Etusivu > kirjallisuus > Valtionarkisto astui uuteen aikaan

Valtionarkisto astui uuteen aikaan

Failin edellisessä numerossa esitellyn Reinhold Hausen -historiikin lisäksi Jari Lybeckiltä ilmestyi äskettäin myös kirjan valtionarkistosta vuosina 1944-1974. Kyse on tärkeästä ajanjaksosta, jolloin alan suomalainen toimintakenttä muotoutui uudelleen. Useimmat ammatillisista yhdistyksistä aloittivat toimintansa tuolloin. Yliopistokenttä laajeni ja tämä näkyi valtionarkiston ja maakunta-arkistojen toiminnassa. Samalla arkistolaitoksen täytyi löytää ratkaisuja viranomaisten kasvaviin asiakirjamassoihin.

Historiikki on arkistolaitoksen historiaprojektin osa, joka ei löytänyt tietään julkisuuteen arkistolaitoksen kautta. Niinpä Lybeck on julkaissut tekstin omakustanteena. Teos ei kokonaisuutena ole aivan Reinhold Hausen kirjan tasoa. Teksti on paikoin hyppelehtivää ja olisi kaivannut edelleen työstämistä. Omakustanne ei luonnollisesti ole visuaalisesti sillä tasolla, jota ammattimaisesti kustannetulta teokselta voi odottaa.

Kirja on tästä huolimatta arvokas lisä suomalaiseen arkistokirjallisuuteen. Lybeck on käynyt kirjallisuutta ja arkistolähteitä huolellisesti läpi. Näin tuoreilta ajoilta löytyy myös ajan itse kokeneita tai ainakin silloin vaikuttaneita tunteneita henkilöitä. Teokseen on dokumentoitu myös muistitietoa, johon Lybeck aina välillä viittaa. Kuten Hausen kirjassa, Lybeck käy läpi valtionarkiston toiminnan alueita, muun muassa mikrofilmauksen käynnistymistä, konservointia ja tutkijasalipalvelua. Myös kipeitä asioita tuodaan esille, esimerkkinä maakunta-arkistojen ja valtionarkiston kahnaukset.

Itse luin kiinnostuneena muun muassa valtionarkistoon 1950-luvun vaihteessa luodusta organisaatiosta, joka vaikutti pitkään. Tullessani valtionarkistoon harjoittelemaan 1980-luvun lopulla, se eli vielä ainakin henkilökunnan muistissa. Nykyisin organisaatiot ovat jatkuvan myllerryksen tilassa ja tällaista pysyvyyttä on vaikea kuvitella. Valtionarkiston kuusi jaostoa oli muodostettu aineistopohjaisesti ja ne vastasivat kukin omasta aineistostaan kaikilta osin: käsittelystä, hoidosta ja selvityksistä. Samalla kun henkilökunnalla oli erikoistuntemusta jonkin aineiston osalta – valtionarkistonhoitaja Kaarlo Blomstedt piti tätä tärkeänä – toiminta oli kokonaisvaltaista ja kunkin työntekijän oli hallittava erilaisia tehtäviä. En osaa sanoa, pitäisikö tästä ottaa oppia, ja mihin suuntaan, mutta historiaa tuntematta on tunnetusti tuomittu toistamaan sitä uudelleen.

Toisin kuin arkistolaitoksen virallisen historiikin pohjalta, Lybeckin huolellisten viitteiden perusteella voi suunnistaa alkuperäislähteille. Kirja tuo esille myös arkistolaitoksen sisäisiä virtauksia, joista ei muuten ole ollut tietoa. Lybeck mainitsee esimerkiksi valtionarkistonhoitaja Kerkkosen vierastaneen kaikkea, mikä vivahti aiheenmukaiselta arkistoinnilta. Tämän vuoksi hän kannatti organisaatiorakenteen ja sarja-aktijärjestelmän mukaista tiedon organisointia eikä innostunut Renvallin uudistusajatuksista.

Renvall onkin yksi henkilöistä, joiden arkistoajattelua perataan kirjassa huolella. Mielenkiintoisesti asiakirjojen tehtävä alkoi loppuvaiheessa hallita hänen ajatteluaan viranomaisen tehtävän kustannuksella. Renvallin välitön vaikutus jäi tunnetusti vähäiseksi, mutta ulkomaista teoreetikoista Suomessa näytään luetun ahkerasti ainakin T. R. Schellenbergiä, jonka ”Modern Archives” oli jopa hetken aikaa alemmankin arkistotutkinnon tenttikirjana – alkukielellä!

Lybeckin mukaan jo sodan pian jälkeen, tai viimeistään 1950-luvulla, Suomessa alettiin kiinnittää huomiota syntyviin arkistoihin ja arkistonmuodostukseen. Toisin sanoen alettiin tuoda esille asiakirjahallinnollista aspektia jo syntyneiden arkistojen säilyttämisen ohella. Kirjassa sivutaan myös ammatillisesti mielenkiintoisia arvonmäärityksen ja seulonnan kokeiluja: niin sanottuja tyyppiarkistoja, joissa säilytettiin 1950- ja 60-luvuilla sellaisiakin asiakirjoja, jotka muista arkistoista hävitettiin, sekä ”mini-Suomen” rakentamista edustamaan koko Suomen arkistoaineistoja.

Vanhemmat ammattilaiset löytävät teoksesta ainakin nimeltä tuttujen henkilöiden historiaa. Valitettavasti kirja on omakustanteena huonosti saatavilla, myös hyvin varustetuista kirjakaupoista.

Jari Lybeck: Arkistolaitoksen suhde tutkimukseen ja hallintoon järjestyy uudelleen. Vuodet 1944-1974. Turku 2016. ISBN 978-952-93-7935-4

(Julk. Faili 2/2017, s. 34-35)

Advertisements
Kategoriat:kirjallisuus
  1. Ei kommentteja.
  1. No trackbacks yet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: