Archive

Archive for maaliskuu 2012

Oppineesta asiantuntijaksi

perjantai 30.3.2012 5 kommenttia

Eilen oli Kansallisarkistossa hyvä keskustelu alan koulutuksesta. Kaikki olivat yhtä miltä siitä, mikä mättää: opetusjärjestelmä on pirstonainen, tutkimuksesta, oppimateriaalista ja muodollisesti pätevistä yliopisto-opettajista on pulaa. Myös suomalainen ”käytäntö edellä puuhun” -syndrooma tuotiin arkistolaitoksen taholta esille. Ylemmän opetuksen siirtyminen arkistolaitokselta yliopistoille (yhä uusia historian laitoksia on liittymässä kouluttajien ketjuun) vaatii enemmän kuin mitä tällä hetkellä on tarjolla. Tilanne ei korjaannu hyvällä tahdolla ja toteamalla epäkohdat. Siihen vaikuttavat esimerkiksi yliopistojen rahoitusmallit.

Suuri kysymys on, mistä saadaan alalle kirjallisuutta. Perinteinen ”arkistotieteellinen” julkaisukanava, Arkistoyhdistyksen Arkisto, lienee tosiasiallisesti kuollut pois, vaikka uusi numero on ollut pitkään tekeillä.

Tähän on minusta kaksi syytä. Ensinnäkin painopisteen siirtyminen yliopistoihin näkyy. Viimeiset kaksi numeroa (vuosilta 2004 ja 2005) olivat jo käytännössä akateemisen maailman tuottamia. Tiedemaailman julkaisuksi Arkistosta ei kuitenkaan ole, ainakaan ilman että sen julkaisuprosessi uudistetaan vastaamaan tieteellisen julkaisemisen kriteereitä. Lisäksi akateemisia alan tutkijoita on kovin vähän. En liioittele, jos sanon, että muutamaa epäillään.

Samaan aikaan perinteinen ”arkistotiede” on kuollut pois. Vuoden 2002 numeroon saakka yleensä vähintään kaksi kolmannesta Arkiston kirjoituksista tuli päätearkistojen virkamiehiltä, lähinnä arkistolaitoksesta ja Sota-arkistosta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana näitä artkkeleita ei ole enää syntynyt. Jotain on tapahtunut.

Oma tulkintani on, että se on merkki ammatillisen eetoksen lopullisesta vieraantumisesta 1800-luvun arkistomiehestä. Tämä perinteinen arkistomies oli ennen kaikkea ”oppinut”. Oppineen rooliin kuului tutkia, kirjoittaa ja julkaista. Arkisto-sarjan 1. osan aloittava Kauko Pirisen Savon vanhin verollepanomaakirja. Lähdekriittinen selvitys on malliesimerkki siitä, mitä tämä perinteisimmässä mielessä merkitsi. Se, että arkistoyhdistys ylipäänsä alkoi julkaista sarjaa v. 1983 on osoitus siitä, että oppineen ihanne kajasteli mielissä. Pohdiskelu ja kirjoittaminen olivat meriittejä, varsinkin arkistolaitoksessa uraa tekeville.

Tänään ihanne on toinen. Alan ammattilaiset ovat nyt ”asiantuntijoita”. Asiantuntijat eivät julkaise, ainakaan siten kuin oppineet. Arkistotieteellinen kirjoittaminen ei taida enää olla ansio. Arkisto-sarja on samalla tullut tarpeettomaksi. Se on sääli. Akateeminen tutkimus tarvitsisi virikkeikseen ja kasvualustakseen asiantuntijoiden pohdiskeluja. Onko liian myöhäistä herättää arkistotieteellistä ammattilaista unestaan?

Tässä voi vain katsoa arkistolaitosta. Suurimpana ja mahtavimpana se määrää alan sävelen. Jos arkistolaitos viestisi omalle väelleen ja ulospäin, että tällaista julkaisemista pidetään tärkeänä ja sitä arvostetaan esimerkiksi virantäytöissä, kirjoituksia saattaisi tulla. Potentiaalia on, koska koulutustaso alalla on nyt aivan toinen kuin Arkisto-sarjan alkaessa.

Kategoriat:Julkaisut, Koulutus

Kriittinen yleisö

keskiviikko 21.3.2012 Jätä kommentti

Netistä löytyy nykyisin arkistojen palvelujen kriittisiä käyttäjiä, kuten Kaisa Kyläkoski ja Jessica von Parland-Essen. Se on minusta hyvä asia. Aina kritiikki ei ole sellaista, että se voitaisiin ottaa arkistossa huomioon (tämä on yleinen huomio – ei kommentti johonkin seikkaan), mutta ainakin oikeisiin asioihin osataan kiinnittää huomiota, kun palautetta on ensin saatu.

Arkistolaitoksen verkkopalveluiden kehittämisessä tuntuu nyt olevan oikeaa meininkiä. Kehitystä tapahtuu. Lukemani kommentit talon sisältä ja ulkopuolelta ovat enimmäkseen myönteisiä. Mikä tärkeää, vaikuttaa siltä, että palautetta pyritään ottamaan huomioon. Ensimmäinen reaktio ei ole todistaa kritiikin olevan aiheetonta. Tämä on tosin vain vaikutelmani, kaukaa.

Kategoriat:Sekalaista

Jos saa toivoa

perjantai 16.3.2012 2 kommenttia

Vanhoja ammattilehtiä lukiessa tulee monta ajatusta mieleen. Usein kaipaisi lukijalle esitettävää argumenttia, jota tarkasteltaisiin eri näkökulmista. Artikkeleissa on kyllä argumentteja, mutta faktoiksi naamioituna: ajatuksia ei perustella, niiden tueksi ei esitetä todisteita, mahdollisia vastaväitteitä ei käsitellä. Jokin yksinkertaisesti vain on hyvää (tai huonoa) tai sitten jotain on tapahtumassa. Lukijaa ei suostutella hyväksymään tätä. Häntä vain informoidaan.

Toinen merkillepantava seikka on jatkuvuuden puute. Asioita katoaa välillä näkyvistä. Työryhmä perustetaan, mutta sen työstä ei koskaan kerrota. Hyvä idea esitetään, mutta siitäkään ei kuulu kohta mitään.

Ajattelun puolivillaisuus ei ole tavatonta. Esimerkiksi yhdessä kirjoituksessa korostetaan ensin yhden asian olevan lähtökohta. Sitten todetaan toisen asian olevan tärkeä ja myös (edellisen vastakohta) olevan tärkeä. Lopuksi luetellaan kaikki muut vaikuttavat tekijät. Minkäänlaista analyysiä, asioiden suhteuttamista toisiinsa ja tarjolla oleviin menetelmiin, ei tapahdu.

Tässä voisi vetää kirjoittajia raa’an nokkaan, mutta se olisi vain ilkeää. Kyse on koko alan toimintakulttuurista. Tällaiseen on totuttu. Sitä saa, mitä tilaa. Toivottavasti alalle tulevat nuoret eivät tyydy siihen.

Kategoriat:Julkaisut

Kansallista menneisyyttä rakentamassa ja tulkitsemassa

tiistai 13.3.2012 Jätä kommentti

Eloressa 2/2011 kerrotaan Suomen Akatemian tutkimushankkeesta Kansallista menneisyyttä rakentamassa ja tulkitsemassa – Suomalaiset arkistoinstituutiot vallan verkostoina ja muistin paikkoina. Odotan tuloksia mielenkiinnolla.

Kategoriat:Tutkimus

Tyhmät käyttäjät byrokraattisissa koneissa

maanantai 5.3.2012 2 kommenttia

Fiorella Foscarini on uusimmassa Records Management Journalissa kirjoittanut lisää tehtäväpohjaisesta luokitusta koskevasta tutkimuksestaan. Siitä on ollut jo puhetta, mutta palaan vielä pariin asiaan.

Foscarini toteaa olevan epäselvää, mitä ”tehtäväpohjaisuudella” tarkoitetaan. Tehtäväpohjaisuus voi tarkoittaa myös aiheen mukaisuutta, jossa ”tehtävä on aihe”. Oma kokemukseni vahvistaa tämän. Eräänä aloin nimittäin kaivata tutkintotilastoja. Mietiskelin, mistä löytäisin ne yliopiston AMSissa. (Tämä oli luonnollisesti ns. academic exercise, koska tätä kautta en koskaan oikeasti etsisi mitään.) Arvasin oikein: tutkintotilastot löytyivät AMSIssa ”opetuksen” pääluokasta. Kuitenkaan tilastot eivät synny opetettaessa. Niiden oikeampi tehtäväluokka olisi siis jotain toiminnan seurantaan tai talouteen liittyvää. AMSin ”opetus” on itse asiassa temaattinen kokonaisuus. Siihen on koottu asiakirjoja, joiden sisältö liittyy jollain tavoin opetukseen tehtävänä. Luultavasti tämä ei ole harvinaista.

Myös toinen Foscarinin havainto tuntuu tutulta. Hän sanoo havainneensa, että tehtävän ja prosessin hahmottaminen riippuu näkökulmasta. Lisäksi alemmilla hierarkiatasoilla tehtävät nähdään eri tavoin, koska ihmiset eivät miellä sitä suurta kokonaisuutta, jota heidän työnsä palvelee. Konkreettinen esimerkki: postilaatikkooni on viuhunut viestejä, joissa puhutaan resurssien saamisesta INFIMin tutkinto-ohjelman englanninkieliseen opetukseen. Henkilökohtaisesti katson tätä melko alhaalta: minusta kyse on opetuksen järjestämisesta oppaineessa. Ylemmältä tasolta katsoen kyse voisi olla opetuksen uudistamisesta, yliopiston kansainvälistymisstrategian toteuttamisesta yksikössä tai – kenties – opetus- ja kulttuuriministeriön asettamien tavoitteiden viemisestä läpi koko yliopistossa. Mikä näistä tasoista on tarkastelukulma, joka pitäisi valita?

Tämä vain muistutukseksi. Kun käyttäjät eivät löydä luokituksesta sitä ”oikeaa” tehtäväluokkaa, se ei välttämättä johdu tyhmyydestä tai laiskuudesta.

Kuten aikaisemminkin taisin sanoa, Foscarini on hyvin kriittinen insinöörimentaliteetille, joka asiakirjahallinnossa vallitsee. Organisaatiot nähdään koneina, joiden prosesseja asiakirjahallinto analysoi. Kuitenkin organisaatiot ”ovat kaikkea muuta kuin rationaalisia järjestelmiä” ja organisaatiokulttuurilla näyttää olevan suuri merkitys sille, mikä toimii ja mikä ei. Tähän pitäisi kiinnittää huomiota. Se kuitenkin vaatisi tarvittavan osaamisen pohtimista uudelleen, koska viisaus ei olekaan prosessikaavioissa.