Arkisto

Archive for kesäkuu 2018

Palapelin palat

tiistai 12.6.2018 Jätä kommentti

Ensiksi tunnustus. Kaikista ammatillisista osa-alueista olen vähiten urallani ollut tekemisissä arvonmäärityksen kanssa. Yliopistossakin olen jättänyt aiheen toisille. Nyt kun Tampereen yliopistossa ei enää ole muita asiakirjahallinnan opettajia, siihen on ollut pakko syventyä. Samalla olen pohtinut kollegan toteamusta. Hän sanoi kerran, ettei työssä mieti arvonmäärityksen ”teorioita”. Tämä jäi vaivaamaan. Itse uskon, ettei mikään ole hyvää teoriaa käytännöllisempää. Miksi teoriat eivät siis palvele työtä?

Ainakaan kriteereistä ei ole pulaa. Voi heti luetella lukuisia tekijöitä, jotka pitäisi ottaa arvonmäärityksessä huomioon: tehtävä, laatija, hierarkkinen asema, yhteiskunnallinen vaikuttavuus, ajankohta, tietosisältö, juridiikka, ainutlaatuisuus, oma tarve, myöhempi tutkimuskäyttö. Näistä voi aloittaa. Jos lista ei tunnu riittävältä, lisää löytyy. Aineistoja voidaan arvottaa tärkeiksi monin eri tavoin, eikä ole selvää, miten ja mistä näkökulmasta ratkaisu pitäisi tehdä. Tässä on yksi selitys. Tilanne on sama kuin eettisten ongelmien ratkaisussa. Jos on vain yksi sääntö, joka kertoo miten pitäisi toimia, se ei riitä kaikissa tilanteissa. Jos taas on useampia sääntöjä, ne ovat välillä ristiriidassa.

Toinen ongelma on se, että arvonmäärityksen kriteerit ovat suuria ja abstrakteja, mutta arvotamme pientä ja konkreettista. Mitä enemmän arvonmääritystä voi tehdä linnunsilmäperspektiivistä, sitä paremmin yleiset ajatukset toimivat. Useimmilla ei ole kuitenkaan varaa tuollaiseen ylellisyyteen: säilytysratkaisuja tehdään matalalla ja konkreettisella tasolla, jopa paperi kerrallaan. ”Hallinnon ja kansalaisen vuorovaikutus” kuulostaa säilytyskriteerinä hienolta, mutta tarkoittaako se jokaisen dokumentin säilyttämistä, jossa kansalainen on ollut viestinnän osapuolena?

Kolmas ongelmakohta tulee tietämyksemme suppeudesta. Arvonmääritystä olisi tehtävä mahdollisimman objektiivisesti ja rationaalisesti. Siksi tavoitteen olisi oltava selkeä ja toimenpiteiden perusteltuja suhteessa siihen. Arvonmäärityskirjallisuus kuvailee malleja, joissa sellainen toiminta on mahdollista. Tarkasteltavan tiedon arvo määritetään niissä suhteessa muuhun tietoon ja arvonmääritykselle asetettuun tavoitteeseen.  Kuitenkin, jotta oikean arvion tekeminen olisi mahdollista, sen olisi perustuttava täydelliseen, tai ainakin riittävään, tietämykseen.

Voi kysyä, miten usein näin oikeasti on? Eikö pikemminkin ole niin, että yritämme pimeässä hapuillen käsikopelolla erottaa merkittävän ja vähemmän merkittävän toisistaan? On selvä, että tulevan tutkimuskäytön ennakointi vaatii ennustajan lahjoja, joita kenelläkään ei ole. Mutta minusta on yhtä selvä, että emme tunne täydellisesti myöskään nykyhetkeä ja menneisyyttä. Jos esimerkiksi arvonmäärityksen tehtäväksi nähdään jättää suomalaisen ”yhteiskunnan kokonaiskuva” arkistoihin, niin kuka osaa sanoa, millainen tämän kuvan pitäisi olla? Mistä sen pitäisi muodostua? Onko tämä tarkastelemani tieto siinä tarpeen? Yhtä tärkeää olisi ymmärtää, kuinka paljon käsillä oleva ratkaisu vaikuttaa kokonaiskuvaan. Ehkä tämä tieto on loppujen lopuksi merkityksetöntä tai säilyy jossain muualla.

Toimiminen ilman tällaista tietämystä on kuin hävittäisimme ammattikuntana yhdessä paloja miljoonan palan palapelistä yrittäen pitää alkuperäisen kuvan edelleen tunnistettavissa. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, miltä kuva kokonaisuutena näyttää tai mitä muita paloja on tallessa. Jokaisella on kädessä vain se oma pieni pala, jota tuijotetaan miettien sen merkitystä.

(Julk. Faili 2/2018, s. 41.)

Mainokset
Kategoriat:Arvonmääritys

Arkistonhoitajasta aktivistiksi?

tiistai 12.6.2018 1 kommentti

SONY DSC

Mikä on arkistonhoitajan eettinen tehtävä ja profession rooli yhteiskunnassa? Jotain on helppo antaa vastaukseksi. Asiakirjoilla turvataan yksilöiden ja organisaatioiden oikeuksia, totta kai. Tämän estäminen työssä on varmasti eettisesti väärin. Toiminnan läpinäkyvyyden edistäminen ja sen valvonnan tukeminen ovat myös selkeästi hyväksyttäviä tavoitteita.

Näistä on helppo olla samaa mieltä, koska ne eivät vaadi aktiivista roolia. Arkistonhoitajan tehtävä on miellyttävä pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Kun yhteiskunta toimii yleisesti ottaen hyvin ja tähtää hyviin asioihin, arkistonhoitaja voi keskittyä perustehtäviinsä.

Hyvän yhteiskunnan hyvien tavoitteiden tukeminen on arkistonhoitajan eettisten ongelmien ensimmäinen kehä. Silläkin on ristiriitansa ja ongelmansa, mutta ne ovat jossain mielessä kevyitä. Voi esimerkiksi kysyä, miten erilaiset käyttäjäryhmät tulisi ottaa huomioon. Onko oikein, että professori ja täysin kouluttamaton saavat tutkijasalissa saman kohtelun? Se on tasapuolista, mutta ei ota huomioon käyttäjien edellytyksiä löytää ja käyttää tietoa.

Siirrytäänpä vaikeampiin asioihin. Mikään yhteiskunta ei ole täydellinen. Joskus epäkohdat ovat suorastaan räikeitä. Miten arkistonhoitajan tulisi reagoida köyhyyteen, sosiaaliseen epätasa-arvoon, naisten syrjimiseen, vihapuheeseen tai rasismiin? Onko tällä mitään tekemistä hänen työnsä kanssa?

Suomessa arkistoaktivismi on outo ajatus, mutta Yhdysvalloissa siitä on keskusteltu 1970-luvulta saakka. Myös Verne Harris Etelä-Afrikasta on kannattanut aktivismia. Tässä suuntauksessa arkistojen toiminnan keskeiseksi tavoitteeksi nähdään yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Arkistonhoitaja ei voi olla yhteiskunnallisissa asioissa puolueeton, koska vaietessaan hän tukee vallitsevia valtarakenteita. Koska puolueettomuus on siis mahdotonta, arkistonhoitajan pitää päinvastoin ottaa kantaa. Arkistonhoitajan on oltava objektiivinen, muttei neutraali toimija.

Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoittelu voi olla esimerkiksi aktiivista yhteistoimintaa sitä ajavien ryhmien kanssa. Toinen keino on moninaisuuden kasvattaminen arkistoissa eri tavoin: arkistoihin on saatava mahdollisimman laaja kirjo erilaisia aineistoja ja erilaisia käyttäjäryhmiä. Jopa itse ammattikunnankin on oltava kokoonpanoltaan moninainen niin, että erilaiset sukupuoliset ja etniset ryhmät ja muut vähemmistöt ovat siinä edustettuina.

Kaikki eivät hyväksy arkistonhoitaja-aktivismia. Vastustajien mielestä se tarkoittaa toiminnan politisoimista ja alistamista palvelemaan ties mitä yhteiskunnallista näkemystä.  Toiseksi ajatus ”valtarakenteesta”, jota vastaan arkistonhoitajan on kapinoitava, on jo sinänsä väärä. Se on juuri sellaista pseudo-objektiivista metanarratiivia, jonka postmodernismi hylkää. Ei ole yksimielisyyttä siitä, mikä tuo valtarakenne on. Niinpä arkistonhoitajan on pyrittävä puolueettomuuteen, vaikka hän ei siihen pääsekään. Vain silloin eri tahot voivat luottaa arkistoon ja antaa sille aineistojaan. Yksityishenkilönä arkistonhoitaja voi toki osallistua Pride-kulkueeseen, mutta työssään hän ottaa vastaan homovastaisen yhdistyksen aineistoja vilpittömästi kiittäen luovuttajia siitä, että he näin täydentävät kokonaiskuvaa yhteiskunnasta. Kolmas vasta-argumentti arkistoaktivismille on, että sen näkökulmasta yrityksiä ja muita yksityisiä tahoja palvelevat arkistoammattilaiset ovat väistämättä epäeettisiä, koska heidän on aina asetettava oma instituutionsa etusijalle yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden sijasta.

Hyvän yhteiskunnan epäkohtiin suhtautuminen muodostaa eettisten ongelmien toisen kehän. Kysymykset ovat jo vaikeampia ja vaativat kenties aktiivista toimintaa.

Mutta on vielä kolmaskin ryhmä ongelmia. Miten pitäisi toimia silloin, kun yhteiskunta on selkeästi paha tai ainakin se toiminta, jossa asiakirjat syntyvät, eettisesti tuomittavaa? Tässä voi äärimmäisenä esimerkkinä vetää esille natsikortin. Kuvitellaan, että on vuosi 1943 ja olet vastuussa Auschwitzin asiakirjahallinnosta. Mitä teet?

Yhtäältä voi perustellusti väittää, ettei tuomittavaan toimintaan pidä osallistua millään lailla. Sitä ei pidä tukea mitenkään, ei myöskään luomalla ja säilyttämällä asiakirjoja. Olet osaltasi vastuussa siitä, mitä tapahtuu, vaikka et osallistuisikaan toimintaan. ”Auschwitzin kirjanpitäjä” Oskar Gröning tuomittiin vuonna 2015 avunannosta 300 000:n ihmisen murhaan, vaikka hän vain takavarikoi ja lajitteli murhattujen omaisuutta. Leirillä ei ollut arkistonhoitajaa – nykyisin varmaankin on, kuvassa arkiston ovi – mutta jos olisi ollut, arkistonhoitajakin olisi joutunut syytteeseen avunannosta.

Toisaalta asia ei ole aivan yksinkertainen.  Asiakirjat ovat toiminnan arvioinnissa keskeisiä. Natsit, Kambodžan punaiset khmerit, Pinochetin Chile, Etelä-Afrikan apartheid – kaikissa tapauksissa arkistoaineistoilla on ollut oikeudenkäynneissä keskeinen rooli. Niinpä voidaan väittää, että arkistonhoitajan tehtävänä on aina vain dokumentoida yhteiskunnan funktioita, jopa silloin kun ne menevät karmeasti pieleen. Yhteiskunnallisesti on yhtä tärkeää dokumentoida epäoikeudenmukaisuutta kuin oikeudenmukaisuutta.  Niinpä arkistonhoitaja, joka ei tue väärän toiminnan dokumentoinnin syntymistä ja säilymistä, toimii tästä näkökulmasta eettisesti väärin.

(Julk. Faili 2/2018, 23-24)

Kategoriat:Etiikka

Kesäkouluun Kiinaan?

keskiviikko 6.6.2018 Jätä kommentti

SONY DSC

Tarjolla olisi mahdollisuus lähteä opiskelemaan 22.7. – 1.8. Sun Yat-Sen yliopiston kesäkouluun. Järjestäjänä on yliopiston School of Information Management.  Yliopisto on Guangzhoussa (ent. Kanton). Sun Yat-Sen ei maksa lentolippuja, mutta muut kulut kyllä. Lisätietoja minulta. Ota yhteyttä, jos kiinnostuit!

Kategoriat:Ajankohtaista