Arkisto

Archive for the ‘Etiikka’ Category

Arkistonhoitajasta aktivistiksi?

tiistai 12.6.2018 1 kommentti

SONY DSC

Mikä on arkistonhoitajan eettinen tehtävä ja profession rooli yhteiskunnassa? Jotain on helppo antaa vastaukseksi. Asiakirjoilla turvataan yksilöiden ja organisaatioiden oikeuksia, totta kai. Tämän estäminen työssä on varmasti eettisesti väärin. Toiminnan läpinäkyvyyden edistäminen ja sen valvonnan tukeminen ovat myös selkeästi hyväksyttäviä tavoitteita.

Näistä on helppo olla samaa mieltä, koska ne eivät vaadi aktiivista roolia. Arkistonhoitajan tehtävä on miellyttävä pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Kun yhteiskunta toimii yleisesti ottaen hyvin ja tähtää hyviin asioihin, arkistonhoitaja voi keskittyä perustehtäviinsä.

Hyvän yhteiskunnan hyvien tavoitteiden tukeminen on arkistonhoitajan eettisten ongelmien ensimmäinen kehä. Silläkin on ristiriitansa ja ongelmansa, mutta ne ovat jossain mielessä kevyitä. Voi esimerkiksi kysyä, miten erilaiset käyttäjäryhmät tulisi ottaa huomioon. Onko oikein, että professori ja täysin kouluttamaton saavat tutkijasalissa saman kohtelun? Se on tasapuolista, mutta ei ota huomioon käyttäjien edellytyksiä löytää ja käyttää tietoa.

Siirrytäänpä vaikeampiin asioihin. Mikään yhteiskunta ei ole täydellinen. Joskus epäkohdat ovat suorastaan räikeitä. Miten arkistonhoitajan tulisi reagoida köyhyyteen, sosiaaliseen epätasa-arvoon, naisten syrjimiseen, vihapuheeseen tai rasismiin? Onko tällä mitään tekemistä hänen työnsä kanssa?

Suomessa arkistoaktivismi on outo ajatus, mutta Yhdysvalloissa siitä on keskusteltu 1970-luvulta saakka. Myös Verne Harris Etelä-Afrikasta on kannattanut aktivismia. Tässä suuntauksessa arkistojen toiminnan keskeiseksi tavoitteeksi nähdään yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Arkistonhoitaja ei voi olla yhteiskunnallisissa asioissa puolueeton, koska vaietessaan hän tukee vallitsevia valtarakenteita. Koska puolueettomuus on siis mahdotonta, arkistonhoitajan pitää päinvastoin ottaa kantaa. Arkistonhoitajan on oltava objektiivinen, muttei neutraali toimija.

Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoittelu voi olla esimerkiksi aktiivista yhteistoimintaa sitä ajavien ryhmien kanssa. Toinen keino on moninaisuuden kasvattaminen arkistoissa eri tavoin: arkistoihin on saatava mahdollisimman laaja kirjo erilaisia aineistoja ja erilaisia käyttäjäryhmiä. Jopa itse ammattikunnankin on oltava kokoonpanoltaan moninainen niin, että erilaiset sukupuoliset ja etniset ryhmät ja muut vähemmistöt ovat siinä edustettuina.

Kaikki eivät hyväksy arkistonhoitaja-aktivismia. Vastustajien mielestä se tarkoittaa toiminnan politisoimista ja alistamista palvelemaan ties mitä yhteiskunnallista näkemystä.  Toiseksi ajatus ”valtarakenteesta”, jota vastaan arkistonhoitajan on kapinoitava, on jo sinänsä väärä. Se on juuri sellaista pseudo-objektiivista metanarratiivia, jonka postmodernismi hylkää. Ei ole yksimielisyyttä siitä, mikä tuo valtarakenne on. Niinpä arkistonhoitajan on pyrittävä puolueettomuuteen, vaikka hän ei siihen pääsekään. Vain silloin eri tahot voivat luottaa arkistoon ja antaa sille aineistojaan. Yksityishenkilönä arkistonhoitaja voi toki osallistua Pride-kulkueeseen, mutta työssään hän ottaa vastaan homovastaisen yhdistyksen aineistoja vilpittömästi kiittäen luovuttajia siitä, että he näin täydentävät kokonaiskuvaa yhteiskunnasta. Kolmas vasta-argumentti arkistoaktivismille on, että sen näkökulmasta yrityksiä ja muita yksityisiä tahoja palvelevat arkistoammattilaiset ovat väistämättä epäeettisiä, koska heidän on aina asetettava oma instituutionsa etusijalle yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden sijasta.

Hyvän yhteiskunnan epäkohtiin suhtautuminen muodostaa eettisten ongelmien toisen kehän. Kysymykset ovat jo vaikeampia ja vaativat kenties aktiivista toimintaa.

Mutta on vielä kolmaskin ryhmä ongelmia. Miten pitäisi toimia silloin, kun yhteiskunta on selkeästi paha tai ainakin se toiminta, jossa asiakirjat syntyvät, eettisesti tuomittavaa? Tässä voi äärimmäisenä esimerkkinä vetää esille natsikortin. Kuvitellaan, että on vuosi 1943 ja olet vastuussa Auschwitzin asiakirjahallinnosta. Mitä teet?

Yhtäältä voi perustellusti väittää, ettei tuomittavaan toimintaan pidä osallistua millään lailla. Sitä ei pidä tukea mitenkään, ei myöskään luomalla ja säilyttämällä asiakirjoja. Olet osaltasi vastuussa siitä, mitä tapahtuu, vaikka et osallistuisikaan toimintaan. ”Auschwitzin kirjanpitäjä” Oskar Gröning tuomittiin vuonna 2015 avunannosta 300 000:n ihmisen murhaan, vaikka hän vain takavarikoi ja lajitteli murhattujen omaisuutta. Leirillä ei ollut arkistonhoitajaa – nykyisin varmaankin on, kuvassa arkiston ovi – mutta jos olisi ollut, arkistonhoitajakin olisi joutunut syytteeseen avunannosta.

Toisaalta asia ei ole aivan yksinkertainen.  Asiakirjat ovat toiminnan arvioinnissa keskeisiä. Natsit, Kambodžan punaiset khmerit, Pinochetin Chile, Etelä-Afrikan apartheid – kaikissa tapauksissa arkistoaineistoilla on ollut oikeudenkäynneissä keskeinen rooli. Niinpä voidaan väittää, että arkistonhoitajan tehtävänä on aina vain dokumentoida yhteiskunnan funktioita, jopa silloin kun ne menevät karmeasti pieleen. Yhteiskunnallisesti on yhtä tärkeää dokumentoida epäoikeudenmukaisuutta kuin oikeudenmukaisuutta.  Niinpä arkistonhoitaja, joka ei tue väärän toiminnan dokumentoinnin syntymistä ja säilymistä, toimii tästä näkökulmasta eettisesti väärin.

(Julk. Faili 2/2018, 23-24)

Mainokset
Kategoriat:Etiikka

Eettisyys, valinnanvapaus ja digitalisaatio?

maanantai 14.11.2016 4 kommenttia

Yhteiskuntamme eri toimintoja tehostetaan kovalla tohinalla, ja kansalaiset velvoitetaan käyttämään digitalisaation nimissä erilaisia teknologisia ratkaisuja ja palveluja. Etenkin sellaiset ikääntyneet yli 65-vuotiaat ihmiset, jotka eivät käytä tietotekniikkaa, ja joita joukossamme on noin puoli miljoonaa, kokevat tämän hankalaksi ja epämiellyttäväksi. Kun itse ei hallita tekniikkaa, tarvitaan ulkopuolisten apua. Ja tämä lankeaa automaattisesti lapsille, lapsenlapsille tai ystäville. Joukossa on myös paljon yksinäisiä, joilla ei ole omaa perhettä tai ystävät ovat jossakin kaukana. Tällöin mm. kirjastot ja järjestöt antavat apua. Toisista ihmisistä riippuvaisuus saatetaan kuitenkin joskus kokea ahdistavana ja jopa syrjäyttävänä. Filosofian tohtori, psykologi ja psykoterapeutti Marja Saarenheimo pitää toimintatapaa, joka heikentää palvelujen saatavuutta ja arkielämän sujuvuutta yhtenä ikäsyrjinnän muotona. Asiasta kirjoittaa Helsingin Sanomat 14.11.2016.

Tämä kaikki edellä kerrottu ei suinkaan koske vain ikääntyneitä ihmisiä. Joukossamme on paljon myös heitä, joilla kyllä on kykyä ja osaamista käyttää tekniikkaa hyödykseen, mutta ei välttämättä halua. Kaikki ihmiset eivät ole teknologiaorientoituneita vaan he suuntaavat mieluummin energiansa muihin mielekkäämpiin elämän eri osa-alueisiin. Kaikki ylimääräinen teknologiapakko koetaan erittäin turhauttavana ja arkea vaikeuttavana. On olemassa ihmisiä, jotka haluavat aitoa perinteistä henkilökohtaista palvelua – ihmiseltä ihmiselle. On olemassa työssäkäyviä ihmisiä, jotka ovat jo nyt ylikuormittuneita erilaisten tunnuslukujen ja salasanojen viidakoissa – yhtään ylimääräistä säätämistä ei enää jaksaisi vapaa-ajallaan. Kun pitäisi hoitaa ne omat asiat, ja lisäksi ehtiä ja jaksaa auttaa myös omia vanhempiaan, jotka ovat aivan hukassa. Mutta miten tähän huutoon vastaavat esimerkiksi pankit? Tällä hetkellä suuntauksena näyttäisi olevan, että tähän saakka varsin hyvin toimineista tunnuslukukorteista luovutaan, ja asiakkailla on kohta uusi mobiilisovellus riesanaan. Lopulta puhelin on täynnä erilaisia appseja, jotka vaativat päivittämistä yksi toisensa jälkeen. Voiko puhelimella kohta enää soittaa, kun akku on loppu jo hetkessä?

Missä on se kuuluisa valinnanvapaus, jonka perään huudetaan esimerkiksi sote-kysymyksissä? Miksi ihmiset eivät saa enää itse valita missä muodossa he kulloinkin palvelunsa ottavat vastaan? Miksi ihmiset eivät ole näiden kysymysten osalta yhdenvertaisia? Toteutuuko perustuslain henki enää tässä kehityksessä? Mitä tapahtuu esimerkiksi yksityiselämän suojalle tai omaisuuden suojalle? Ajetaanko meidät harmaalle vyöhykkeelle, jossa täysin oikeustoimikelpoiset henkilöt siirretään jonkin asteisen edunvalvonnan piiriin jotta he pärjäisivät digitalisaatiohaasteiden parissa?

On selvää, että digitalisaatiota tarvitaan, ja emme voi palata ajassa taaksepäin. On myös hyvä asia, että digitaalisiin haasteisiin on tarjolla ja suunnitteilla erilaista apua. Toivottavasti muistetaan kuitenkin huolehtia myös siitä, että kaikki juridiset ja eettiset näkökulmat on ensin varmistettu ja riskit tunnistettu. Muutoin saattaa käydä niin, että nämä uudet toimintatavat ja avuntarjoamisen mallit johtavatkin huomaamatta epäeettiseen toimintaan, jossa avunsaajasta tulee hyväksikäytetty, epärehellisen toiminnan uhri.

 

 

Oikea näkökulma

keskiviikko 24.8.2016 1 kommentti

Digitaalisen tiedon kesäkoulussa monet ovat tuskailleet sen kysymyksen kanssa, miten tiedonohjaussuunnitelmista saataisiin toimivia. Olen koettanut sanoa, ettei tuohon kysymykseen voi saada vastausta ellei ensin määrittele, mikä on suunnitelman tarkoitus ja ketä sen olisi palveltava.

Todellisuus on eittämättä sotkuinen ja vaikeasti sovitettavissa tehtävä- ja prosessikuvauksiin. Jos samaan aikaan kuvaukset yritetään nähdä yleisratkaisuna, joka palvelee yhtä hyvin asiakirja-ammattilaisia, työntekijöitä ja historiantutkijoita, ja joka ratkaisee niin tiedonhaun, arvonmäärityksen, tiedon ymmärrettävyyden kuin metatietojen automatisoinninkin ongelmat (vain tärkeimmät mainitakseni) niin ollaan kuulussa suon ja vetelän välimaastossa, josta ei ole toivoa päästä tukevalle maalle. Ei voi kysyä, millainen sveitsiläinen linkkari on riittävä työkalu.

Pohdittiin, miten työntekijät saataisiin noudattamaan omassa tiedonhallinnassaan organisaation tehtäväluokitusta. Tästä sellainen kommentti, että postmodernin arkistoteorian mukaan tiedolla on lukuisia konteksteja ja erilaisia tulkintoja. Jos tämä ajatus otetaan vakavasti, voi kysyä, millä oikeudella asiakirjahallinnon näkemys tiedon kontekstista olisi pätevämpi ja arvokkaampi kuin joidenkin muiden.

Joskus ennen vanhaan arkistoja pidettiin puolueettomina toimijoina, jotka vain säilyttävät tietoa. Se oli toki naivia, mutta ehkä into määritellä tiedolle oikeita tulkintakehikoita on jo ristiriidassa alan eettisten periaatteiden kanssa. Sitäkin voi miettiä, vaikkei sitä mieltä olisikaan.