Arkisto

Archive for the ‘kirjallisuus’ Category

Valtionarkisto astui uuteen aikaan

lauantai 17.6.2017 Jätä kommentti

Failin edellisessä numerossa esitellyn Reinhold Hausen -historiikin lisäksi Jari Lybeckiltä ilmestyi äskettäin myös kirjan valtionarkistosta vuosina 1944-1974. Kyse on tärkeästä ajanjaksosta, jolloin alan suomalainen toimintakenttä muotoutui uudelleen. Useimmat ammatillisista yhdistyksistä aloittivat toimintansa tuolloin. Yliopistokenttä laajeni ja tämä näkyi valtionarkiston ja maakunta-arkistojen toiminnassa. Samalla arkistolaitoksen täytyi löytää ratkaisuja viranomaisten kasvaviin asiakirjamassoihin.

Historiikki on arkistolaitoksen historiaprojektin osa, joka ei löytänyt tietään julkisuuteen arkistolaitoksen kautta. Niinpä Lybeck on julkaissut tekstin omakustanteena. Teos ei kokonaisuutena ole aivan Reinhold Hausen kirjan tasoa. Teksti on paikoin hyppelehtivää ja olisi kaivannut edelleen työstämistä. Omakustanne ei luonnollisesti ole visuaalisesti sillä tasolla, jota ammattimaisesti kustannetulta teokselta voi odottaa.

Kirja on tästä huolimatta arvokas lisä suomalaiseen arkistokirjallisuuteen. Lybeck on käynyt kirjallisuutta ja arkistolähteitä huolellisesti läpi. Näin tuoreilta ajoilta löytyy myös ajan itse kokeneita tai ainakin silloin vaikuttaneita tunteneita henkilöitä. Teokseen on dokumentoitu myös muistitietoa, johon Lybeck aina välillä viittaa. Kuten Hausen kirjassa, Lybeck käy läpi valtionarkiston toiminnan alueita, muun muassa mikrofilmauksen käynnistymistä, konservointia ja tutkijasalipalvelua. Myös kipeitä asioita tuodaan esille, esimerkkinä maakunta-arkistojen ja valtionarkiston kahnaukset.

Itse luin kiinnostuneena muun muassa valtionarkistoon 1950-luvun vaihteessa luodusta organisaatiosta, joka vaikutti pitkään. Tullessani valtionarkistoon harjoittelemaan 1980-luvun lopulla, se eli vielä ainakin henkilökunnan muistissa. Nykyisin organisaatiot ovat jatkuvan myllerryksen tilassa ja tällaista pysyvyyttä on vaikea kuvitella. Valtionarkiston kuusi jaostoa oli muodostettu aineistopohjaisesti ja ne vastasivat kukin omasta aineistostaan kaikilta osin: käsittelystä, hoidosta ja selvityksistä. Samalla kun henkilökunnalla oli erikoistuntemusta jonkin aineiston osalta – valtionarkistonhoitaja Kaarlo Blomstedt piti tätä tärkeänä – toiminta oli kokonaisvaltaista ja kunkin työntekijän oli hallittava erilaisia tehtäviä. En osaa sanoa, pitäisikö tästä ottaa oppia, ja mihin suuntaan, mutta historiaa tuntematta on tunnetusti tuomittu toistamaan sitä uudelleen.

Toisin kuin arkistolaitoksen virallisen historiikin pohjalta, Lybeckin huolellisten viitteiden perusteella voi suunnistaa alkuperäislähteille. Kirja tuo esille myös arkistolaitoksen sisäisiä virtauksia, joista ei muuten ole ollut tietoa. Lybeck mainitsee esimerkiksi valtionarkistonhoitaja Kerkkosen vierastaneen kaikkea, mikä vivahti aiheenmukaiselta arkistoinnilta. Tämän vuoksi hän kannatti organisaatiorakenteen ja sarja-aktijärjestelmän mukaista tiedon organisointia eikä innostunut Renvallin uudistusajatuksista.

Renvall onkin yksi henkilöistä, joiden arkistoajattelua perataan kirjassa huolella. Mielenkiintoisesti asiakirjojen tehtävä alkoi loppuvaiheessa hallita hänen ajatteluaan viranomaisen tehtävän kustannuksella. Renvallin välitön vaikutus jäi tunnetusti vähäiseksi, mutta ulkomaista teoreetikoista Suomessa näytään luetun ahkerasti ainakin T. R. Schellenbergiä, jonka ”Modern Archives” oli jopa hetken aikaa alemmankin arkistotutkinnon tenttikirjana – alkukielellä!

Lybeckin mukaan jo sodan pian jälkeen, tai viimeistään 1950-luvulla, Suomessa alettiin kiinnittää huomiota syntyviin arkistoihin ja arkistonmuodostukseen. Toisin sanoen alettiin tuoda esille asiakirjahallinnollista aspektia jo syntyneiden arkistojen säilyttämisen ohella. Kirjassa sivutaan myös ammatillisesti mielenkiintoisia arvonmäärityksen ja seulonnan kokeiluja: niin sanottuja tyyppiarkistoja, joissa säilytettiin 1950- ja 60-luvuilla sellaisiakin asiakirjoja, jotka muista arkistoista hävitettiin, sekä ”mini-Suomen” rakentamista edustamaan koko Suomen arkistoaineistoja.

Vanhemmat ammattilaiset löytävät teoksesta ainakin nimeltä tuttujen henkilöiden historiaa. Valitettavasti kirja on omakustanteena huonosti saatavilla, myös hyvin varustetuista kirjakaupoista.

Jari Lybeck: Arkistolaitoksen suhde tutkimukseen ja hallintoon järjestyy uudelleen. Vuodet 1944-1974. Turku 2016. ISBN 978-952-93-7935-4

(Julk. Faili 2/2017, s. 34-35)

Kategoriat:kirjallisuus

Virastosta virallisesti. Arkistolaitos 200-vuotta

maanantai 13.3.2017 Jätä kommentti

Arkistolaitoksen historiasta ei ole muistaakseni ole ollut muuta kokonaisesitystä kuin Pirkko Rastaan lyhyt kirjoitus Arkistoyhdistyksen julkaisussa 17 vuotta sitten. Nyt viimein arkistolaitoksesta on ilmestynyt laaja historiikki. Jussi Nuortevan ja Päivi Happosen 500-sivuinen teos on koostaan huolimatta yllättävän helppolukuinen. Täydellinen kaksikielisyys puolittaa luettavan tekstimäärän. Runsas ja kaunis kuvitus helpottaa myös läpikäymistä.

Arkistolaitos on arkistoalan keskeisin ja näkyvin toimija. Se on pitkään kouluttanut kaikki alalla olevat. Se on osallistunut lainsäädännön valmisteluun. Se on ohjeistanut ja tarkastanut toimintaa viranomaisissa. Monet yhdistykset ja alan vaikuttajat ovat lähtöisin arkistolaitoksen piiristä. Pitkään muualla ei asiantuntijoita ollutkaan. Siksi historiikkiin tarttuu vavistuksella: mitä se mahtaa paljastaa?

200-vuotisjuhlan aikaan ilmestyvällä teoksella on pakostakin juhlakirjan luonnetta, varsinkin kun kirjoittajat ovat laitoksen oma pääjohtaja ja tutkimusjohtaja. Juhlakirjan vaikutelmaa lisäävät lähdeviitteiden ja kattavan kirjallisuusluettelonkin puuttuminen teoksesta sekä eräänlainen pinnallisuus. Kirja ei ole kertomus asiakirjahallinnan profession ja sen ajattelun kehittymisestä, ei edes arkistolaitoksen sisäisissä puitteissa. Sen sijaan kirja käy läpi laitoksen toiminnan päällekin päin näkyviä etappeja: rakennuksia, lakeja, komiteamietintöjä, tilaisuuksia, vaihtuvia henkilöitä. Tarpeen tullen näkökulma laajenee oman toiminnan liepeille, kuten Suomen sukututkimusseuran ja valtionapua saavien yksityisten arkistojen historiaan.

Kun kirjoittajat ovat kirjaimellisesti lähteiden päällä, olisi toivonut enemmän kätkettyjen kehityskulkujen paljastamista. Olisi ollut mielenkiintoista lukea kulissien takaisista keskusteluista ja kädenväännöistä, mutta tähän ei juuri päästy. Toiminta on anonyymiä ja persoonatonta. Henkilöitä mainitaan, mutta heidän henkilökohtainen panoksensa ja tahtotilansa eivät juuri käy ilmi. Tarkimmin esitellään valtionarkistonhoitajat, joista jokaisen urasta on kirjassa yksityiskohtainen faktalaatikko.

Kiinnostavinta on itsenäisen Suomen arkistolaitoksen vaiheiden kuvaus ennen viime vuosikymmeniä. Niissä on paljon sellaista, mikä ei enää kokeneimmallekaan nykyammattilaisille ole omakohtaisesti tuttua ja josta tietääkseni ei ole aikaisemmin kirjoitettu. Esimerkiksi työväenliikkeen piirissä tunnettu epäluottamus valtionarkistoon vuoden 1918 sodan jälkeen on nykyisin unohdettu.

Maakunta-arkistojen perustamiset käydään historiikissa luonnollisesti läpi. Yritykset saada maakunta-arkisto Tampereelle ovat tamperelaiselle kiinnostavia ja valitettavan epäonnistuneita. Läheltä piti kuitenkin vuonna 1973. Tämän vuosituhannen alussa asiaa selvitettiin uudelleen, mutta Hämeenlinnan maakunta-arkiston siirto Tampereelle tyssäsi yliopiston oudon nihkeään suhtautumiseen. Monelle on varmasti uutta sekin, että Jyväskylän maakunta-arkistossa on poikkeuksellisen paljon yritysarkistoja, koska niitä kerättiin sinne ennen Elkan syntyä.

Historia auttaa ymmärtämään esimerkiksi heraldiikan tiiviin yhteyden arkistolaitokseen: kun vanhempien asiakirjojen autenttisuus riippui sineteistä, oli luontevaa sijoittaa heraldiikan tutkimus Kansallisarkiston kupeeseen. Yhteys on säilynyt, vaikka heraldiikan painopiste ei enää olekaan sineteissä.

Nuortevan ja Happosen historiikki antaa yleiskuvan, jota tutkimus jatkossa toivottavasti täydentää ja syventää.

Jussi Nuorteva & Päivi Happonen: Suomen arkistolaitos 200-vuotta. Edita. ISBN 978-951-37-7003-7 https://www.editapublishing.fi/muut/tuote/suomen-arkistolaitos-200-vuotta-arkivverket-i-finland-200-ar

(julkaistu Faili 1/2017, s. 45-46)

Ankara mies, jossa oli vanhan ajan jaloutta

maanantai 13.3.2017 Jätä kommentti

Reinhold Hausen oli valtionarkistonhoitajana 36 vuotta, kunnes hänet pakotettiin eroamaan vuonna 1916. Jari Lybeck on osana Turun yliopiston historian laitoksen akatemiaprojektia kirjoittanut Hausenista historiikin, jossa Hausen pyritään asettamaan aikansa laajempaan kontekstiin. Hausen oli historiantutkija ja svekomaani, mutta Jari Lybeckin kirja on enemmän kuin Hausenin elämäkerta. Se on kertomus valtionarkistosta Hausenin aikana. Tällaisena se on yksityiskohtainen ja paikoin kiehtovakin lähteisiin perustuva kuvaus elämästä virastossa, jossa lämmittäjä päivystää osan päivästä vaatenaulakolla kenraalikuvernöörinkanslian kysellessä tämän sivutoimien perään. Lybeck käy läpi henkilökunnan kehitystä, arkistosiirtoja, arvonmääritystä, luettelointia ja kuvailua, yksityisarkistojen keruuta, tutkijapalvelua ja viranomaisten ohjeistamista – lyhyesti sanoen kaikkea sitä, mistä Valtionarkiston toiminta jo tuolloin koostui.

Lybeck tuo esiin Hausenin modernin ajattelun monessa kohtaa. Hausen kiinnitti huomiota ”kentällä” oleviin asiakirjoihin jo varhain. Hän oli jo tuolloin sitä mieltä, että henkilö voi olla erinomainen historiantutkija sopimatta kuitenkaan arkistotyöhön. Lybeckin erityinen ansio on, että alan tuntijana hän kykenee kuvailun lisäksi arvioimaan ratkaisuja. Lybeckin mielestä Hausenin seulontalinja kestää hyvin nykyaikaisen tarkastelun, vaikka joissain harvoissa tapauksissa hävitettiinkin asiakirjoja, jotka nykyisin säilytettäisiin. Hausen kiinnitti huomiota vain asiakirjojen tutkimukselliseen arvoon. Asiakirjojen merkitykseen virkatoiminnalle hän ei ottanut kantaa. Hausen pyrki siihen, että valtionarkistoon tulisi vain pysyvästi säilytettäviä asiakirjoja. Tässäkin hän oli nykylinjoilla.

Hausenin monipuolisuus käy kirjasta hyvin ilmi. Suomen arkistohistoriasta tuskin löytyy toista henkilöä, joka olisi yhtä kattavasti toiminut arkistokentällä kuin Hausen. Hausen huolehti valtionarkistoon toiminnasta ja asiakirjojen seulonnan kehittämisestä samalla kun hän dokumentoi ympäristöön valokuvaamalla ja ajankohtaisia poliittisia tapahtumia keräämällä asiakirja-aineistoa ja muistitietoa. Hausenin työ eri puolilla olevien Suomea koskevien keskiaikaisten asiakirjojen julkaisemiseksi on nykyisiin hyvin tunnettu. Se olisi monelle riittänyt elämäntyöksi. Lybeck kuvaa tätä työtä tuoden esiin myös Hausenin puutteet, kuten eräiden asiakirjojen väärät ajoitukset. Lybeckin kirja nostaa esiin senkin, miten Hausen pyrki – onnistumatta – saamaan Ruotsista Suomea koskevia asiakirjoja.

Yksi luvuista käsittelee Hausenin suhdetta asiakirjahallintoon. Lybeck näkee asiakirjahallinnon tehtäväksi rajoittaa asiakirjojen määrää ja muovata syntyvää arkistoa ”kiinnittäen erityistä huomiota elinkaaren alkupäähän”. Jos tämä määritelmä hyväksytään, Hausenia voi pitää varhaisena ”records managerina”, vaikka tämä on Lybeckinkin mukaan anakronistista ja liioittelevaa.  Asiakirjahallintoa voisi päätearkiston sijasta katsoa myös organisaation toiminnan näkökulmasta. Silloin tulkinta olisi mielestäni toinen. Olennaista on kuitenkin, että Hausenin kiinnostus arkistoon ei alkanut vasta sen ylitettyä valtionarkiston kynnyksen.

Toisaalta Hausenkin oli aikakautensa kasvatti. Provenienssiperiaatteen rikkominen on nykyisin ammattisynneistä suurimpia, mutta periaatteen läpimurto tapahtui kesken Hausenin kauden. Lybeck toteaa Hausenin noudattaneen provenienssiperiaatetta lähinnä ”käytännön syistä”. Hausen kokosi esimerkiksi Suomen erillisaseman puolustamiseen tarvittavia asiakirjoja omaksi kokonaisuudekseen.

Minulle parasta kirjassa on se, miten se valottaa koko alan kehitystä. Lybeck tuo esille – Eljas Orrmanin tutkimuksiin viitaten – valtiosihteerinviraston roolin tutkimusta palvelevana arkistona jo varhain Valtionarkiston rinnalla. Siellä täällä pilkahtaa muita asioita: virka-arkistokaavana tunnettu ruotsalainen ABC-kaava on käytössä jo Turun tuomiokapitulin arkistoluettelossa vuonna 1911, vaikka se ilmestyy valtionarkiston ohjeisiin vasta 1940-luvulla. Vaikka senaatin asiakirjojen käyttö muuhun kuin virkamiesten valmistelutyöhön oli luvanvaraista, Hausen saattoi vuonna 1895 todeta, ettei hänen 20-vuotisen uransa aikana senaatti ollut kertaakaan evännyt asiakirjan käyttölupaa. Se kertoo suomalaisesta liberaalista suhtautumisesta arkistojen käyttöön.

Mielenkiintoinen on myös analyysi arkistonhoitajan virkojen ilmestymisestä valtiokalenteriin. Sekä senaatissa, valtiosihteerinvirastossa että kenraalikuvernöörinkansliassa oli arkistonhoitaja jo 1820-luvulla, mutta lääninhallituksiin arkistonhoitajia tuli vasta 1900-luvun taitteessa. Vaikka virastojen ohjesäännöissä oli määräyksiä tätä laajemmin, arkistonhoitajia näyttää koko maassa olleen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä ehkä kymmenkunta. Vaikka arkistoilla on vuosituhantinen historia, akateeminen professio on Suomessa 1900-luvun tuote.

Hausen oli svekomaani, joka suhtautui epäluuloisesti fennomaaneihin ja jolle sosialistit olivat käytännöllisesti katsoen anarkisteja. Hausenin ruotsinkielisyys ja -mielisyys aiheutti hänen jättämisensä pois arkistodelegaatiosta, joka jätti vuonna 1900 mietinnön kirkonarkisto- ja paikallisarkistokysymyksestä sekä maakunta-arkistojen perustamisesta ja eräiden asiakirjojen hävittämisestä.

Suurempi skisma nousi venäläisen valtiovallan kanssa. Hausen pyrki arkistoilla puolustamaan paitsi ruotsalaisuutta Suomessa myös Suomen erityisasemaa Venäjän valtakunnassa. Arkisto ei sanonnan mukaan ole historian mausoleumi vaan sen ammusvarasto. Tätä ammusvarastoa kumpikin puoli yritti parhaansa mukaan hyödyntää. Koskaan muulloin arkistoilla ei ole ollut samaa symbolista ja kansallista merkitystä kuin sortovuosina. Taistelu valtiosihteerinviraston asiakirjojen saamiseksi ja pitämiseksi Suomessa on jo entuudestaan tiedossa, mutta Lybeck mainitsee myös tunnetun ”Suomi-syöjän” valtioneuvos N. N. Korevon käyneen kesinä 1902 – 1904 valtionarkistossa kopioimassa asiakirjoja peräti 25 apulaisen kanssa. Venäläisten mielestä hankala Hausen pakotettiin eroamaan vuonna 1916. Silloin hän oli jo 66-vuotias takanaan 45 virkavuotta.

Hausenin persoona jää lähteiden puuttuessa vähäisten piirtojen varaan, mutta ei täysin valottamatta. Esiin nousee alaisistaan huolehtiva johtaja, joka osasi myös vaatia ja olla tyly. Ahvenanmaalainen, sukutaustaltaan balttilainen Hausen suhtautui aristokraattisen epäluuloisesti suomalaiseen kansanosaan ja yksikamariseen eduskuntaan. Oppi- ja kulttuurihistoriassa Hausen on jäänyt vähän tunnetuksi, koska hän ei ole sopinut suomalaiseen sankarikaanoniin. Lybeckin kirja korjaa ansiokkaasti tätä puutetta.

Jari Lybeck: Reinhold Hausen. Valtionarkiston johtaja ja historiantutkimuksen edistäjä. Turun yliopisto. Suomen historian julkaisuja 3. Turku 2016. ISBN 978-951-29-6630-1

(julk. Faili 1/2017, s. 44-45)

Kirja-arvio Agricolassa

keskiviikko 2.9.2015 Jätä kommentti

Uusi Faili tupsahti postiluukusta ja luin siitä Johdatuksen asiakirjahallinnan tutkimukseen tulleen arvostelluksi Agricolan palstoilla. Matti Mieskosen arvostelu on kovin positiivinen, voin vain kiittää.

Kategoriat:kirjallisuus

Erään arkistonhoitajan testamentti

lauantai 11.4.2015 Jätä kommentti

Marja Kerolan  ”Erään arkistonhoitajan testamentti eli arkipäivän tiedon siirtoa” (Mediapinta 2014) perustuu ilmeisesti omakohtaisiin kokemuksiin kunnan arkistonhoitajana. Takakannen mukaan se ”kertoo todellisesta elämästä ja pienestä ihmisestä lakisääteisen tehtävän edessä”. Kaunokirjallinen puoli teoksesta lienee vaatimaton – en osaa sitä arvostella – mutta ammatillisesti kirja antanee realistisen ja osin masentavankin kuvan siitä, millaista on tehdä raskasta työtä aliarvostettuna ja alipalkattuna.

Kategoriat:kirjallisuus