Etusivu > Arkistoteoria > Arkistot ja yhteisöt – uutta provenienssista

Arkistot ja yhteisöt – uutta provenienssista

Asiakirjojen alkuperä, provenienssi, on kulunut ajatus. Onko se jotain fyysistä vai käsitteellistä? Onko se suhde ja mihin – tehtävään, toisiin asiakirjoihin, kokonaisuuteen vai organisaatioon? Mitä se tarkoittaa, mitä sen avulla tehdään, miten sitä ”kunnioitetaan”? Kaikesta tästä on arkistoteoriassa kirjoitettu, liikaakin. On vaikea kuvitella, että tästä olisi uutta ja mielenkiintoista sanottavaa.

Silti provenienssi ei ole kuollut, se vain tuoksahtaa vanhalta paperilta. Provenienssikeskustelu saa uusia muotoja. Sanaan yhteisöllisyys tiivistyy paljon alan viime vuosien keskustelusta. Sana ”yhteisöarkistot” (community archives) ilmaantui luullakseni kirjallisuuteen kymmenkunta vuotta sitten. Sillä tarkoitetaan erilaisten paikallisten yhteisöjen ja vähemmistöjen arkistoja, jotka toimivat omin voimin ja perinteisiin arkistoihin nähden epäortodoksisesti, ehkä vain digitoiden asiakirjoja ja muitakin aineistoja nettiin. Arkistot ovat osana yhteisöjä ja niiden muistia olleet muutenkin kiinnostuksen kohteena.

Provenienssista on samalla alettu puhua uudella tavalla. Koko provenienssikeskustelun historia on ollut oikeastaan käsitteen jatkuvaa laajenemista. Aluksi provenienssi oli vain suhde yhteen organisaatioon, jonka toiminnassa arkisto syntyi. Tämä oli klassisen arkistoteorian ajatus, sata vuotta sitten.

Sitten huomattiin, että aineistoilla saattaa olla useita arkistonmuodostajia organisaatioiden muuttuessa ja tehtävien vaihtaessa paikkaa. Peter Scottin kehittämä sarjajärjestelmä 1960-luvulla oli vastaus tähän haasteeseen.

1990-luvun puolivälissä provenienssi alettiin nähdä tätäkin monimutkaisempana suhdeverkostona. Perinteinen tapa hahmottaa provenienssia oli tarkastella vain arkistonmuodostusta. Nyt alettiin postmodernistisesti katsoa, että myös aineistojen hallinta, käyttö ja tulkinta ovat osa samaa jatkumoa. ”Jokainen järjestys tai kuvailu on argumentti aineiston merkityksestä”, kuten Heather MacNeil väitti. MacNeil on puhunut myös ”arkistomuuntelusta” (archivalterity) tarkoittaen sitä toimenpiteiden sarjaa, joilla aineiston autenttisuutta ja merkitystä muutetaan.  Säilyttäminen arkistoinstituutioissa ja arkistoammattilaisten tekemät toimenpiteet ja kuvailut ovat nekin tästä näkökulmasta osa aineiston provenienssia. Taannoin kehitettäessä suomalaista arkistokuvailun käsitemallia tämä oli lähtökohta.

Missä ollaan nyt? Provenienssikeskusteluun on edelleen laajempia merkityksiä ja uusia termejä.

Yksi uusi termi on ”yhteisöllinen provenienssi” (societal provenance). Tällä viitataan siihen, että asiakirjoja synty ja arkistointi tapahtuu aina jossain sosiaalisessa ympäristössä ja liittyy sen päämääriin. Arvot, oletukset, ideat, pyrkimykset, käytetyt välineet – koko sosiohistoriallinen tilanne vaikuttaa siihen, mitä asiakirjoiksi tallentuu. Tästä näkökulmasta esimerkiksi etnisen yhteisön yhteinen tietoisuus omasta etnisestä alkuperästään on osa sen tuottaman aineiston provenienssia. Asiakirjat eivät vain ”kerro” etnisyydestä, ne ovat tulosta siitä.

Tähän liittyen on alettu puhua ”kanssaluomisesta” (co-authorship). Tämä on helpointa ymmärtää kolonialismin taustaa vasten. Kuvittele, että edustat alkuperäiskansaa tai jonkin entisen siirtomaan väestöä, jolla ei ole omasta historiastaan mitään kirjallisia lähteitä. Kaikki, mitä yhteisösi historiasta tiedetään, sisältyy jonkin läntisen kauppakomppanian asiakirjoihin. Nämä asiakirjat on rahdattu säilytettäväksi vieraassa maassa ja toisessa kulttuurissa toiselle puolelle maailmaa – aivan provenienssiperiaatteen mukaisesti. Eikö se tuntuisi epäreilulta? Eikö tuntuisi siltä, että myös kansasi on osa aineiston alkuperää, että sillä on siihen myös oikeuksia, että se on ”kanssaluoja”?

Tästä päästään kolmanteen käsitteeseen, jonka voisi kääntää arkistoyhteisöksi (”community of records”). Arkistoyhteisö on viitekehys niiden aineistojen tulkinnalle, jotka se synnyttää. Jokainen arkistoyhteisön jäsen on osa arkiston luomisprosessia ja sitä kautta kanssaluoja suhteessa aineistoon. ”Ilman orjia ei ole kirjanpitoa orjista”, huomauttaa Jeannette Bastian.

Esimerkki voi Suomessa tuntua vieraalta. Suomihan on suhteellisen monokulttuurinen maa vailla orjuutta tai siirtomaahistoriaa. Mutta Bastian lisää myös, ”ilman väestöä ei ole tarvetta henkikirjoitukseen”. Niinpä tänne sovellettuna voisi sanoa, että suomalaiset arkistoaineistot ovat olemassa vain, koska me olemme olleet olemassa. Ne ovat meistä. Ne ovat osa meitä. Tällaiset ajatukset ovat inspiroivia, mutta ammatillisissa käytännöissä niiden soveltamisella on rajansa. Kun provenienssi alkaa tarkoittaa kaikkea aineistoon liittyvää, siitä tulee jatkuvasti laajeneva ääretön kehä, jota on vaikea ottaa huomioon esimerkiksi kuvailussa. Kaikesta ei voi kertoa. On tehtävä valintaa, tulkittava ja asetettava painotuksia.  Toinen vaihtoehto on, että yrittää kertoa kaikesta mahdollisesta pitämättä mitään tärkeämpänä kuin muuta. Silloin merkityksellinen hukkuu merkityksettömän sekaan. Siitä oltanee yhtä mieltä, että kumpaakin lajia maailmassa on, vaikka postmodernisti voi samalla sanoa, ettei ole ketään joka ne kiistattomasti erottaisi toisistaan.

(Julk. Faili 2/2019)

Mainokset
Kategoriat:Arkistoteoria
  1. Ei kommentteja.
  1. No trackbacks yet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: