Etusivu > Arkistohistoria, kirjallisuus > Ankara mies, jossa oli vanhan ajan jaloutta

Ankara mies, jossa oli vanhan ajan jaloutta

Reinhold Hausen oli valtionarkistonhoitajana 36 vuotta, kunnes hänet pakotettiin eroamaan vuonna 1916. Jari Lybeck on osana Turun yliopiston historian laitoksen akatemiaprojektia kirjoittanut Hausenista historiikin, jossa Hausen pyritään asettamaan aikansa laajempaan kontekstiin. Hausen oli historiantutkija ja svekomaani, mutta Jari Lybeckin kirja on enemmän kuin Hausenin elämäkerta. Se on kertomus valtionarkistosta Hausenin aikana. Tällaisena se on yksityiskohtainen ja paikoin kiehtovakin lähteisiin perustuva kuvaus elämästä virastossa, jossa lämmittäjä päivystää osan päivästä vaatenaulakolla kenraalikuvernöörinkanslian kysellessä tämän sivutoimien perään. Lybeck käy läpi henkilökunnan kehitystä, arkistosiirtoja, arvonmääritystä, luettelointia ja kuvailua, yksityisarkistojen keruuta, tutkijapalvelua ja viranomaisten ohjeistamista – lyhyesti sanoen kaikkea sitä, mistä Valtionarkiston toiminta jo tuolloin koostui.

Lybeck tuo esiin Hausenin modernin ajattelun monessa kohtaa. Hausen kiinnitti huomiota ”kentällä” oleviin asiakirjoihin jo varhain. Hän oli jo tuolloin sitä mieltä, että henkilö voi olla erinomainen historiantutkija sopimatta kuitenkaan arkistotyöhön. Lybeckin erityinen ansio on, että alan tuntijana hän kykenee kuvailun lisäksi arvioimaan ratkaisuja. Lybeckin mielestä Hausenin seulontalinja kestää hyvin nykyaikaisen tarkastelun, vaikka joissain harvoissa tapauksissa hävitettiinkin asiakirjoja, jotka nykyisin säilytettäisiin. Hausen kiinnitti huomiota vain asiakirjojen tutkimukselliseen arvoon. Asiakirjojen merkitykseen virkatoiminnalle hän ei ottanut kantaa. Hausen pyrki siihen, että valtionarkistoon tulisi vain pysyvästi säilytettäviä asiakirjoja. Tässäkin hän oli nykylinjoilla.

Hausenin monipuolisuus käy kirjasta hyvin ilmi. Suomen arkistohistoriasta tuskin löytyy toista henkilöä, joka olisi yhtä kattavasti toiminut arkistokentällä kuin Hausen. Hausen huolehti valtionarkistoon toiminnasta ja asiakirjojen seulonnan kehittämisestä samalla kun hän dokumentoi ympäristöön valokuvaamalla ja ajankohtaisia poliittisia tapahtumia keräämällä asiakirja-aineistoa ja muistitietoa. Hausenin työ eri puolilla olevien Suomea koskevien keskiaikaisten asiakirjojen julkaisemiseksi on nykyisiin hyvin tunnettu. Se olisi monelle riittänyt elämäntyöksi. Lybeck kuvaa tätä työtä tuoden esiin myös Hausenin puutteet, kuten eräiden asiakirjojen väärät ajoitukset. Lybeckin kirja nostaa esiin senkin, miten Hausen pyrki – onnistumatta – saamaan Ruotsista Suomea koskevia asiakirjoja.

Yksi luvuista käsittelee Hausenin suhdetta asiakirjahallintoon. Lybeck näkee asiakirjahallinnon tehtäväksi rajoittaa asiakirjojen määrää ja muovata syntyvää arkistoa ”kiinnittäen erityistä huomiota elinkaaren alkupäähän”. Jos tämä määritelmä hyväksytään, Hausenia voi pitää varhaisena ”records managerina”, vaikka tämä on Lybeckinkin mukaan anakronistista ja liioittelevaa.  Asiakirjahallintoa voisi päätearkiston sijasta katsoa myös organisaation toiminnan näkökulmasta. Silloin tulkinta olisi mielestäni toinen. Olennaista on kuitenkin, että Hausenin kiinnostus arkistoon ei alkanut vasta sen ylitettyä valtionarkiston kynnyksen.

Toisaalta Hausenkin oli aikakautensa kasvatti. Provenienssiperiaatteen rikkominen on nykyisin ammattisynneistä suurimpia, mutta periaatteen läpimurto tapahtui kesken Hausenin kauden. Lybeck toteaa Hausenin noudattaneen provenienssiperiaatetta lähinnä ”käytännön syistä”. Hausen kokosi esimerkiksi Suomen erillisaseman puolustamiseen tarvittavia asiakirjoja omaksi kokonaisuudekseen.

Minulle parasta kirjassa on se, miten se valottaa koko alan kehitystä. Lybeck tuo esille – Eljas Orrmanin tutkimuksiin viitaten – valtiosihteerinviraston roolin tutkimusta palvelevana arkistona jo varhain Valtionarkiston rinnalla. Siellä täällä pilkahtaa muita asioita: virka-arkistokaavana tunnettu ruotsalainen ABC-kaava on käytössä jo Turun tuomiokapitulin arkistoluettelossa vuonna 1911, vaikka se ilmestyy valtionarkiston ohjeisiin vasta 1940-luvulla. Vaikka senaatin asiakirjojen käyttö muuhun kuin virkamiesten valmistelutyöhön oli luvanvaraista, Hausen saattoi vuonna 1895 todeta, ettei hänen 20-vuotisen uransa aikana senaatti ollut kertaakaan evännyt asiakirjan käyttölupaa. Se kertoo suomalaisesta liberaalista suhtautumisesta arkistojen käyttöön.

Mielenkiintoinen on myös analyysi arkistonhoitajan virkojen ilmestymisestä valtiokalenteriin. Sekä senaatissa, valtiosihteerinvirastossa että kenraalikuvernöörinkansliassa oli arkistonhoitaja jo 1820-luvulla, mutta lääninhallituksiin arkistonhoitajia tuli vasta 1900-luvun taitteessa. Vaikka virastojen ohjesäännöissä oli määräyksiä tätä laajemmin, arkistonhoitajia näyttää koko maassa olleen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä ehkä kymmenkunta. Vaikka arkistoilla on vuosituhantinen historia, akateeminen professio on Suomessa 1900-luvun tuote.

Hausen oli svekomaani, joka suhtautui epäluuloisesti fennomaaneihin ja jolle sosialistit olivat käytännöllisesti katsoen anarkisteja. Hausenin ruotsinkielisyys ja -mielisyys aiheutti hänen jättämisensä pois arkistodelegaatiosta, joka jätti vuonna 1900 mietinnön kirkonarkisto- ja paikallisarkistokysymyksestä sekä maakunta-arkistojen perustamisesta ja eräiden asiakirjojen hävittämisestä.

Suurempi skisma nousi venäläisen valtiovallan kanssa. Hausen pyrki arkistoilla puolustamaan paitsi ruotsalaisuutta Suomessa myös Suomen erityisasemaa Venäjän valtakunnassa. Arkisto ei sanonnan mukaan ole historian mausoleumi vaan sen ammusvarasto. Tätä ammusvarastoa kumpikin puoli yritti parhaansa mukaan hyödyntää. Koskaan muulloin arkistoilla ei ole ollut samaa symbolista ja kansallista merkitystä kuin sortovuosina. Taistelu valtiosihteerinviraston asiakirjojen saamiseksi ja pitämiseksi Suomessa on jo entuudestaan tiedossa, mutta Lybeck mainitsee myös tunnetun ”Suomi-syöjän” valtioneuvos N. N. Korevon käyneen kesinä 1902 – 1904 valtionarkistossa kopioimassa asiakirjoja peräti 25 apulaisen kanssa. Venäläisten mielestä hankala Hausen pakotettiin eroamaan vuonna 1916. Silloin hän oli jo 66-vuotias takanaan 45 virkavuotta.

Hausenin persoona jää lähteiden puuttuessa vähäisten piirtojen varaan, mutta ei täysin valottamatta. Esiin nousee alaisistaan huolehtiva johtaja, joka osasi myös vaatia ja olla tyly. Ahvenanmaalainen, sukutaustaltaan balttilainen Hausen suhtautui aristokraattisen epäluuloisesti suomalaiseen kansanosaan ja yksikamariseen eduskuntaan. Oppi- ja kulttuurihistoriassa Hausen on jäänyt vähän tunnetuksi, koska hän ei ole sopinut suomalaiseen sankarikaanoniin. Lybeckin kirja korjaa ansiokkaasti tätä puutetta.

Jari Lybeck: Reinhold Hausen. Valtionarkiston johtaja ja historiantutkimuksen edistäjä. Turun yliopisto. Suomen historian julkaisuja 3. Turku 2016. ISBN 978-951-29-6630-1

(julk. Faili 1/2017, s. 44-45)

Mainokset
  1. Ei kommentteja.
  1. No trackbacks yet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: