Etusivu > Historia, Yhteiskunta > Kuohitut arkistot

Kuohitut arkistot

Francis X. Blouin Jr ja William G. Rosenberg kirjoittavat (kirjassa  “Processing the Past”), että valtionarkistot ovat virastoja ja sellaisina niiden täytyy säilyttää ja puolustaa valitsevia arvoja, ideologioita ja etuja. Entisenä valtionarkiston virkamiehenä jokin tässä ajatuksessa ensin tökkää, mutta tarkemmin ajatellen ei voi olla eri mieltä. Sitä ei vain ole helppo heti nähdä, koska suomalaisen yhteiskunnan arvot sopivat niin hyvin yhteen omien arvojen kanssa. Myötävirtaan uidessa virta jää helposti huomaamatta. Jos ajatusleikkinä kuvitellaan nykyjohdon tilalle suvaitsematon, muukalaisvihamielinen, epätasa-arvoinen ja vähemmistöjä sortava hallitus, joka haluaa arkistojen käyttöpolitiikan ja kuvan menneisyydestä lain voimalla heijastavan näkemyksiään, ei liene epäselvää, mitä nykyisen Kansallisarkiston henkilökunnan pitäisi virkamiehinä tehdä.

Kuvaa tapahtuneesta pyritään hallitsemaan joko rajoittamalla pääsyä tietoihin tai, päinvastoin, luomalla kokoelmia varmistamaan että asiat ymmärretään ”oikein”. Yhdysvaltojen presidentit ovat tehneet tämän kerta kerran jälkeen selväksi. Jokainen presidentillinen kirjasto on tarkoittu tekemään presidentistä historian suurmiehen. Chester Arthur poltti papereita Valkoisen talon roskapöntössä. Clinton teki puhtaan poliittisen virkanimityksen valitessaan John Carlinin arkistolaitoksen johtoon (vastoin historioitsijoiden ja arkistonhoitajien kantaa). George H. W. Bush yritti väittää, että kaikki sähköpostit ovat henkilökohtaista omaisuutta. Dick Chaneyn mielestä hänellä oli oikeus määritellä, mitä kuuluu viranomaisen asiakirjoihin.

Suomesta ja pohjoismaistakaan ei tule mieleen vastaavaa. Miksi? Selityksiä ehkä on monta. Niistä huolestuttavin on se, ettei arkistoilla ole täällä väliä. Niiden hallinnasta ei tarvitse käydä taistelua, koska asiakirjajulkisuus pitää huolen sisältöjen köyhyydestä. Lukekaa, mitä haluatte, ette kuitenkaan löydä mitään mielenkiintoista. Kuten eräs professori minulle totesi – en tiedä, kuinka vakavissaan – perussääntö on, ettei mitään tärkeää kirjoiteta asiakirjoihin.

Julkisten asiakirjojen köyhyys on Ruotsissa pantu merkille. Minusta olisi naivia väittää, ettei asiakirjajulkisuudella olisi merkitystä. Tietysti jokainen dokumentti laaditaan ajatellen jotain lukijakuntaa, tietoisesti tai tiedostamatta. Kuten Blouin ja Rosenberg toteavat, arkistoilla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mitä asiakirjoihin loppujen lopuksi dokumentoituu. Se riippuu laajemmasta asiakirjakulttuurista, joka taas on altis muutoksille. Nixon nauhoitti keskustelunsa Valkoisessa talossa ja hävisi taistelun nauhojen yksityisyydestä. Sen jälkeen kukaan presidentti ei ole enää tehnyt samaa virhettä. George W. Bush jopa kokonaan kieltäytyi käyttämästä sähköpostia presidenttikautenaan. Kun oikeus päätti senaattori Packwoodin yksityisten päiväkirjojen olevan viranomaisasiakirjoja, se käytännössä lopetti senaattoreiden päiväkirjojen pidon. Ehkä meilläkin presidenttien arkistoista löytyisi samaa näkökulmaa, juuri siksi että niissä on myös yksityisluontoinen aineisto mukana. Onkohan presidenttien arkistoista jo tehty graduja?

Blouinin ja Rosenbergin kirja on kerrassaan erinomainen, koska siinä käsitellään mm. historiantutkimuksen muuttunutta epistemologiaa ja samalla sitä, miten arkistonhoitajat ja historiantutkijat ovat (osin) yhteisiltä juuriltaan ajautuneet eri teille. Perinteinen ajatus oli, että jokin yksittäinen asiakirja on historiallisesti merkittävä, koska se kertoo tärkeästä tapahtumasta. Mutta entä, jos tutkijat kiistävät yksittäisten merkittävien instituutioiden, henkilöiden ja tapahtumien olemassaolon? Jos he haluavat nähdä tapahtumien ”ohi”, katsoa  instituutioihin osana niiden sosiaalista kontekstia, tai nähdä kehitystä, joka tapahtuu hitaasti asiakirjojen avaaman ikkunan ulkopuolella. Mikä on  arkiston vastaus tähän? Onko sillä vastausta? Toisaalta, kuten Blouin ja Rosenberg toteavat, arkistotkaan eivät ole aikoihin vaivanneet itseään ”historiallisella merkittävyydellä” tai historiantutkimuksen kiinnostuksen kohteilla. Ei ihme, jos arkistot ja historiantutkijat eivät enää ymmärrä toisiaan.

Mainokset
  1. Ei komnentteja
  1. Ei paluuviitteitä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: