Arkisto

Archive for the ‘Koulutus’ Category

UCLA kouluttaa USAn huippuammattilaiset

lauantai 17.6.2017 Jätä kommentti

University of California, Los Angeles (UCLA), on yksi arkistoalan johtavista kouluttajista USAssa. Professori Anne Gilliland suostui kertomaan UCLAn koulutuksesta Failille. Gilliland on kansainvälisesti tunnettu ja suosittu luennoitsija, joka on käynyt Suomessakin useita kertoja.

Yhdysvalloissa arkistokoulutusta tarjotaan 34 yliopistossa. UCLAn arkistomaisterien koulutusohjelma kuuluu niistä pienempiin, opiskelijoita on alle viisikymmentä.

Gilliland luonnehtii yliopiston opetusta toisista eroavaksi ja aktivismin leimaamaksi. Tutkimuksessa ja opetuksessa korostetaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, ollaan tietoisia yhteiskunnan sosiaalisista ongelmista ja arkistojen poliittisesta luonteesta. Kysyn Annelta, miten tämä vaikuttaa opiskelijoiden työllistymiseen.

”Ei mitenkään. Kaikki tietävät, että tämä on huippuyliopisto ja alan opetus on parasta, mitä voi saada. Pelkästään Kaliforniassa on valtavasti pieniä, erilaisia yhteisöjä palvelevia arkistoja, jotka tarvitsevat tällaista osaamista”, Gilliland sanoo. ”UCLAn opiskelijat tuntevat arkistojen toiminnan periaatteet, mutta he osaavat lisäksi tarkastella niitä kriittisesti ja soveltaa ajatuksia uusissa tilanteissa, joihin perinteinen toimintatapa ei sovi.”

Hän lisää, että alalla on ”diversiteettiongelma”. Perinteisesti arkistonhoitajat ovat olleet valkoihoisia miehiä, mutta maisteriohjelmien myötä ala on naisistunut. Kun väestö kuitenkin on monikulttuurista, yhteiskunnan dokumentointi edellyttäisi eri taustoista tulevia opiskelijoita. Tähän pääseminen on jatkuva haaste.

”Opiskelijoitamme kysytään kaikkialla, mutta useimmat eivät halua lähteä täältä.”

Yhdysvaltain kansallisarkisto NARA toimii itärannikolla, mutta se ei ole ollut suuri arkistomaistereiden työllistäjä. NARA on perinteisesti värvännyt työntekijänsä historian opiskelijoiden joukosta ja kouluttanut heidät itse. Tässä on tapahtunut muutosta, mutta yliopistossa alaa opiskelleita on otettu NARAan yleensä erikoistehtäviin, kuten sähköisten asiakirjojen hallintaan. Sähköpostiskandaalit ovat opettaneet NARAlle, ettei sillä ole siihen riittävää osaamista.

Asiakirjahallinnon ja arkistojen ero on Yhdysvalloissa usein tiukka. Miten UCLAn koulutuksessa asiakirjahallinto on otettu huomioon?

”Asiakirjahallintoa ei meillä nähdä erillisenä alueena”, Gilliland vakuuttaa. Opiskelijat voivat työllistyä yhtä asiakirjahallintoon kuin arkistoihinkin. Koulutusohjelmassa kukaan ei voi välttyä perustietämykseltä asiakirjahallinnosta, vaikka asiakirjahallinnon erikoiskurssit voikin välttää.

”Valitettavasti suurin osa opiskelijoista ei ole kiinnostunut asiakirjahallinnosta, vaikka työpaikkoja olisi ja palkkakin on hyvä. Opiskelijat haluavat hypistellä konkreettisia vanhoja asiakirjoja. Yritän kannustaa muuhun, mutta asiakirjahallinto herättää harvoissa innostusta”, Anne valittaa.

Asiakirjahallinnolla on terminä vanhahtava kaiku. Se tuo mieleen lomakkeiden suunnittelun ja hallinnan.

Entä kirjastonhoito? USAssa kirjastokoulutuksen määrä on laskussa, mutta arkistokoulutus kasvaa. Niin Tampereen yliopistossa kuin UCLAssakin koulutetaan kirjastonhoitajia samassa koulutusohjelmassa arkistoammattilaisten kanssa. Käy ilmi, että ratkaisukin on samantapainen.

”Maisteriopiskelijoiden on suoritettava ensin neljä pakollista kurssia, joilla annetaan yleiskatsaus eri alueisiin. Erikoistuminen alkaa vasta sen jälkeen”, Gilliland selittää. Arkisto- ja kirjastokoulutuksen lisäksi erikoistumisalueita ovat informatiikka, vanhat kirjat ja paino- ja visuaalinen kulttuuri, sekä tietysti media-arkistot – Hollywoodin lähellä kun ollaan.

Kurssikuvaukset ovat hämmentäviä. Niissä saattaa lukea ”kaksi tuntia luentoja ja kaksi tuntia keskustelua”, niin vähän? – ”Se on viikoittain. Keskusteluita vetää joku henkilökunnasta tai jatko-opiskelija”, Gilliland selittää.

Sanon, tuo olisi meilläkin hyvä, mutta siihen ei ole resursseja. Sen sijaan yritetään saada aikaan Moodle-keskusteluja verkossa, vaihtelevalla menestyksellä. ”Meilläkin käytetään Moodlea”, kertoo Anne. ”Kaikki eivät halua puhua julkisesti.” Tämä on yllättävää. Amerikkalaiset vaikuttavat järjestään luontevilta ja innokkailta esiintyjiltä.

UCLAssa on vähän ulkomaisia opiskelijoita, koska opiskelu on kallista. Opintopaikka ei yleensä tuo opinnoille rahoitusta. Niinpä jatko-opiskelijoiden käyttäminen opetuksessa on yliopistolle keino tukea jatko-opiskelijoita antamalle heille ansaintamahdollisuus.

Maisterikoulutuksen rakenne on toisenlainen kuin Suomessa. Sopivan kandidaatintutkinnon suorittanut voi tulla UCLAan tekemään suoraan väitöskirjaa. Jos haluaa tehdä maisterintutkinnon, se on ammatillista pätevöitymistä.

Erilaista on myös se, että maisterin tutkielman sijasta voi tehdä portfolion. Portfolion aihe valitaan kaksivuotisessa koulutuksessa ensimmäisen vuoden jälkeen. Se on jokin ajankohtainen ongelma tai teema, johon opiskelija haluaa syventyä. Siinä, missä tutkielma tähtää tutkimusosaamiseen, portfoliolla kehitetään johtamistaitoja. Molemmissa vaihtoehdoissa on syvällisesti perehdyttävä tarkasteltuun alueeseen.

”Opiskelijat kuvittelevat sen olevan maisterintutkielmaa helpompi vaihtoehto, mutta niin ei ole”, Anne sanoo. ”Itse asiassa on helpompaa tehdä kaavamainen tutkielma.”

Portfolio on kertomus opiskelijan ammatillisesta kasvusta opintojen aikana kohti itse asetettua tavoitetta. Portfolioon sisältyy kuvaus tarkasteltavasta aiheesta, aihetta käsittelevä kirjoitus, selostus käydyistä kursseista ja keskusteluista, sekä tavoitellusta urasta ja jatkokehityksestä. Yhdeksän kymmenestä opiskelijasta tekee portfolion.

Portfolio esitellään suullisesti raadille, jossa on kaksi edustajaa yliopistolta sekä yksi alan ammattilainen. Esittelyt eivät ole julkisia. Läsnä ovat raadin lisäksi vain muut samaan aikaan esittelyvuorossa olevat opiskelijat. Parhaat esitykset saavat kuitenkin toisenkin esityskerran, jolloin läsnä on sidosryhmien ja yritysten edustajia. Silloin opiskelija saatetaan värvätä saman tien töihin.

Vaatimukset opiskelijoille ovat tiukemmat kuin Suomessa. Pelkkä kurssien läpäiseminen ei vielä riitä tutkinnon saamiseen. Peruskursseista on saatava riittävän korkea keskiarvo. Myöskään poissaolevaksi ilmoittautuminen ei onnistu, ellei kurssisuoriutuminen ole ollut riittävää.

Gillilandin yksiköllä on kiinnostusta läheisempään yhteistyöhön Tampereen yliopiston kanssa. Se suorastaan imartelee, koska maailman huippuyliopistot verkostoituvat mieluiten keskenään. Vierailun aikana allekirjoitettiin kuitenkin, aiepöytäkirja UCLAn GSEISin (Graduate School of Information and Education Studies) ja Tampereen yliopiston viestintätieteiden tiedekunnan yhteistyöstä.

Artikkelin on kirjoitettu Fulbright Finlandin stipendin turvin Yhdysvaltoihin tehdyllä vierailulla.

(Julk. Faili 2/2017, s. 34-35)

Kategoriat:Koulutus

Ei me mitään arkistojen kanssa…

perjantai 5.2.2016 Jätä kommentti

Välillä törmää ajatukseen, että pitäisi lakata puhumasta ”asiakirjahallinnasta”, ”asiakirjoista” ja ”arkistoista”. Sen sijaan pitäisi puhua jostain digitaalisesta diibadaabasta, koska digitaalisuus, koska toiminnan murros, koska uudet mediat, koska se tai tuo on siitä innostunut, koska digitaalisuudella voi ehkä saada rahaa.

Ymmärrän ajatuksen. Digitaalisuus totta kai mullistaa toimintaa ja on alan arkipäivää. Digitaalisen diibadaaban maisteriohjelma kuulostaisi hyvältä. Asiakirjahallinnan maisterius ei niinkään. Ihmiset ymmärtävät sen herkästi väärin. Siinä se on meritoitunut akateemisesti lykkäämään leimalla varustettuja papereita pahvikoteloon.

Silti en ole innostunut hylkäämään perinteisiä käsitteitä. Miksi? Siihen on monta syytä. Ensiksikin digitaalinen diibadaaba ymmärrettäisiin yhtä väärin. Asiakirjahallinnalla on oma näkökulmansa tietoon ja sen hallintaan. Jos puhutaan vain digitaalisuudesta, tämä näkökulma häviää näkyvistä kokonaan. Se pitäisi selittää aina erikseen – ja onnistuisiko se käyttämättä pahoja A-sanoja?

Toiseksi, maailma ei ole puhtaasti digitaalinen. Tätä on ehkä vaikea uskoa. En ole kuitenkaan vielä löytänyt organisaatiota, jossa olisi vain digitaalista informaatiota työkenttänä. Pelkkä digitaalisen tiedon hallinnoija on kuin triathlonisti, joka ei osaa uida.

Kolmanneksi, asiakirjahallinnan teoreettinen tausta ei ole sidoksissa aineiston muotoon. Digitaalisuus on muuttanut toimintatapoja, mutta se ei ole muuttanut toiminnan tavoitteita. Tässäkin digitaalisuus on käsitteenä liian suppea.

Neljänneksi, opiskelijat tulevat yleensä yliopistoon hankkimaan ammatin. Työnantajat odottavat jonkin alan ammattilaisia. Ammattin valmistuminen tarkoittaa identiteetin omaksumista, sisäänajoa alan diskurssiin, perehtymistä alan historiaan ja sen aikaisempaan keskusteluun. Kukaan ei aloita nollasta.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että syntyy jotain uutta uuden otsikon alle. Mutta, jotta tämäkin opetus olisi asiakirjahallinnan opetusta, sen täytyy puhua siitä, mistä asiakirjahallinnassa on kyse. Muuten opetus ei koske toiminnan ydintä. Ja tätä on vaikea saavuttaa, jos käsitteistö ei ole kuranttia.

Terveisiä Potsdamista

tiistai 6.5.2014 1 kommentti

Kuva

Puhuin Fachhochschule Potsdamissa suomalaisesta asiakirjahallinnasta, sen erityispiirteistä (arkiston käsite, yhtenäinen professio, kirjaaminen, arkistolaitoksen vahva asema, AMSien avulla tapahtuva ennakkoseulonta) ja sähköisen asiakirjahallinnon visioista (Sähke1 ja Sähke2, yhteiset tehtäväluokitukset). Kirjaamisperinne on oikeastaan ainoa asia, joka on olemassa myös Saksassa. Muuten kuljemme eri latuja.

Yksi ulkomailla vaikeasti ymmärrettävä asia on AMSin luonne sekä asiakirjahallinnon että arkiston työvälineenä. Kun asiakirjahallinta on kaikkialla muualla enemmän tai vähemmän kahtia jakautunutta, ihmisten on ensikuulemalla vaikea ymmärtää sitä. Yhteiset tehtäväluokitukset saivat opiskelijoilta epäileviä kommentteja (”ei toimisi meillä, kunnat ovat niin erilaisia”). Ennakkoseulonnasta ei ole kuultukaan: arkisto päinvastoin haluaa organisaatiosta kaiken mahdollisen syynättäväksi itselleen. Suomalainen järjestelmä herätti kysymyksen, jääkö arkistonhoitajalle paljoakaan tekemistä.

Enemmän Potsdamin Fachhochschulesta seuraavassa Failissa. Kuva on ammattikorkeakoulun ruokalasta, joka on  jokseenkin värikkäästi koristettu.

Alan koulutus historiatieteessä

keskiviikko 9.4.2014 Jätä kommentti

Törmäsin netissä Joseph M. Turrinin kirjoitukseen The Historical Profession and Archival Education. Se on kyllä jo hieman vanha (2007), mutta minusta mielenkiintoinen. Turrini kysyy, onko arkistokoulutuksella historiatieteen yhteydessä tulevaisuutta.

Kirjastotiede – siis meikäläisittäin informaatiotutkimus –  ja historiatiede ovat aina kamppailleet arkistokoulutuksesta. Informaatiotutkimus on Turrinin mukaan päässyt niskan päälle. Vuonna 1971 yli puolet arkistoammattilaisista oli Yhdysvalloissa opiskellut historiaa ja vain 12 prosentilla oli tutkinto informaatiotutkimuksessa. Vuonna 2004 informaatiotutkimusta opiskelleiden osuus oli noussut 39 prosenttiin ja historiaa opiskelleiden määrä pudonnut 46:teen. – Minusta ”pudotus” vaikuttaa maltilliselta, mutta Turrini ei kommentoi tätä.

Turrinin mielestä informaatiotutkimus on pärjännyt paremmin, koska sen piirissä alan opetuksen kehittämiseen on sitouduttu. Sekä opetusta että opettajia on tullut lisää ja aluetta laajennettu asiakirjahallintoon. Historiatieteen puolella kasvu on ollut vähäisempää ja opetusta on pyöritetty muutaman peruskurssin varassa. Lisäksi historiatieteessä ei ole reagoitu alan ”teknologiseen murrokseen”, millä Turrini tarkoittaa MARC AMC ja EAD-luettelointia.

Resurssien perään voi meilläkin kysellä. Alan opetusta on tällä hetkellä ainakin Tampereen, Turun, Jyväskylän ja Joensuun (ehkä Oulunkin) yliopistoissa, sekä Mikkelin ammattikorkeakoulussa. Opettajia on näissä kohta 3,5. Vain se  puolikas on (täytettävänä) historiatieteessä, vaikka Tamperetta ja Mikkeliä lukuunottamatta opetus on aina historian yhteydessä.

Teknologinen murros on eri asia. Täällä MARC AMC ja EAD eivät ole relevantteja. Olennaisempaa on, että meillä arkistonhoitajan ja asiakirjahallinnon toimenkuvia ei ole erotettu. Asiakirjahallinto on mullistunut paljon enemmän. Turrini kirjoittaa päätearkiston näkökulmasta, mutta meillä puhtaita päätearkistotehtäviä on harvassa. Jos alan akateemisessa ammattiyhdistyksessä on nyt 450 jäsentä, kuinka moni heistä on  työssä päätearkistossa? Ehkä viisikymmentä, varmasti alle sata. Onko koulutusjärjestelmä siis oikein viritetty ja resurssoitu?

 

 

Kategoriat:Koulutus

Mitä ylemmän arkistotutkinnon tilalle

torstai 24.10.2013 Jätä kommentti

Arkistolaitoksen ylempi arkistotutkinto jää historiaan ensi vuonna. Koulutusvastuu on siirtynyt yliopistoille, joten tutkinnolle pitäisi kehitellä seuraajaa. Suorittajia lienee liian vähän, jotta erillistä täydennyskoulutusta kannattaisi järjestää. Siksi ns. tutkinnon osien tarjoaminen vaikuttaisi realistisemmalta vaihtoehdolta. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että jotkin perustutkintoon kuuluvat kurssit olisivat maksua vastaan suoritettavissa yhtenä tai useampana ”akateemisena moduulina”, josta opiskelija saisi todistuksen.

Moduulit ovat aivan uusi koulutusinnovaatio, joten niihin liittyy monia epäselviä seikkoja. Ohjeistuksen mukaan modulien tulisi olla räätälöityjä työelämätarpeeseen ja suorittavissa työn ohessa. Pidän tätä pitkän tähtäimen tavoitteena. Alkuvaiheessa tähän tuskin päästään. Päätöstä akateemisten modulien tarjoamisesta asiakirjahallinnan alalta ei ole tehty. Niiden määrästä, hinnasta, sisällöstä ja muista yksityiskohdista ei ole vielä selvyyttä.

Kiinnostaisiko tämä vaihtoehto sinua? Alla voit ottaa kantaa. Huomaa, että kahteen kyselyyn vastataan kumpaankin erikseen painamalla ”vote” ja myös mahdolliset toivomukset opetuksen sisällöstä lähetetään omalla painikkeellaan.

 

Kategoriat:Koulutus

Archidis-kesäkoulupaikat haussa

perjantai 4.1.2013 Jätä kommentti

ERASMUS-rahoitteisen ARCHIDIS-ohjelman kesäkoulupaikat informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median tutkinto-ohjelman maisteri- ja tohtoriopiskelijoille ovat parhaillaan haussa, hakuaikaa on 31.1.2013 asti. Aikaisemmat kesäkoululaiset ovat kertoneet kokemuksistaan Failissa:

Alanen, J., & Varpila, J. (2011). Suomen asiakirjahallinto esillä kesäkoulussa Saksassa. Faili (3), 20–21.
Heikkonen, R. (2012). Kesäkoulu tutki arvonmäärityksen saloja. Faili, (4), 12–13.

Kapea-alaisuus periytyy

keskiviikko 30.5.2012 10 kommenttia

Tänä keväänä on valmistumassa poikkeuksellisen monta hyvää gradua asiakirjahallinnan alueelta. Silti ei voi olla kiinnittämättä huomiota näkökulmien kapea-alaisuuteen: lähteet ovat yleensä niitä, joissa eksplisiittisesti käsitellään suomalaisesta näkökulmasta arkistoja, asiakirjahallintoa, asiakirjoja tai asiakirjahallintaa. Kansainvälistä kirjallisuutta hyödynnetään vähän. Erityisen huonosti osataan etsiä kirjallisuutta, joka ei suoranaisesti liity asiakirjahallintaan, mutta on silti tutkielman kannalta relevanttia. Esimerkiksi asiakirjahallinnan tietojärjestelmäprojektien hyödyistä tai epäonnistumisista ei ole kovin paljon tutkimustietoa. Voi kuitenkin kysyä, ovatko hyödyt tai epäonnistumisten syyt toisenlaisia kuin tietojärjestelmäprojekteissa yleensä? Tai, jos kuntaliitosten vaikutuksesta asiakirjahallintoon ei ole tutkimusta, organisaatiomuutosten vaikutuksesta tietohallintoon luultavasti on: mitä siitä tiedetään? Hieman näkökulmaa avartamalla saataisiin siis tutkielman pohja laajemmaksi ja tuloksiinkin lisää mielenkiintoa.

Tätä askelta näyttää olevan vaikea ottaa. Se saa epäilemään konseptia, jonka mukaan kapea-alaisten opettajien kapea-alainen opetus tuottaa ennen pitkää laaja-alaisia opiskelijoita, kun opetustarjonta vain on riittävän laajaa. Näin saattaa käydä siinä mielessä, että opiskelijoilla on valmistuessaan tietoa monilta alueilta. Se ei kuitenkaan takaa synteesien ja uusien näkökulmien syntymistä. Tässä opettajien pitäisi olla aktiivisia tai ainakin luoda niille edellytyksiä. Kyse on opetusmenetelmistä ja ohjauksesta. Opiskelijat tekevät parhaansa. Rajansa on kuitenkin sillä, mitä voidaan saada aikaan pelkästään antamalla nuorille, nälkäisille aivoille erilaisia virikkeitä. Tämä lienee asia, joka pitää selkeästi ottaa huomioon kehitettäessä jatkossa uusia, ”laaja-alaisia” tutkinto-ohjelmia.

Kategoriat:Koulutus

Oppineesta asiantuntijaksi

perjantai 30.3.2012 5 kommenttia

Eilen oli Kansallisarkistossa hyvä keskustelu alan koulutuksesta. Kaikki olivat yhtä miltä siitä, mikä mättää: opetusjärjestelmä on pirstonainen, tutkimuksesta, oppimateriaalista ja muodollisesti pätevistä yliopisto-opettajista on pulaa. Myös suomalainen ”käytäntö edellä puuhun” -syndrooma tuotiin arkistolaitoksen taholta esille. Ylemmän opetuksen siirtyminen arkistolaitokselta yliopistoille (yhä uusia historian laitoksia on liittymässä kouluttajien ketjuun) vaatii enemmän kuin mitä tällä hetkellä on tarjolla. Tilanne ei korjaannu hyvällä tahdolla ja toteamalla epäkohdat. Siihen vaikuttavat esimerkiksi yliopistojen rahoitusmallit.

Suuri kysymys on, mistä saadaan alalle kirjallisuutta. Perinteinen ”arkistotieteellinen” julkaisukanava, Arkistoyhdistyksen Arkisto, lienee tosiasiallisesti kuollut pois, vaikka uusi numero on ollut pitkään tekeillä.

Tähän on minusta kaksi syytä. Ensinnäkin painopisteen siirtyminen yliopistoihin näkyy. Viimeiset kaksi numeroa (vuosilta 2004 ja 2005) olivat jo käytännössä akateemisen maailman tuottamia. Tiedemaailman julkaisuksi Arkistosta ei kuitenkaan ole, ainakaan ilman että sen julkaisuprosessi uudistetaan vastaamaan tieteellisen julkaisemisen kriteereitä. Lisäksi akateemisia alan tutkijoita on kovin vähän. En liioittele, jos sanon, että muutamaa epäillään.

Samaan aikaan perinteinen ”arkistotiede” on kuollut pois. Vuoden 2002 numeroon saakka yleensä vähintään kaksi kolmannesta Arkiston kirjoituksista tuli päätearkistojen virkamiehiltä, lähinnä arkistolaitoksesta ja Sota-arkistosta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana näitä artkkeleita ei ole enää syntynyt. Jotain on tapahtunut.

Oma tulkintani on, että se on merkki ammatillisen eetoksen lopullisesta vieraantumisesta 1800-luvun arkistomiehestä. Tämä perinteinen arkistomies oli ennen kaikkea ”oppinut”. Oppineen rooliin kuului tutkia, kirjoittaa ja julkaista. Arkisto-sarjan 1. osan aloittava Kauko Pirisen Savon vanhin verollepanomaakirja. Lähdekriittinen selvitys on malliesimerkki siitä, mitä tämä perinteisimmässä mielessä merkitsi. Se, että arkistoyhdistys ylipäänsä alkoi julkaista sarjaa v. 1983 on osoitus siitä, että oppineen ihanne kajasteli mielissä. Pohdiskelu ja kirjoittaminen olivat meriittejä, varsinkin arkistolaitoksessa uraa tekeville.

Tänään ihanne on toinen. Alan ammattilaiset ovat nyt ”asiantuntijoita”. Asiantuntijat eivät julkaise, ainakaan siten kuin oppineet. Arkistotieteellinen kirjoittaminen ei taida enää olla ansio. Arkisto-sarja on samalla tullut tarpeettomaksi. Se on sääli. Akateeminen tutkimus tarvitsisi virikkeikseen ja kasvualustakseen asiantuntijoiden pohdiskeluja. Onko liian myöhäistä herättää arkistotieteellistä ammattilaista unestaan?

Tässä voi vain katsoa arkistolaitosta. Suurimpana ja mahtavimpana se määrää alan sävelen. Jos arkistolaitos viestisi omalle väelleen ja ulospäin, että tällaista julkaisemista pidetään tärkeänä ja sitä arvostetaan esimerkiksi virantäytöissä, kirjoituksia saattaisi tulla. Potentiaalia on, koska koulutustaso alalla on nyt aivan toinen kuin Arkisto-sarjan alkaessa.

Kategoriat:Julkaisut, Koulutus

Aika on päivittää

sunnuntai 6.11.2011 3 kommenttia

Verkkokurssilla kysyttiin teosta, joka olisi hyvä hankkia kirjahyllyyn. Suomenkielisten julkaisujen osalla suositus on helppo antaa, koska vaihtoehtoja on tasan yksi: Jari Lybeckin ja kumppaneiden oppikirja arkistolaitoksen sivulla.

Tosin sitä ei saa kirjahyllyyn. Opus ei ole ilmestynyt painettuna, koska sen piti päivittyä ajoittain. Käytössä on kuitenkin edelleen 1.0 -versio vuodelta 2006. Puoli vuosikymmentä on kulunut, nyt se olisi kiireesti uudistettava. Kirjassa ei ole mitään Sähke2:sta (2008). Ensimmäinen Sähkekin (2005) on melko suppeasti käsitelty. MoReq, joka on uudistunut kaksi kertaa kirjan ilmestymisen jälkeen, kuitataan ohimennen yhdellä lauseella.

En kuvittele, että koko asiakirjahallinnan maailma on sähköistynyt—useimmissa organisaatioissa elettänee hybridivaihetta—mutta sähköisen asiakirjahallinnan rooli on jatkuvasti lisääntynyt. Oppimateriaalin pitäisi olla ajantasalla. Arkistolaitoksen kouluttajat ovat uskoakseni hyvin selvillä Sähke2:n soveltamisesta käytännössä. Organisaatioissa on myös kokemusta. Olisi syytä tehdä sitä näkyväksi, varsinkin kun koulutus on yhä enemmän eriytymässä arkistolaitoksesta.

Oppikirjan seuraavan version voisi minusta toteuttaa Wikinä, jolloin sen ylläpito olisi helpompaa. Ehkä siinä voitaisiin tehdä yhteistyötä kouluttajien kesken? Minusta ei olisi hassumpaa, jos myös toimijat ”kentällä” tuottaisivat siihen sisältöä.

Kategoriat:Julkaisut, Koulutus

Siitä ja sen eriytymättömyydestä

Koulutuksen epäselvyyksistä ei ole pitkä matka työelämän  vastaaviin. Vaikka valitin, ettei koulutuksessa ole selkeää tasoajattelua, voisi ajatella joidenkin yliopistollisten koulutusohjelmien opastavan vain asiantuntija- ja johtotehtäviin.

Muistan kuitenkin ammattiyhdistyksen yhteisen palaverin museoväen kanssa kymmenkunta vuotta sitten. Muistikuvani mukaan museoalalla tehtävähierarkia oli selvä: jotain asioita akateemisesti koulututetut eivät yksinkertaisesti tehneet. Sitä varten oli muu väki. Arkistomaailmassa taas vastaavaa eroa ei ollut. Akateemiset tekivät samaa kuin muutkin, ja jos eivät tehneet, syy oli vain aikapulassa.

Jos työpaikalla asiakirjahallinnan ammattilaisia on vain  muutama, vaikea siinä on työnkuvia edes eriyttää.

Tästä kuitenkin päästään takaisin koulutusjärjestelmään. Onko mahdollista päästä koulutusjärjestelmässä tasoajatteluun, jos reaalimaailmassa tasoja ei yleensä ole? Vai onko niitä sittenkin? Tässä olisi taas gradun tai isomman tutkimuksen paikka jollekulle.

Kategoriat:Koulutus