Etusivu > Sekalaista > Arkistojen tulevaisuus – pitääkö olla huolissaan?

Arkistojen tulevaisuus – pitääkö olla huolissaan?

Kiinalainen opiskelija oli Kantonissa huolestunut. Hän kysyi, onko arkistoilla tulevaisuutta, eivätkö ne ole vanhanaikaisia? Dekaani ja minä vakuutimme, että arkistoja tarvitaan aina.

Silti arkistot eivät tulevaisuudessa välttämättä ole samanlaisia kuin tänään. Muutos näkyy massadigitointiprojektissa. Kun viranomaisilla ei enää ole paperiarkistoja ja niitä säilytetään kansakunnan kulttuuriperintönäkin digitaalisessa muodossa, sillä on suuri vaikutus tarvittavaan osaamiseen ja henkilökunnan määrään.

Muutos näkyy myös tiedonhallinnan lainsäädännön linjauksissa. Visio asiakirjahallinnan toimintaympäristöstä on niissä aivan toinen kuin mihin meillä on totuttu. Tällä hetkellä käydään diskurssien kamppailua siitä, millä ja kenen termeillä viranomaisten tiedonhallinnasta puhutaan. Samalla paalutetaan ammattikuntien välisiä valtakenttiä ja toiminnan rajalinjoja, toivottavasti luodaan myös yhteisiä toiminta-alueita.

Pitääkö olla huolissaan? Monet ammattikunnassa tuntuvat olevan. Jos lainsäädäntö antaa jatkossa toiminnalle vähemmän tukea, on ehkä ryhdyttävä brändäämään itseään ja toimintaansa uudella tavalla. Kun vanhoja käsitteitä ei saa käyttää, on turvauduttava uusiin toivoen ettei oma toiminta-alue samalla liudennu olemattomiin ja talloonnu muiden, näkyvämpien tietoammattilaisten jalkoihin. Tämä huoli on ehkä aiheeton. Ainakaan Mikkelin arkistopäivillä ammattilaisten paneeli ei nähnyt ongelmaa.

Craig Gauld kirjoittaa Future Archives -kirjassa hieman toisenlaisesta huolesta. Hän kysyy, ovatko arkistoteorialta ideat lopussa? Gauld toteaa, että ensimmäisenä mieleen tulevien kirjoittajien – Terry Cook, Frank Upward, Verne Harris, Eric Ketelaar, Brien Brothman, Tom Nesmith, Sue McKemmish, Jeannette Bastian ja Randall Jimerson – tuotanto on jo vuosien takaa. Totta. Tästä joukosta ainakin Cook on kuollut ja kaksi eläköitynyt. Silti suuri osa tällä hetkellä julkaistavasta jatkaa heidän aloittamiaan teemoja: kirjoitetaan postmodernisti ammattilaisten roolista ja eettisyydestä, arkistojen merkityksestä eri ryhmille, asiakirjojen monitulkintaisuudesta, vähemmistöjen huomioimisesta ja siitä, miten arkistojen olisi kaikessa oltava yhteiskunnassa voimaannuttava ja demokratisoiva voima.

Toinen parikymmentä vuotta aktiivinen linja olivat sähköisten asiakirjajärjestelmien määritykset ja niihin liittyvä tutkimus. Toisin kuin postmodernismi, tämä alue tuntuu kuolleen pois. Asiakirjajärjestelmistä ei enää juuri puhuta, vaikka niitä käytetäänkin. Innovointia ja kehittämistä ei kuitenkaan enää ole.

Mitä sitten olisi tehtävä? Gauld peräänkuuluttaa näkemyksiä, jotka kyseenalaistaisivat vallitsevat dogmit ja ohjaisivat ammattikunnan uusille urille, ”toisivat arkistoteorian informaatioaikaan”, kuten hän sanoo. Silti hän minusta lopuksi jänistää kirjoituksessaan ja palaa hyvin perinteisille urille. Ratkaisu on nimittäin Gauldin mukaan sen ymmärtämisessä, mitä arkistot ja asiakirjat ovat ja mitä alalla oikeasti tehdään. Sen sijaan, että postmodernisti vaahdotaan kyllästymiseen saakka ammattilaisten vastuusta ja vaaditaan sanoutumista irti erillisasemasta erioikeutettuina puolueettoman, autenttisen tiedon vaalijoina, olisi palattava nimenomaan tähän rooliin.

Tämä muutos olisikin Suomessa helppo toteuttaa, koska en ole huomannut postmodernismin koskaan tehneen maihinnousua täällä profession sydänmaille. Jossain piireissä sen ajatuksista on toki puhuttu. Uusimmassa arkistokuvailun kehittämisessä postmodernismi on jopa otettu vakavasti. Silti suurin osa suomalaisista ammattilaisista lienee koko ajan kuvitellut olevansa pyyteettömiä totuudenvaalijoita, joka valikoivat, säilyttävät ja tuottavat neutraalia tietoa tulevaisuuden käyttäjien tarpeisiin. Tiedoksi vaan, että olette olleet ihan pihalla, jo vuosikymmeniä.

Gauldin resepti profession tulevaan menestykseen on kuitenkin siinä. On tiukemmin puhuttava evidenssistä ja sen vaalimisesta. Gauldin mielestä arkistot ja arkistotiede saavat uutta elinvoimaa sellaisista alueista kuin digitaalinen rikostutkimus ja lohkoketjuteknologia, jotka tarjoavat uudessa ympäristössä käytännön ratkaisuja vanhoihin ongelmiin.

Ehkä hän on tässä oikeassa. Tiedon todistusvoimaisuus on ammattilaisten syömähammas, varsinkin elinkaaren alkupäässä. Mikään muu ammattiryhmä ei ole siitä kiinnostunut. Silti en ole täysin vakuuttunut siitä, että tämä on ammattikunnalle paras tie eteenpäin. Ja jos se sitä onkin, onko se sitä myös tutkimukselle? Minusta ei.

Olen alkanut yhä selkeämmin ajatella, että asiakirjahallinnan fokus on tiedon siirrossa kontekstien välillä, ajasta ja paikasta toiseen. Kaikki alalla käsittelee tätä: mitä tietoa pitäisi siirtää (arvonmääritys), mitä se vaatii (tiedon ominaisuudet ja niiden takaaminen), miten siirto voidaan tehokkaimmin tehdä (suunnittelu ja tiedon organisointi), mitä seurauksia sillä on (todennettavuus ja eettiset kysymykset), mitä tiedon pitäminen käytettävänä vaatii (säilyttäminen).

Kun tästä näkökulmasta katsoo asiakirjahallintaa, sen yhteiskunnallinen merkitys ja yhteydet muuhun tiedonhallintaan ovat selviä. Mikään muu ammattiryhmä ei ole kiinnostunut samoista asioista. Samaan aikaan tässä ei ole kaikki. Koko ajan kaikkialla käytetään myös sellaista informaatiota, jonka elinkaarta ei ole valvottu ja suunniteltu, jonka ymmärrettävyyttä, käytettävyyttä, luotettavuutta, eheyttä ja autenttisuutta ei ole varmistettu. Miten se on mahdollista? Milloin se on mahdollista? Mitä siitä seuraa? Tämän ymmärtäminen olisi tutkimuksellisesti mielenkiintoista ja minusta myös ”arkistotieteen” alaa.

Tutkimuksessa näkyy myös ajatuksia, jotka vievät tähän suuntaan. Mustan ja valkoisen, asiakirjatiedon ja muun informaation, välillä on harmaan sävyjä. Fiorella Foscarini on kertonut, miten Hollannissa eräässä kaupungissa metatietojen tuottamista räätälöitiin aineiston ja ammattiryhmän mukaan. Kirjanpitäjille sopi tiukka säännöstö ja pikkutarkka metatietojen lisääminen. Arkkitehdeille tehtiin sen sijaan joustava systeemi, jossa muutamalla tiedolla pystyttiin hoitamaan olennainen.  Aina ei siis ehkä tarvita koko asiakirjahallinnan työkalupakkia, tai ainakin vaaditaan sen menetelmien joustavaa soveltamista. 

Minusta tämä näkökulma ei olisi professiollekaan huono. Työmarkkinoilla tarvitaan yleisosaajia, jotka pystyvät pelaamaan tiedonhallinnan kentällä eri pelipaikoilla. Onko siis hyvä, jos ammattikunta brändää itsensä hyvin kapeasti? Se ei edes pidä paikkaansa. Tosiasia on se, että arkistojen kenttä on moninaisempi kuin mitä ”todistusvoimaisuus” ja vastaavat termit pystyvät välittämään. Tehkäämme siis välttämättömyydestä hyve ja pyrkikäämme laaja-alaisuuteen.

(Julk. Faili 4/2019, s. 8–9)

Aiheet:Sekalaista
  1. Ei komnentteja
  1. Ei paluuviitteitä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: