Archive

Archive for the ‘Historia’ Category

Vielä asiakirjoista lähteinä

maanantai 13.4.2015 Jätä kommentti

Vaikka Matti Klingen näkemys on tässä blogissa aikaisemminkin todettu, lainaan päiväkirjaa vielä kerran. Kyse on keskustelusta vuonna 1875, jossa pohdittiin Tanskan jakamista Saksan ja Ruotsin kesken:

Minun mielestäni historiaa ei voi kirjoittaa vain asiakirjojen perusteella, siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikesta ei pidetä pöytäkirjaa. Le Flôn mainitsema mahdollisuus kuuluu sellaisiin kysymyksiin, joista oli voitu keskustella tai luultavasti oli todella keskusteltu nimenomaan niin, ettei jäisi kirjallisia todistuskappaleita. Kaikki suuret asiat valmistellaan ensin jotenkin ennen kuin niistä tehdään asiakirjoja. Joskus jää jäljelle luottamuksellisia muistiinpanoja tai muistelmien todistuksia, joskus ei…  (Pinaatti ja Saint-Simon. Päiväkirjastani 2013–2014, s. 166-7.)

Jälleen huomio kiinnittyy siihen, miten tärkeitä epäviralliset aineistot ovat.

Kategoriat:Historia

Historiantutkijan hengenlahjat

keskiviikko 1.4.2015 Jätä kommentti

Matti Klinge arvioi uusimmassa päiväkirjassaan (Pinaatti ja Saint-Simon. Päiväkirjastani 2013–2014, s. 93-103) Juhani Suomen Mannerheim-kirjaa ja samalla kritisoi kaikkea tiukasti vain asiakirjalähteisiin perustuvaa tutkimusta. Tällainen tutkimus on Klingestä vähintäänkin ongelmallista ja ennen kaikkea hedelmätöntä, koska se ei ota huomioon henkilön psykologiaa, kokemuksia, moraalia ja muita vastaavia seikkoja – ellei näistä ole päiväkirjaa tai vastaavaa todistetta. ”Historiassa, joka ei ole juridinen prosessi, ei voi mitenkään tyytyä tähän”, sanoo Klinge.

Klingen mielestä historiankirjoituksessa on tuotava esiin muita mahdollisia skenaarioita ymmärtämisen, päättelyn ja kontekstin avulla. Vaikka tällainen indisioiden varaan rakentuva kuvaus on epävarmempaa, se on Klingestä myös tavattoman paljon mielenkiintoisempaa. ”Asiakirjojen avulla voi periaatteessa kuka tahansa fiksu ihminen kirjoittaa hyvän tutkimuksen, mutta indisiotutkimus vaatii tekijältään enemmän hengenlahjoja.” Rakennus voidaan nähdä, vaikka rakennuspiirustukset olisivat kadonneet.

Kategoriat:Historia, Tutkimus

Kuohitut arkistot

lauantai 21.1.2012 Jätä kommentti

Francis X. Blouin Jr ja William G. Rosenberg kirjoittavat (kirjassa  “Processing the Past”), että valtionarkistot ovat virastoja ja sellaisina niiden täytyy säilyttää ja puolustaa valitsevia arvoja, ideologioita ja etuja. Entisenä valtionarkiston virkamiehenä jokin tässä ajatuksessa ensin tökkää, mutta tarkemmin ajatellen ei voi olla eri mieltä. Sitä ei vain ole helppo heti nähdä, koska suomalaisen yhteiskunnan arvot sopivat niin hyvin yhteen omien arvojen kanssa. Myötävirtaan uidessa virta jää helposti huomaamatta. Jos ajatusleikkinä kuvitellaan nykyjohdon tilalle suvaitsematon, muukalaisvihamielinen, epätasa-arvoinen ja vähemmistöjä sortava hallitus, joka haluaa arkistojen käyttöpolitiikan ja kuvan menneisyydestä lain voimalla heijastavan näkemyksiään, ei liene epäselvää, mitä nykyisen Kansallisarkiston henkilökunnan pitäisi virkamiehinä tehdä.

Kuvaa tapahtuneesta pyritään hallitsemaan joko rajoittamalla pääsyä tietoihin tai, päinvastoin, luomalla kokoelmia varmistamaan että asiat ymmärretään ”oikein”. Yhdysvaltojen presidentit ovat tehneet tämän kerta kerran jälkeen selväksi. Jokainen presidentillinen kirjasto on tarkoittu tekemään presidentistä historian suurmiehen. Chester Arthur poltti papereita Valkoisen talon roskapöntössä. Clinton teki puhtaan poliittisen virkanimityksen valitessaan John Carlinin arkistolaitoksen johtoon (vastoin historioitsijoiden ja arkistonhoitajien kantaa). George H. W. Bush yritti väittää, että kaikki sähköpostit ovat henkilökohtaista omaisuutta. Dick Chaneyn mielestä hänellä oli oikeus määritellä, mitä kuuluu viranomaisen asiakirjoihin.

Suomesta ja pohjoismaistakaan ei tule mieleen vastaavaa. Miksi? Selityksiä ehkä on monta. Niistä huolestuttavin on se, ettei arkistoilla ole täällä väliä. Niiden hallinnasta ei tarvitse käydä taistelua, koska asiakirjajulkisuus pitää huolen sisältöjen köyhyydestä. Lukekaa, mitä haluatte, ette kuitenkaan löydä mitään mielenkiintoista. Kuten eräs professori minulle totesi – en tiedä, kuinka vakavissaan – perussääntö on, ettei mitään tärkeää kirjoiteta asiakirjoihin.

Julkisten asiakirjojen köyhyys on Ruotsissa pantu merkille. Minusta olisi naivia väittää, ettei asiakirjajulkisuudella olisi merkitystä. Tietysti jokainen dokumentti laaditaan ajatellen jotain lukijakuntaa, tietoisesti tai tiedostamatta. Kuten Blouin ja Rosenberg toteavat, arkistoilla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mitä asiakirjoihin loppujen lopuksi dokumentoituu. Se riippuu laajemmasta asiakirjakulttuurista, joka taas on altis muutoksille. Nixon nauhoitti keskustelunsa Valkoisessa talossa ja hävisi taistelun nauhojen yksityisyydestä. Sen jälkeen kukaan presidentti ei ole enää tehnyt samaa virhettä. George W. Bush jopa kokonaan kieltäytyi käyttämästä sähköpostia presidenttikautenaan. Kun oikeus päätti senaattori Packwoodin yksityisten päiväkirjojen olevan viranomaisasiakirjoja, se käytännössä lopetti senaattoreiden päiväkirjojen pidon. Ehkä meilläkin presidenttien arkistoista löytyisi samaa näkökulmaa, juuri siksi että niissä on myös yksityisluontoinen aineisto mukana. Onkohan presidenttien arkistoista jo tehty graduja?

Blouinin ja Rosenbergin kirja on kerrassaan erinomainen, koska siinä käsitellään mm. historiantutkimuksen muuttunutta epistemologiaa ja samalla sitä, miten arkistonhoitajat ja historiantutkijat ovat (osin) yhteisiltä juuriltaan ajautuneet eri teille. Perinteinen ajatus oli, että jokin yksittäinen asiakirja on historiallisesti merkittävä, koska se kertoo tärkeästä tapahtumasta. Mutta entä, jos tutkijat kiistävät yksittäisten merkittävien instituutioiden, henkilöiden ja tapahtumien olemassaolon? Jos he haluavat nähdä tapahtumien ”ohi”, katsoa  instituutioihin osana niiden sosiaalista kontekstia, tai nähdä kehitystä, joka tapahtuu hitaasti asiakirjojen avaaman ikkunan ulkopuolella. Mikä on  arkiston vastaus tähän? Onko sillä vastausta? Toisaalta, kuten Blouin ja Rosenberg toteavat, arkistotkaan eivät ole aikoihin vaivanneet itseään ”historiallisella merkittävyydellä” tai historiantutkimuksen kiinnostuksen kohteilla. Ei ihme, jos arkistot ja historiantutkijat eivät enää ymmärrä toisiaan.

Kategoriat:Historia, Yhteiskunta

Mitä tiedämme tänään

perjantai 3.12.2010 1 kommentti

WikiLeaks lupasi muuttaa paljastuksillaan maailman toisennäköiseksi. Pikkuhiljaa se onkin sitä tehnyt. Jos unohdetaan lähdekritiikki (mitä WikiLeaksin asiakirjoihin toki pitäisi soveltaa) ja otetaan asiakirjojen väitteet faktoina, niin nyt maailma näyttää tältä: Ruotsi ei vakavissaan yritä olla puolueeton. Norja ja USA huiputtivat maata hävittäjäkaupoissa. Suomi on liian idealistinen Natoon. Myös Britit ovat epäonnistuneet Afganistanissa. Saudi-Arabia kannattaa hyökkäystä Iraniin. Kiinan mielestä Koreoiden pitäisi yhdistyä.

Käsityksemme maailmasta on siis ollut väärä. Professori Osmo Jussila on sanonut, että historiantutkimuksen ensimmäinen tehtävä on aina murtaa aikalaiskuva. Sen tutkimus tekee asiakirjalähteiden avulla. WikiLeaksin ansiosta prosessi tapahtuu pikavauhtia, lähes reaaliajassa.

Eilen puhelin soi ja toimittaja kyseli salassapidosta ja asiakirjoista. Äkkiä yllätettynä sitä  puhuu kaikenlaista. Yritin mm. sanoa, minusta ongelma ei ole Suomessa salassapidettävän tiedon määrä, vaan tasapainon löytäminen salailun ja julkisuuden välillä: jotta kulissien takainen toiminta tulisi dokumentoitua, tarvitaan viestinnän luottamuksellisuutta.  Samalla tarvitaan myös mekanismit, joilla mikään ei ikuisesti pysy kätkössä.

Ehkä ilman asiakirjalähteitä aikalaiskuva voisi jäädä pysyvästi hallitsevaksi. Ehkä tämä ei ole kovin realistinen uhka. Kohtalona se voi olla siedettävä, ehkä miellyttävämpi kuin totuus.

Kategoriat:Ajankohtaista, Historia

Tatort Benno Ohnesorg

sunnuntai 12.9.2010 Jätä kommentti

Deutsche Operin luona on muistolaatta muistuttamassa opiskelija Benno Ohnesorgin ampumisesta shaahin vastaisissa mielenosoituksissa 2. kesäkuuta 1967. Näin sanotaan Berliinin matkaoppaassa.

Ohnesorgin ampui poliisi nimeltä Karl-Heinz Kurras. Selailin Saksan matkalla vanhoja aikakauslehtiä. Yhdessä kerrottiin Stasin arkistojen paljastaneen, että Kurras oli tuolloin Stasin palkkalistoilla. Ei voi olla pohtimatta, oliko kyseessä suunniteltu provokaatio. Ohnesorgin murha radikalisoi opiskelijaliikkeen. Yksi myöhemmistä terroristijärjestöistäkin oli nimeltään ”Bewegung 2. Juni”.

Asiakirjat eivät kerro, toimiko Kurras ohjeiden mukaan. Arkisto avaa kuitenkin mahdollisuuden uudelle tulkinnalle tapahtumasta. Sitä voi miettiä, mikä merkitys tällä on. Jos Stasi olisi onnistuneesti tuhonnut asiakirjansa, olisimme tätä mahdollisuutta vailla. Entä sitten?

Kategoriat:Historia