Etusivu > Sekalaista > Republikaanien puuhamaassa

Republikaanien puuhamaassa

Presidentti Ronald Reaganin kirjaston nimi johtaa harhaan. Kyse on enemmän arkistosta, mutta arkistokin on kirjaston lailla kävijöiltä piilossa. Kävijälle laitos on ennen kaikkea museo, jossa voi seurata Ronaldin elämäntaivalta radiojuontajasta presidentiksi. Eikä kyse ole vain museosta, vaan Ronald Reagan -puuhamaasta republikaaneille ja republikaanimielisille. Kirjastossa voi lausua Reaganin puheita teleprompterin ääressä, vierailla Valkoisen talon ovaalitoimiston kopiossa, astua presidenttien Marine One -kuljetushelikopteriin, tehdä kierroksen seitsemää presidenttiä kuljettaneessa Air Force One -lentokoneessa ja ihailla aitoa palaa Berliinin muurista. Lopuksi kävijälle on tarjolla välipala Ronald Reagan -pubissa ja piipahdus presidentin haudalla.

_IMG_3370

Kirjaston lentokonehalli

Ronald Reaganin kirjasto ei ole vain avoinna yleisölle. Se suorastaan perii pääsystä parinkymmenen euron maksua. Niin tekevät muutkin presidenttien kirjastot. Museokaupasta voi mukaan ostaa presidenttikrääsää ja muistella vierailua vielä kotonakin.

Arkistossa on Reaganin henkilökohtaisen arkiston lisäksi aineistoa kuvernööri- ja presidenttikausilta. Myös kolmisenkymmentä presidenttiä tai hänen kampanjoitaan lähellä ollutta henkilöä on luovuttanut asiakirjoja kirjastoon. Kaikkiaan kirjastossa 1,6 miljoonaa valokuvaa, 20 000 videonauhaa, 25 000 äänitettä, 204 200 metriä elokuvaa, 63 miljoonaa dokumenttia. Reaganin kirjasto on yksi suurimmista Clintonin kirjaston jälkeen.

Kaikki aineisto ei ole julkista sanan suomalaisessa merkityksessä. Asiakirjat voivat olla vielä salaisia, mutta käyttäjä voi yleensä pyytää arvioimaan salassapitotarvetta uudelleen. Vielä järjestämättömään ja luetteloimattomaan aineistoon voi tehdä pyyntöjä julkisuuslain nojalla.

Roosevelt oli ensimmäinen

Amerikkalainen presidenttikirjastojen järjestelmä on erikoislaatuinen. Ensimmäisen kirjaston loi Franklin D. Roosevelt, joka lahjoitti vuonna 1939 arkistonsa Hyde Parkin talonsa mukana Yhdysvaltain valtiolle. Tätä ennen presidenttien aineistoja ei systemaattisesti talletettu mihinkään. Pääosa asiakirjoista on Kongressin kirjastossa Washington D.C.:ssä, mutta aineistoja on lisäksi hajallaan siellä täällä.

Vanhempien asiakirjojen hajaannus johtuu osin siitä, että vuoteen 1981 asiakirjoja pidettiin presidentin yksityisomaisuutena. Ajatus tuntuu oudolta. Sen taustalla oli ajatus, että arkaluontoisissa kysymyksissä presidentin keskustelujen olisi säilyttävä luottamuksellisina. Lisäksi samalla tavalla toimittiin korkeimman oikeuden ja kongressin jäsenten asiakirjojen suhteen, joten järjestelmä oli kaikille vallan kolmiajon osapuolille tasapuolinen. Kolmanneksi tällä suojeltiin presidenttiä. Ajateltiin, että uusi presidentti voisi käyttää edeltäjänsä aineistoja tätä vastaan. Lainsäädäntöä oli pakko muuttaa, kun Watergate-skandaali toi 1973 esiin Richard Nixonin nauhoitukset ovaalitoimistossa ja pääsy nauhoituksiin osoittautui vaikeaksi.

Nykyisin presidenttikirjastoja on neljätoista. Jokainen presidentti on Herbert Hooverista lähtien saanut oman kirjastonsa. Niissä on sekä virallista että yksityisluontoista aineistoa presidentin elämästä ja hänen virkakaudeltaan. Kukin kirjasto rakennetaan yksityisellä rahoituksella, minkä jälkeen se luovutetaan Yhdysvaltain kansallisarkisto NARAlle ylläpidettäväksi. Hooveria edeltävilläkin presidenteillä on museoita ja kirjastoja, mutta ne eivät ole osa NARAn hallinnoimaa verkostoa.

_IMG_3341

Elokuvatähteä kysyttiin myös mainoksiin

Kirjastojen tilanne on kuitenkin epäsuhtaisempi kuin mitä peruskuvio – rakentaminen yksityisin ja ylläpito julkisin varoin – antaa ymmärtää. Joidenkin taustalla olevat säätiöt toimivat aktiivisesti ja keräävät niille edelleen rahaa, toisilla kirjastoilla ei ole samanlaista tukea. Myös kasvaneet aineistomäärät aiheuttavat epäsuhtaa: Rooseveltin kirjastossa on 12 miljoonaa dokumenttia kahdeltatoista vuodelta, kun taasClintonin kirjastossa 76 miljoonaa kahdeksalta vuodelta. Arkistoammattilaisia ei ole samassa suhteessa enemmän. Vuonna 2007 Reaganin kirjasto ilmoitti, että sen kokoelmista oli kadoksissa 80 000 objektia huonon valvonnan ja seurannan vuoksi. Tämän jälkeen järjestämiseen ja luettelointiin alettiin panostaa enemmän.

Presidenttikirjastot ovat herkkiä poliittisille intohimoille. Jo kirjaston sijoitus voi olla arka asia. Sijainti yliopiston campuksella voidaan katsoa yliopiston tueksi presidentin politiikalle. Reaganin kirjastoa suunniteltiin ensin Stanfordin yliopistoon, mutta kun tämä jostain syystä kariutui, kirjasto päätyi Simi Valleyhin, joka sijaitsee 48 kilometriä luoteeseen Los Angelesista. Simi Valley on läheisten suurkaupunkien nukkumalähiö, jossa ei kirjaston lisäksi ole yhtään mitään – anteeksi vaan paikalliset. Se on kuitenkin kahdessa tutkimuksessa arvioitu Yhdysvaltain kahdenkymmenen konservatiivisimman kaupungin joukkoon. Tämä ehkä selittää Simi Valleyn valintaa kirjaston paikaksi, Hollywoodin läheisyyden lisäksi.

Presidentit ovat kansakunnan uskonto

Suurelle yleisölle presidenttikirjastot ovat paikkoja, joissa kenties voi palata nostalgiseen aikakauteen. Jo taloudellista syistä kirjastojen on yritettävä sytyttää kävijöissä innostusta historiaan. Samalla kirjastot ovat valtionpäämiehien muistomerkkejä.

Yhdysvalloissa on aina palvottu presidenttejä. Sosiologi Robert N. Bellah väitti vuonna 1967, että Yhdysvalloilla on oma siviiliuskonto, jolla on kaikki uskonnon tarvitsema: pyhiä henkilöitä (presidentit), pyhiä paikkoja, kirjoituksia ja rituaaleja. Pyhistä pyhin on George Washington, joka vei kansansa itsenäisyyteen. Sisällissodan jälkeen tarvittiin uusi palvonnan kohde, Abraham Lincoln, julistamaan yhtenäisyyttä ja maan selviytymistä. Uskonnon pyhät kirjoitukset ovat Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus ja perustuslaki, pyhiä paikkoja Lincoln-muistomerkki ja Washingtonin Mount Vernon -maatila. Valan vannominen ja itsenäisyyspäivän juhlinta ovat rituaaleja, joilla amerikkalainen tunnustaa vakaumustaan.

Kirjastot tekevät kukin parhaansa nostaakseen oman presidenttinsä kansakunnan siviiliuskonnon kaanoniin, mahdollisimman lähelle Washingtonia ja Lincolnia.

Kirjastoon voi tehdä pyhiinvaellusmatkan tarkastelemaan reliikkejä presidentin toiminnasta. Ajatus yhdestä miehestä ohjaamassa koko kansakuntaa yhdestä paikasta vetoaa ihmisiin. Kun ensimmäinen ovaalitoimiston kopio avattiin Harry S. Trumanin kirjastossa 1950-luvun lopussa, siitä tuli näyttelyn suosituin kohde. Nyt Kennedyn, Johnsonin, Fordin, Carterin, Reaganin, Clintonin ja molempien Bushien kirjastoissa on kopio toimistosta.

Presidenttiuskonnon huono puoli on kaiken toiminnan pyhittyminen ja presidenttikirjastojen propagandistisuus. Richard Nixonin kirjaston kuvaus presidentin urasta oli vielä kymmenisen vuotta sitten kertomus Nixonin menestyksestä ja taistelusta vainoojia vastaan. Kirjasto oli pitkään presidenttikirjastojärjestelmän ulkopuolella, koska Nixon halusi antaa tapahtumista oman kuvansa. Watergate esitettiin juuri niin kuin Nixon halusi sen nähdä: yli-innokkaiden alaisten mitättömänä murtona. Virkakoneiston käyttö presidentin vastustajia vastaan ei ollut lainkaan esillä. Tämä muuttui vasta, kun Nixonin kirjasto siirtyi NARAn hallintaan. Samalla kaikkien aineistojen saaminen tutkijoiden ulottuville asetettiin viimein tavoitteeksi.

Sama halu jäädä oikealla tavalla historiaan on muillakin presidenteillä kuin Nixonilla.  Lyndon B. Johnsonin kirjaston näyttelyssä ei ollut sitä avattaessa vuonna 1971 paljoakaan Vietnamin sodasta, vaikka Johnsonin mielestä näyttely kertoi ”kaiken”. John F. Kennedyn kirjaston näyttelystä on turha etsiä tietoja presidentin syrjähypyistä tai terveysongelmista. Reaganin kirjasto ei liiemmin ole pitänyt esillä Iran-Contra -skandaalia. Kirjaston näyttelyssä on paljonkin henkilökultin makua.

_IMG_3350

Reaganin sitaattikokoelmaa, jota hän hyödynsi puheissaan

Totuus arkistossa, propaganda museossa

Presidenttikirjastojen propagandistisuuden ristiriita puolueettoman ja kriittisen tutkimuksen kanssa on ilmeinen. On esitetty, että arkisto olisi presidenttikirjaston ”objektiivinen” osa, kun taas museonäyttelyssä voitaisiin esittää kaudesta ”subjektiivisia” tulkintoja. Museo pyrkii kulttuuriperintöteollisuutena luonnostaan suosimaan viehättävää ja imartelevaa sekä unohtamaan muun.

Kun presidentti ja hänen lähijoukkonsa siirtyvät historiaan, ote laitoksesta ja sen tulkinnoista vähitellen herpaantuu. Positiivinen esimerkki on Herbert Hooverin kirjasto Iowassa. Avattaessa vuonna 1962 sen näyttely oli tyypillisen positiivinen katsaus presidentin elämään. 1990-luvulla näyttely uusittiin kokonaan ja muun muassa Hooverin passiivisuudesta talouden alalla annettiin kriittinen kuva.

Ajan myötä tapahtuu muitakin muutoksia. Rooseveltin kirjastossa vaalittiin alkuun huolella kaikkea presidentin jälkeen jättämää. Näytteillä oli muun muassa FDR:n sattumalta Saharassa talteen poimima hevosenkenkä. Sekalainen kokoelma presidenttiin liittyvää esineistöä puhutteli yhä harvempia, kun henkilökohtaiset muistot Rooseveltista alkoivat kadota. 1990-luvulla Roosevelt kirjaston näyttely korvattiin uudella, joka purki interaktiivisuudella houkuttelemaan nuorempia kävijöitä ja antamaan kaudesta – toki edelleen positiivisen – kokonaiskuvan.

Benjamin Hufbauerin mukaan presidenttikirjastot jakaantuivat (2007) kolmeen ryhmään: presidenttiä juhliviin ja suorastaan propagandistisiin, ”hyviin yrityksiin”, jotka yrittivät valistaa kävijöitä, mutta joilla kuitenkin on vielä matkaa historiantutkimuksen totuuskriteerien täyttämiseen, sekä esimerkillisiin, joihin tuolloin Hufbauerin mukaan kuului vain Trumanin kirjasto Missourissa. Esimerkillisenä Hufbauer piti muun muassa kuvausta Trumanin ratkaisusta pudottaa atomipommi Japaniin. Sitä ei pyritty esittämään ehdottoman oikeana ratkaisua, vaan tuomaan esille ajan tilanne ja mahdollisesti vaikuttaneet erilaiset tekijät – amerikkalaissotilaiden tappioista rasistisiin asenteisiin.

Presidenttikirjastot ovat eri puolilla maata. Barack Obaman kirjasto tulee Chicagoon. Siihen kerätään tällä hetkellä rahaa. Obaman kirjastoa kiinnostavampi tulee olemaan varmaankin Donald Trumpin kirjaston vaihtoehtoisten faktojen kokoelma, sitten kun kirjasto jonain päivänä on valmis.

Artikkeli on kirjoitettu Fulbright Finlandin stipendin turvin Yhdysvaltoihin tehdyllä vierailulla. 

(Julk. Faili 2/2017, s. 26-29)

Advertisements
Kategoriat:Sekalaista
  1. Ei kommentteja.
  1. No trackbacks yet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: