Etusivu > Etiikka > Arkistonhoitajasta aktivistiksi?

Arkistonhoitajasta aktivistiksi?

SONY DSC

Mikä on arkistonhoitajan eettinen tehtävä ja profession rooli yhteiskunnassa? Jotain on helppo antaa vastaukseksi. Asiakirjoilla turvataan yksilöiden ja organisaatioiden oikeuksia, totta kai. Tämän estäminen työssä on varmasti eettisesti väärin. Toiminnan läpinäkyvyyden edistäminen ja sen valvonnan tukeminen ovat myös selkeästi hyväksyttäviä tavoitteita.

Näistä on helppo olla samaa mieltä, koska ne eivät vaadi aktiivista roolia. Arkistonhoitajan tehtävä on miellyttävä pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Kun yhteiskunta toimii yleisesti ottaen hyvin ja tähtää hyviin asioihin, arkistonhoitaja voi keskittyä perustehtäviinsä.

Hyvän yhteiskunnan hyvien tavoitteiden tukeminen on arkistonhoitajan eettisten ongelmien ensimmäinen kehä. Silläkin on ristiriitansa ja ongelmansa, mutta ne ovat jossain mielessä kevyitä. Voi esimerkiksi kysyä, miten erilaiset käyttäjäryhmät tulisi ottaa huomioon. Onko oikein, että professori ja täysin kouluttamaton saavat tutkijasalissa saman kohtelun? Se on tasapuolista, mutta ei ota huomioon käyttäjien edellytyksiä löytää ja käyttää tietoa.

Siirrytäänpä vaikeampiin asioihin. Mikään yhteiskunta ei ole täydellinen. Joskus epäkohdat ovat suorastaan räikeitä. Miten arkistonhoitajan tulisi reagoida köyhyyteen, sosiaaliseen epätasa-arvoon, naisten syrjimiseen, vihapuheeseen tai rasismiin? Onko tällä mitään tekemistä hänen työnsä kanssa?

Suomessa arkistoaktivismi on outo ajatus, mutta Yhdysvalloissa siitä on keskusteltu 1970-luvulta saakka. Myös Verne Harris Etelä-Afrikasta on kannattanut aktivismia. Tässä suuntauksessa arkistojen toiminnan keskeiseksi tavoitteeksi nähdään yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Arkistonhoitaja ei voi olla yhteiskunnallisissa asioissa puolueeton, koska vaietessaan hän tukee vallitsevia valtarakenteita. Koska puolueettomuus on siis mahdotonta, arkistonhoitajan pitää päinvastoin ottaa kantaa. Arkistonhoitajan on oltava objektiivinen, muttei neutraali toimija.

Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoittelu voi olla esimerkiksi aktiivista yhteistoimintaa sitä ajavien ryhmien kanssa. Toinen keino on moninaisuuden kasvattaminen arkistoissa eri tavoin: arkistoihin on saatava mahdollisimman laaja kirjo erilaisia aineistoja ja erilaisia käyttäjäryhmiä. Jopa itse ammattikunnankin on oltava kokoonpanoltaan moninainen niin, että erilaiset sukupuoliset ja etniset ryhmät ja muut vähemmistöt ovat siinä edustettuina.

Kaikki eivät hyväksy arkistonhoitaja-aktivismia. Vastustajien mielestä se tarkoittaa toiminnan politisoimista ja alistamista palvelemaan ties mitä yhteiskunnallista näkemystä.  Toiseksi ajatus ”valtarakenteesta”, jota vastaan arkistonhoitajan on kapinoitava, on jo sinänsä väärä. Se on juuri sellaista pseudo-objektiivista metanarratiivia, jonka postmodernismi hylkää. Ei ole yksimielisyyttä siitä, mikä tuo valtarakenne on. Niinpä arkistonhoitajan on pyrittävä puolueettomuuteen, vaikka hän ei siihen pääsekään. Vain silloin eri tahot voivat luottaa arkistoon ja antaa sille aineistojaan. Yksityishenkilönä arkistonhoitaja voi toki osallistua Pride-kulkueeseen, mutta työssään hän ottaa vastaan homovastaisen yhdistyksen aineistoja vilpittömästi kiittäen luovuttajia siitä, että he näin täydentävät kokonaiskuvaa yhteiskunnasta. Kolmas vasta-argumentti arkistoaktivismille on, että sen näkökulmasta yrityksiä ja muita yksityisiä tahoja palvelevat arkistoammattilaiset ovat väistämättä epäeettisiä, koska heidän on aina asetettava oma instituutionsa etusijalle yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden sijasta.

Hyvän yhteiskunnan epäkohtiin suhtautuminen muodostaa eettisten ongelmien toisen kehän. Kysymykset ovat jo vaikeampia ja vaativat kenties aktiivista toimintaa.

Mutta on vielä kolmaskin ryhmä ongelmia. Miten pitäisi toimia silloin, kun yhteiskunta on selkeästi paha tai ainakin se toiminta, jossa asiakirjat syntyvät, eettisesti tuomittavaa? Tässä voi äärimmäisenä esimerkkinä vetää esille natsikortin. Kuvitellaan, että on vuosi 1943 ja olet vastuussa Auschwitzin asiakirjahallinnosta. Mitä teet?

Yhtäältä voi perustellusti väittää, ettei tuomittavaan toimintaan pidä osallistua millään lailla. Sitä ei pidä tukea mitenkään, ei myöskään luomalla ja säilyttämällä asiakirjoja. Olet osaltasi vastuussa siitä, mitä tapahtuu, vaikka et osallistuisikaan toimintaan. ”Auschwitzin kirjanpitäjä” Oskar Gröning tuomittiin vuonna 2015 avunannosta 300 000:n ihmisen murhaan, vaikka hän vain takavarikoi ja lajitteli murhattujen omaisuutta. Leirillä ei ollut arkistonhoitajaa – nykyisin varmaankin on, kuvassa arkiston ovi – mutta jos olisi ollut, arkistonhoitajakin olisi joutunut syytteeseen avunannosta.

Toisaalta asia ei ole aivan yksinkertainen.  Asiakirjat ovat toiminnan arvioinnissa keskeisiä. Natsit, Kambodžan punaiset khmerit, Pinochetin Chile, Etelä-Afrikan apartheid – kaikissa tapauksissa arkistoaineistoilla on ollut oikeudenkäynneissä keskeinen rooli. Niinpä voidaan väittää, että arkistonhoitajan tehtävänä on aina vain dokumentoida yhteiskunnan funktioita, jopa silloin kun ne menevät karmeasti pieleen. Yhteiskunnallisesti on yhtä tärkeää dokumentoida epäoikeudenmukaisuutta kuin oikeudenmukaisuutta.  Niinpä arkistonhoitaja, joka ei tue väärän toiminnan dokumentoinnin syntymistä ja säilymistä, toimii tästä näkökulmasta eettisesti väärin.

(Julk. Faili 2/2018, 23-24)

Mainokset
Kategoriat:Etiikka
  1. Ei kommentteja.
  1. keskiviikko 20.6.2018 8:35

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: