Archive

Archive for syyskuu 2011

Surullisen hahmon ritarit

sunnuntai 11.9.2011 1 kommentti

”Pitkä vuoro pakkotyötä historian maanalaisissa onkaloissa”, sanoi J. Franklin Jameson arkistourastaan. En ole saanut selville, minkälaista arkistotyötä hän teki. Se lienee unohdettu. Jameson muistetaan historioitsijana, joka kampanjoi Kansallisarkiston perustamiseksi Yhdysvaltoihin. Lausuntoa leimaa surumielisyys siitä, että arkistoammattilaisen tehtävää ei tunneta eikä arvosteta. Sama tunne ei liene tuntematon Suomessakaan. Orvo Pyykkö luonnehti arkistoa ”kynnykseksi, jolle historiantutkijat astuvat tullessaan tutkimuksen huoneeseen”. Jussi Kuusanmäen mukaan ”arkistonhoitaja on kulttuuriyhteiskunnan varastonhoitaja”.

Minusta tämä alakulo on ominaista sille osalle ammattikuntaa, joka on perinteisesti voimakkaasti samaistunut historiantutkimukseen. Margaret Procter on äskettäin (2010) kirjoittanut siitä, millaisia käsityksiä arkistonhoitajaan liitettiin Englannissa 1800-luvulla. Kirjo oli laaja: vanhastaan arkistonhoitaja (merkityksessä keeper) oli rahanahne, epäpätevä portinvartija, joka keräsi maksuja asiakirjoista. Tämän rinnalle nousi uusi kuva arkistoammattilaisesta asiakirjoja valvovana byrokraattina. Kun historioitsijat syntyivät ammattiryhmänä, myös arkistonhoitajan rooli sai uuden ulottuvuuden. Hänestä tuli nyt tutkimukseen orientoitunut vanhojen asiakirjojen ja käsialojen spesialisti.

Raja historioitsijan ja arkistonhoitajan välillä oli epäselvä 1920-luvulle saakka. Procter arvioi, että arkistoammattilaiset hyötyivät tästä. Historiantutkimuksen loitottua ammattikuvasta arkistonhoitajan identiteetti on ollut hukassa. Procterin mukaan historiantutkijoiksi brittiarkistonhoitajatkaan tuskin haluaisivat tai voisivat palata, mutta tilalle ei ole tullut mitään selkeää.

Procterin artikkelissa on hupaisa yksityiskohta: 1800-luvun lehdistössä arkistonhoitaja vilahtaa harvakseltaan juonittelevana salaisena agenttina. Esimerkiksi Dreyfusin jutussa yksi avaintodistajista, M. Gribelin, oli Ranskan tiedustelupalvelun arkistonhoitaja. En oikein keksi muuta selitystä kuin että ammattinimike oli riittävän epäselvä ja kuitenkin jotenkin kultivoituneen oloinen sopiakseen erilaisiin peitetehtäviin. Procterin mukaan termi archivist yleistyi Englannissa hitaasti. Vielä v. 1923 sitä piti selittää lukijoille. Kansallisarkistossa sitä ei Englannissa edelleenkään käytetä.

Siitä ja sen eriytymättömyydestä

Koulutuksen epäselvyyksistä ei ole pitkä matka työelämän  vastaaviin. Vaikka valitin, ettei koulutuksessa ole selkeää tasoajattelua, voisi ajatella joidenkin yliopistollisten koulutusohjelmien opastavan vain asiantuntija- ja johtotehtäviin.

Muistan kuitenkin ammattiyhdistyksen yhteisen palaverin museoväen kanssa kymmenkunta vuotta sitten. Muistikuvani mukaan museoalalla tehtävähierarkia oli selvä: jotain asioita akateemisesti koulututetut eivät yksinkertaisesti tehneet. Sitä varten oli muu väki. Arkistomaailmassa taas vastaavaa eroa ei ollut. Akateemiset tekivät samaa kuin muutkin, ja jos eivät tehneet, syy oli vain aikapulassa.

Jos työpaikalla asiakirjahallinnan ammattilaisia on vain  muutama, vaikea siinä on työnkuvia edes eriyttää.

Tästä kuitenkin päästään takaisin koulutusjärjestelmään. Onko mahdollista päästä koulutusjärjestelmässä tasoajatteluun, jos reaalimaailmassa tasoja ei yleensä ole? Vai onko niitä sittenkin? Tässä olisi taas gradun tai isomman tutkimuksen paikka jollekulle.

Kategoriat:Koulutus

Memornetin tutkijakoulupaikat ovat haussa!

perjantai 2.9.2011 Jätä kommentti

Memornetin tutkijakoulupaikat ovat nyt haussa. Ilmoitus on julkaistu tänään Helsingin Sanomissa. Löytyy myös täältä.

Kategoriat:Ajankohtaista

Koulutuksessa on koordinoidun yhteistyön aika

torstai 1.9.2011 5 kommenttia

Arkistolaitoksen ylempi arkistotutkinto on katoamassa historiaan. Tämä selkiyttää koulutuspalettia, koska ylempi koulutus on jatkossa vain yliopistojen ja korkeakoulujen vastuulla. Ylempi koulutus on jatkossakin väistämättä heterogeenista. Kukin yliopisto järjestää opetuksensa parhaaksi katsomallaan tavalla.

Alan koulutusjärjestelmässä on silti pahoja kupruja. Se näkyy selvemmin nyt, kun ylempää arkistotutkintoa ei ole. Kouluttajia on paljon, mutta tarjonta ei muodosta kokonaisuutta. Montakin ongelmaa pistää silmään:

  1. Koulutusjärjestelmä tarjoaa vain harvoja selkeitä väyliä opiskelijan etenemiselle. Tähän asti sellainen on ollut arkistolaitoksella. Nyt se putki on poikki. Missä asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinnon suorittanut voi jatkaa opiskelua?
  2. Koulutusten sijoittuminen eri tasoille ja alueille on epäselvää. Eri tehtävissä tarvitaan erilaista koulutusta. Alalla on eritasoisia tehtäviä, erilaisia toimintaympäristöjä ja painopistealueita. Mikään koulutus ei anna hyviä valmiuksia kaikkiin tehtäviin, kaikilla tasoilla, kaikissa toimintaympäristöissä.
  3. Alempi koulutus on yleensä tarkoitettu ammatissa jo toimiville. Mistä saa peruskoulutuksen alasta kiinnostunut, joilla ei vielä ole paikkaa työelämässä?

Meillä asiakirjahallinnan kurssit ovat nykyisin maisteriopinnoissa. Yliopisto on teoria- ja tutkimuspainotteinen laitos, minkä vuoksi opetus on aina ristiriidassa käytännön työn tarpeiden kanssa. Tämä on erityisen selvää, jos alaan erikoistunut alempi koulutusaste ja näkemys erilaisista tehtävätasoista puuttuvat koulutusjärjestelmästä. Silloin maisteriopinnoissa täytyy kattaa enemmän kuin siihen luontevasti kuuluu.

Ihannetilanteessa eri toimijoiden koulutukset muodostaisivat kokonaisuuden, jossa opiskelijalle olisi tarjolla kumuloituva opintopolku perusteista aina tutkijakoulutukseen saakka. Siihen pääseminen edellyttäisi kuitenkin eri toimijoiden välistä keskustelua. Tarvittaisiin yhteinen näkemys siitä, millaisiin ammatteihin alalla koulutetaan, millaisilla tavoitteilla kullakin opetustasolla toimitaan, ja millä muodollisilla ja muilla edellytyksillä ylempi taso voi rakentaa alemmalla annetulle pohjalle. Jos yliopistoihin tultaisiin aikaisempaa enemmän syventämään jo muualla hankittuja tietoja, alan ylimmät oppilaitokset voisivat enemmän myös profiloitua eri alueille: yksi esimerkiksi painottaa opetustaan tietohallintoon ja organisaatioiden toimintaan, toinen päätearkistoihin ja humanistiseen tutkimukseen, kolmas muistiorganisaatioiden yhteistyöhön, neljäs tietotekniikkaan.

Miten tähän voitaisiin päästä? Onko eri osapuolilla siihen edes halua?

Kategoriat:Koulutus