätön provosoitumaan, koska minulla ei ole kirjastotaustaa. Arkistoihmisenä olen immuuni. Kirjaa voi kuitenkin kommentoida arkistonäkökulmasta. Sitä lukiessa huomaa alojen eroja.

Ensimmäinen liittyy tiedon luokittamiseen. Tiedon luokittaminen on eri muodoissaan ollut kirjastoissa vaikeuksissa siitä lähtien kun tutkimukset osoittivat käyttäjien pärjäävän sähköisessä toimintaympäristössä ilman ammattilaisen tekemää tiedon organisointia. Niinpä on kyselty tällaisen toiminnan järkevyyden perään. Pamfletissakin ihmetellään sitä resurssien määrää, joka edelleen käytetään kirjastoissa esimerkiksi asiasanoituksiin, vaikka vain muutama prosentti hauista hyödyntää niitä.

Asiakirjahallinnan maailmassa tilanne on toisin. Systemaattiset, kontrolloidut tiedonorganisoinnin välineet ovat välttämättömiä. Tämä johtuu siitä, että ne eivät palvele vain tiedonhakua. Niillä hoidetaan myös tiedon kontekstualisointi, käyttöoikeuksien rajaaminen ja elinkaaren hallinta. Toistaiseksi Google tai kukaan muukaan ei ole ratkaissut sitä, miten nämä voitaisiin hoitaa muulla tavoin. Siksi tiedon luokittaminen on edelleen asiakirjahallinnassa keskeinen kysymys. Se saa välillä olon tuntumaan arkaaiselta.

Pamfletissa todetaan, että nykymaailmassa ei voi olla relevantti palvelujentarjoaja ilman digitaalisia palveluja. Olen siitä aivan samaa mieltä. Erona on vain se, että tässä on kirjastoilla menetettävää, arkistoilla voitettavaa. Arkistot eivät ole koskaan olleet tavalliselle kansalaiselle relevantti toimija. Nyt niillä on siihen mahdollisuus. Harva on tähän mennessä käyttänyt arkistoja. Jotkut eivät ole edes havainneet niiden  olemassaoloa (”eipä sitä ole tullut ajatelleeksi, kuinka omituisilla tavoilla ihmiset leipäänsä tienaavat”, sanottiin minulle kerran kertoessani työstäni arkistossa).  Tietoverkkojen avulla arkistot aineistoineen ovat jokaisen kansalaisen ulottuvilla, ainakin periaatteessa. Mutta näiden palvelujen rakentamisessa on ongelma:

”On pystyttävä ostamaan vastaan uusia tehtäviä ja rakentamaan digitaalisiin todellisuuden istuvia palveluja tai ainakin ostamaan niitä osaavammilta. Tämä edellyttää uutta osaamista, joka ei synny traditionaalisesti humanistivaltaisissa kirjastotyöyhteisöissä tyhjästä. Tuo uudenlainen osaaminen on niin ikään ostettava ulkoa, ellei organisaatiossa sitten ole valmiutta irrottaa huomattavaa osaa henkilöstöstä päivärutiineistaan, jotta nämä voisivat opiskella itselleen aivan uuden ammatin.”

Tämä on totta myös arkistojen osalta. Työyhteisöt ovat humanistipohjaisia, mutta muitakin taitoja tarvittaisiin. Mistä niitä saadaan? Uuden oppimista pitäisi pitää luontevana osana työtä ja siihen kannustaa. Täydennyskoulutus voisi auttaa, vaikka uuden ammatin opettelua ei keneltäkään vaadittaisi.

”Miten kirjastonhoitaja voi puhua vakuuttavasti digitaalisten aineistojensa jakeluun ja säilytykseen tarkoitetuista systeemeistä, jos hän ei ymmärrä tietojärjestelmien toiminnasta edes perusteita?”, kysytään pamfletissa. Tämäkin on suoraan kuin arkistomaailmasta.  Tarvitaan syvällisempää osaamista kuin pelkästään kykyä painella oikeita nappeja tai kuvailla sovelluskehittäjälle mitä haluaa.  Joissain ammateissa sekin voi riittää. Hoitaja ei esimerkiksi tarvitse tietojärjestelmien tuntemusta, koska hän käyttää niitä työssä vain apuna: järjestelmä ei hoida potilaita eivätkä potilaat ole järjestelmässä. Arkistonhoitajalla ei sen sijaan ole kohta muuta kuin tietojärjestelmä, ja jos hän ei sitä ymmärrä, mitä hänen työstään on jäljellä?

Arkistoilla on väkeä ja rahaa kirjastojakin vähemmän—tätä lienee kirjastoissa vaikea uskoa. Pamfletissa kapinoidaan Kansalliskirjaston vahvaa ja suhteellisen hyvin resurssoitua asemaa vastaan. Arkistomaailmassa arkistolaitos on kyllä vahva toimija, mutta resursseja ei silläkään ole. Siksi sanoisin kirjastolaisille, että huonomminkin voi olla.

Sama koskee muodollisia pätevyysvaatimuksia. Pamfletissa suhtaudutaan niihin hieman happamasti. Totta on, että pätevä ei aina ole sopiva, eikä muodollisilla vaatimuksilla taata että laitoksissa olisi aina osaavaa väkeä kaikkiin tehtäviin. Silti arkistomaailmasta katsoo tätäkin pienellä haikeudella. Olen ajatellut, että lakisääteiset tehtävät olisivat hallinnossa jotenkin turvassa, mutta niin ei ole asianlaita. Kun väkeä vähennetään, myös asiakirjahallinta on tarkastelun alla. Kerrotaan, että viranhaltijoiden jäädessä eläkkeelle tehtäviä jätetään täyttämättä. Työ ei katoa, mutta sillä ei enää ole pätevää tekijää.

Tässä pätevyysvaatimukset olisivat niin ammattilaisten kuin tehtävien hoitumisenkin turva. Jos minusta olisi kiinni, asiakirjahallinnan tehtävien hoitaminen viranomaisissa ei olisi sallittua ilman riittävää koulutusta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: