Archive

Archive for the ‘Sekalaista’ Category

Republikaanien puuhamaassa

tiistai 13.6.2017 Jätä kommentti

Presidentti Ronald Reaganin kirjaston nimi johtaa harhaan. Kyse on enemmän arkistosta, mutta arkistokin on kirjaston lailla kävijöiltä piilossa. Kävijälle laitos on ennen kaikkea museo, jossa voi seurata Ronaldin elämäntaivalta radiojuontajasta presidentiksi. Eikä kyse ole vain museosta, vaan Ronald Reagan -puuhamaasta republikaaneille ja republikaanimielisille. Kirjastossa voi lausua Reaganin puheita teleprompterin ääressä, vierailla Valkoisen talon ovaalitoimiston kopiossa, astua presidenttien Marine One -kuljetushelikopteriin, tehdä kierroksen seitsemää presidenttiä kuljettaneessa Air Force One -lentokoneessa ja ihailla aitoa palaa Berliinin muurista. Lopuksi kävijälle on tarjolla välipala Ronald Reagan -pubissa ja piipahdus presidentin haudalla.

_IMG_3370

Kirjaston lentokonehalli

Ronald Reaganin kirjasto ei ole vain avoinna yleisölle. Se suorastaan perii pääsystä parinkymmenen euron maksua. Niin tekevät muutkin presidenttien kirjastot. Museokaupasta voi mukaan ostaa presidenttikrääsää ja muistella vierailua vielä kotonakin.

Arkistossa on Reaganin henkilökohtaisen arkiston lisäksi aineistoa kuvernööri- ja presidenttikausilta. Myös kolmisenkymmentä presidenttiä tai hänen kampanjoitaan lähellä ollutta henkilöä on luovuttanut asiakirjoja kirjastoon. Kaikkiaan kirjastossa 1,6 miljoonaa valokuvaa, 20 000 videonauhaa, 25 000 äänitettä, 204 200 metriä elokuvaa, 63 miljoonaa dokumenttia. Reaganin kirjasto on yksi suurimmista Clintonin kirjaston jälkeen.

Kaikki aineisto ei ole julkista sanan suomalaisessa merkityksessä. Asiakirjat voivat olla vielä salaisia, mutta käyttäjä voi yleensä pyytää arvioimaan salassapitotarvetta uudelleen. Vielä järjestämättömään ja luetteloimattomaan aineistoon voi tehdä pyyntöjä julkisuuslain nojalla.

Roosevelt oli ensimmäinen

Amerikkalainen presidenttikirjastojen järjestelmä on erikoislaatuinen. Ensimmäisen kirjaston loi Franklin D. Roosevelt, joka lahjoitti vuonna 1939 arkistonsa Hyde Parkin talonsa mukana Yhdysvaltain valtiolle. Tätä ennen presidenttien aineistoja ei systemaattisesti talletettu mihinkään. Pääosa asiakirjoista on Kongressin kirjastossa Washington D.C.:ssä, mutta aineistoja on lisäksi hajallaan siellä täällä.

Vanhempien asiakirjojen hajaannus johtuu osin siitä, että vuoteen 1981 asiakirjoja pidettiin presidentin yksityisomaisuutena. Ajatus tuntuu oudolta. Sen taustalla oli ajatus, että arkaluontoisissa kysymyksissä presidentin keskustelujen olisi säilyttävä luottamuksellisina. Lisäksi samalla tavalla toimittiin korkeimman oikeuden ja kongressin jäsenten asiakirjojen suhteen, joten järjestelmä oli kaikille vallan kolmiajon osapuolille tasapuolinen. Kolmanneksi tällä suojeltiin presidenttiä. Ajateltiin, että uusi presidentti voisi käyttää edeltäjänsä aineistoja tätä vastaan. Lainsäädäntöä oli pakko muuttaa, kun Watergate-skandaali toi 1973 esiin Richard Nixonin nauhoitukset ovaalitoimistossa ja pääsy nauhoituksiin osoittautui vaikeaksi.

Nykyisin presidenttikirjastoja on neljätoista. Jokainen presidentti on Herbert Hooverista lähtien saanut oman kirjastonsa. Niissä on sekä virallista että yksityisluontoista aineistoa presidentin elämästä ja hänen virkakaudeltaan. Kukin kirjasto rakennetaan yksityisellä rahoituksella, minkä jälkeen se luovutetaan Yhdysvaltain kansallisarkisto NARAlle ylläpidettäväksi. Hooveria edeltävilläkin presidenteillä on museoita ja kirjastoja, mutta ne eivät ole osa NARAn hallinnoimaa verkostoa.

_IMG_3341

Elokuvatähteä kysyttiin myös mainoksiin

Kirjastojen tilanne on kuitenkin epäsuhtaisempi kuin mitä peruskuvio – rakentaminen yksityisin ja ylläpito julkisin varoin – antaa ymmärtää. Joidenkin taustalla olevat säätiöt toimivat aktiivisesti ja keräävät niille edelleen rahaa, toisilla kirjastoilla ei ole samanlaista tukea. Myös kasvaneet aineistomäärät aiheuttavat epäsuhtaa: Rooseveltin kirjastossa on 12 miljoonaa dokumenttia kahdeltatoista vuodelta, kun taasClintonin kirjastossa 76 miljoonaa kahdeksalta vuodelta. Arkistoammattilaisia ei ole samassa suhteessa enemmän. Vuonna 2007 Reaganin kirjasto ilmoitti, että sen kokoelmista oli kadoksissa 80 000 objektia huonon valvonnan ja seurannan vuoksi. Tämän jälkeen järjestämiseen ja luettelointiin alettiin panostaa enemmän.

Presidenttikirjastot ovat herkkiä poliittisille intohimoille. Jo kirjaston sijoitus voi olla arka asia. Sijainti yliopiston campuksella voidaan katsoa yliopiston tueksi presidentin politiikalle. Reaganin kirjastoa suunniteltiin ensin Stanfordin yliopistoon, mutta kun tämä jostain syystä kariutui, kirjasto päätyi Simi Valleyhin, joka sijaitsee 48 kilometriä luoteeseen Los Angelesista. Simi Valley on läheisten suurkaupunkien nukkumalähiö, jossa ei kirjaston lisäksi ole yhtään mitään – anteeksi vaan paikalliset. Se on kuitenkin kahdessa tutkimuksessa arvioitu Yhdysvaltain kahdenkymmenen konservatiivisimman kaupungin joukkoon. Tämä ehkä selittää Simi Valleyn valintaa kirjaston paikaksi, Hollywoodin läheisyyden lisäksi.

Presidentit ovat kansakunnan uskonto

Suurelle yleisölle presidenttikirjastot ovat paikkoja, joissa kenties voi palata nostalgiseen aikakauteen. Jo taloudellista syistä kirjastojen on yritettävä sytyttää kävijöissä innostusta historiaan. Samalla kirjastot ovat valtionpäämiehien muistomerkkejä.

Yhdysvalloissa on aina palvottu presidenttejä. Sosiologi Robert N. Bellah väitti vuonna 1967, että Yhdysvalloilla on oma siviiliuskonto, jolla on kaikki uskonnon tarvitsema: pyhiä henkilöitä (presidentit), pyhiä paikkoja, kirjoituksia ja rituaaleja. Pyhistä pyhin on George Washington, joka vei kansansa itsenäisyyteen. Sisällissodan jälkeen tarvittiin uusi palvonnan kohde, Abraham Lincoln, julistamaan yhtenäisyyttä ja maan selviytymistä. Uskonnon pyhät kirjoitukset ovat Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus ja perustuslaki, pyhiä paikkoja Lincoln-muistomerkki ja Washingtonin Mount Vernon -maatila. Valan vannominen ja itsenäisyyspäivän juhlinta ovat rituaaleja, joilla amerikkalainen tunnustaa vakaumustaan.

Kirjastot tekevät kukin parhaansa nostaakseen oman presidenttinsä kansakunnan siviiliuskonnon kaanoniin, mahdollisimman lähelle Washingtonia ja Lincolnia.

Kirjastoon voi tehdä pyhiinvaellusmatkan tarkastelemaan reliikkejä presidentin toiminnasta. Ajatus yhdestä miehestä ohjaamassa koko kansakuntaa yhdestä paikasta vetoaa ihmisiin. Kun ensimmäinen ovaalitoimiston kopio avattiin Harry S. Trumanin kirjastossa 1950-luvun lopussa, siitä tuli näyttelyn suosituin kohde. Nyt Kennedyn, Johnsonin, Fordin, Carterin, Reaganin, Clintonin ja molempien Bushien kirjastoissa on kopio toimistosta.

Presidenttiuskonnon huono puoli on kaiken toiminnan pyhittyminen ja presidenttikirjastojen propagandistisuus. Richard Nixonin kirjaston kuvaus presidentin urasta oli vielä kymmenisen vuotta sitten kertomus Nixonin menestyksestä ja taistelusta vainoojia vastaan. Kirjasto oli pitkään presidenttikirjastojärjestelmän ulkopuolella, koska Nixon halusi antaa tapahtumista oman kuvansa. Watergate esitettiin juuri niin kuin Nixon halusi sen nähdä: yli-innokkaiden alaisten mitättömänä murtona. Virkakoneiston käyttö presidentin vastustajia vastaan ei ollut lainkaan esillä. Tämä muuttui vasta, kun Nixonin kirjasto siirtyi NARAn hallintaan. Samalla kaikkien aineistojen saaminen tutkijoiden ulottuville asetettiin viimein tavoitteeksi.

Sama halu jäädä oikealla tavalla historiaan on muillakin presidenteillä kuin Nixonilla.  Lyndon B. Johnsonin kirjaston näyttelyssä ei ollut sitä avattaessa vuonna 1971 paljoakaan Vietnamin sodasta, vaikka Johnsonin mielestä näyttely kertoi ”kaiken”. John F. Kennedyn kirjaston näyttelystä on turha etsiä tietoja presidentin syrjähypyistä tai terveysongelmista. Reaganin kirjasto ei liiemmin ole pitänyt esillä Iran-Contra -skandaalia. Kirjaston näyttelyssä on paljonkin henkilökultin makua.

_IMG_3350

Reaganin sitaattikokoelmaa, jota hän hyödynsi puheissaan

Totuus arkistossa, propaganda museossa

Presidenttikirjastojen propagandistisuuden ristiriita puolueettoman ja kriittisen tutkimuksen kanssa on ilmeinen. On esitetty, että arkisto olisi presidenttikirjaston ”objektiivinen” osa, kun taas museonäyttelyssä voitaisiin esittää kaudesta ”subjektiivisia” tulkintoja. Museo pyrkii kulttuuriperintöteollisuutena luonnostaan suosimaan viehättävää ja imartelevaa sekä unohtamaan muun.

Kun presidentti ja hänen lähijoukkonsa siirtyvät historiaan, ote laitoksesta ja sen tulkinnoista vähitellen herpaantuu. Positiivinen esimerkki on Herbert Hooverin kirjasto Iowassa. Avattaessa vuonna 1962 sen näyttely oli tyypillisen positiivinen katsaus presidentin elämään. 1990-luvulla näyttely uusittiin kokonaan ja muun muassa Hooverin passiivisuudesta talouden alalla annettiin kriittinen kuva.

Ajan myötä tapahtuu muitakin muutoksia. Rooseveltin kirjastossa vaalittiin alkuun huolella kaikkea presidentin jälkeen jättämää. Näytteillä oli muun muassa FDR:n sattumalta Saharassa talteen poimima hevosenkenkä. Sekalainen kokoelma presidenttiin liittyvää esineistöä puhutteli yhä harvempia, kun henkilökohtaiset muistot Rooseveltista alkoivat kadota. 1990-luvulla Roosevelt kirjaston näyttely korvattiin uudella, joka purki interaktiivisuudella houkuttelemaan nuorempia kävijöitä ja antamaan kaudesta – toki edelleen positiivisen – kokonaiskuvan.

Benjamin Hufbauerin mukaan presidenttikirjastot jakaantuivat (2007) kolmeen ryhmään: presidenttiä juhliviin ja suorastaan propagandistisiin, ”hyviin yrityksiin”, jotka yrittivät valistaa kävijöitä, mutta joilla kuitenkin on vielä matkaa historiantutkimuksen totuuskriteerien täyttämiseen, sekä esimerkillisiin, joihin tuolloin Hufbauerin mukaan kuului vain Trumanin kirjasto Missourissa. Esimerkillisenä Hufbauer piti muun muassa kuvausta Trumanin ratkaisusta pudottaa atomipommi Japaniin. Sitä ei pyritty esittämään ehdottoman oikeana ratkaisua, vaan tuomaan esille ajan tilanne ja mahdollisesti vaikuttaneet erilaiset tekijät – amerikkalaissotilaiden tappioista rasistisiin asenteisiin.

Presidenttikirjastot ovat eri puolilla maata. Barack Obaman kirjasto tulee Chicagoon. Siihen kerätään tällä hetkellä rahaa. Obaman kirjastoa kiinnostavampi tulee olemaan varmaankin Donald Trumpin kirjaston vaihtoehtoisten faktojen kokoelma, sitten kun kirjasto jonain päivänä on valmis.

Artikkeli on kirjoitettu Fulbright Finlandin stipendin turvin Yhdysvaltoihin tehdyllä vierailulla. 

(Julk. Faili 2/2017, s. 26-29)

Kategoriat:Sekalaista

Monimuotoinen arkistofauna

perjantai 10.3.2017 Jätä kommentti

Olen kolme kuukautta Fulbright Finlandin stipendillä UCLAssa (University of California, Los Angeles) tutustumassa arkistoalan opetukseen ja opetusohjelmaan. Tähän mennessä on selvinnyt ainakin yksi asia: amerikkalainen arkistofauna on suomalaiseen verrattuna Yhdysvalloissa rikas ja monimuotoinen. Pelkästään media-arkistoja on koko maassa viitisensataa. Kun samaan aikaan media-arkistoilla ei ole yhteisluetteloa (tietokanta on tekeillä, mutta vielä ilman rahoitusta) ymmärtää, miksi alkuperäisaineistojen löytäminen mainitaan kirjallisuudessa arkistotutkimuksen haastavimmaksi vaiheeksi. Suomea tutkivan historioitsijan ongelmat ovat tuskin koskaan samaa luokkaa.

Kategoriat:Sekalaista

Kymmenen vuotta

sunnuntai 1.1.2017 Jätä kommentti

Tämä blogi täyttää kohta kymmenen vuotta. Saman verran palvelusta tuli täyteen Tampereen yliopistossa.

Mielessä oli monia ajatuksia, kun aloin pitää blogia. Voidessani kommentoida asioita ulkopuolisena yliopistomaailman edustajana koin itseni etuoikeutetuksi. Se oli yhtä aikaa mahdollisuus ja velvollisuus. Mielessä kajasteli maksiimi ”ei päivää ilman piirtoa”, nulla dies sine linea. Kuvittelin, että voisin tarjota alan ihmisille uusia näkökulmia. Suomalainen asiakirjahallinta tuntui pieneltä ja yksiääniseltä maailmalta.

Nyt voi katsoa taaksepäin ja miettiä, onko tällä ollut muuta merkitystä kuin itseilmaisun ilo. Kirjoittamisella tuskin on ollut vaikutusta mihinkään, mutta ehkä tulevaisuudessa joku kiinnostuu siitä, että kehitystä on kommentoitu yhdeltä kannalta ja samalla dokumentoitu omaa ja (vähemmässä määrin) muiden ajattelua. Lähteitä on niin vähän, että silläkin voi olla arvoa. Edellytyksenä on tietysti, että blogitekstit ovat vielä tulevaisuudessakin käytettävissä. Siitä en ole varma.

Kategoriat:Sekalaista

COMS çi COMS ça

torstai 15.12.2016 Jätä kommentti

Asiakirjahallinnan opetus ja tutkimus ovat vuoden alusta osa uutta viestintätieteiden tiedekuntaa (COMS). Uuden tiedekunnan tutkimusaamupäivässä keskusteltiin tänään keskeisistä käsitteistä eri tieteenalojen näkökulmasta. Voisi ajatella,  että arkistot sopivat huonosti samaan kokonaisuuteen muun muassa kielitieteiden ja viestinnän tutkimuksen kanssa. Olennaisissa asioissa löytyy kuitenkin  yhteys moneen suuntaan,  jos asiakirjahallinta ymmärretään viestien välittämiseksi kontekstista – ajasta ja paikasta – toiseen (kuten olen aikaisemminkin esittänyt): kyse on tämän prosessin mahdollistamisesta ja turvaamisesta. Kyse on siis viestinnästä,  tosin joskus erityislaatuisesta: aina viestijällä ei ole tarkoitusta viestiä niille,  jotka viestin lopulta saavat,  ei edes tietoa heidän olemassaolostaan,  vuorovaikutus lähettäjän ja vastaanottajan väliltä voi puuttua kokonaan,  ja viestin välittymiseen voi mennä jopa kymmeniä tai satoja vuosia. Mutta kyse voi myös olla viestinnästä organisaatioiden välillä tai viestin tulkinnasta organisaation sisällä, kun prosessit tai käyttäjät vaihtuvat.   Tästä näkökulmasta viestintä, merkitys, tulkinta, narraatiot ja ”totuus” (sikäli kun sitä uskaltaa enää käyttää) ovat myös asiakirjahallinnan ydinkäsitteitä.

Kategoriat:Sekalaista

Tutkimus kuntien tietopyyntöihin vastaamisesta on julkaistu

torstai 17.11.2016 Jätä kommentti

Heikki Kuutti (FT) ja Aleksi Koski (FM) tarkastelevat Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaisemassa tutkimuksessaan kuntien viranomaisten vastauskäytäntöjä julkisuuslain mukaisten tietopyyntöjen käsittelyssä sekä niissä ilmeneviä ongelmia. Tutkimus on luettavissa: http://kaks.fi/julkaisut/.

Tutkijat lähettivät toukokuussa 2015 jokaiseen Manner-Suomen kuntaan (301) sähköpostitse tietopyynnön, jossa pyydettiin tiedot kolmesta viimeisimmästä kunnalle osoitetusta, nyt kyseessä ollutta pyyntöä edeltäneestä tietopyynnöstä ja viranomaisen näihin antamista vastaukista. Lisäksi tutkijat pyysivät kuntien laatimia tietopyyntöjen käsittelyä koskevia ohjeita ja hinnastoja.

Kolmannes tietopyynnön vastaanottaneista kunnista vastasi nopeasti, kolmanneksella oli vastauksissa puutteita, ja kolmannes ei vastannut tietopyyntöihin lainkaan. Kaikista nopeimmat ja kattavimmat vastaukset saatiin tyypillisimmin asiakirjahallinnon ammattilaisilta (toimisto-, arkisto-, tietohallintosihteeri).

Tutkimuksen mukaan kuntien tietopyyntökäytäntöihin havaittiin liittyvän mm. seuraavia ongelmia:

  • viranomaisen tavoittaminen tietopyyntötilanteessa (tekniset häiriöt, vaihtelevat sähköpostiosoitteet)
  • tietopyyntöjen erilaiset tulkinnat
  • puutteet organisoinnissa, delegoinnissa ja ohjeistuksissa
  • kuntien vaihtelevat kirjaamiskäytänteet
  • pyydetyt tiedot ovat organisaatiossa hajallaan (etenkin keskeneräisissä asioissa)
  • pyydettyä tietoa ei löydetä
  • tietopyynnön käsittelyyn osallistuu usea henkilö
  • puutteet resursseissa ja henkilöstön osaamisessa
  • puutteet lainsäädännön tuntemuksessa
  • vastausajoissa eroavaisuuksia.

Tutkimustulokset eivät sinällään yllätä vaikkei yksittäisen tutkimuksen perusteella voi vielä kovin kauaksi meneviä johtopäätöksiä tehdäkään. Tietopyyntöjen kirjaamatta jättäminen tarkoittaa, että tietopyyntöihin liittyvät työprosessit eivät tule näkyväksi ja samalla osaksi asiakirjahallinnan prosesseja. Tämä heijastuu edelleen siihen, että organisaatiot eivät myöskään pysty arvioimaan tietopyyntöprosessin edellyttämiä resursseja, osaamisvaatimuksia tai niissä syntyviä kustannuksia.

Raportissa esitetyt ongelmat saattavat kertoa kuntien asiakirjahallinnan hajanaisuudesta ja siitä, että asiakirjahallinnan ohjaus ei ole keskitettyä. Jokaisessa kunnassa painitaan samojen kysymysten äärellä, ja jokainen kunta toimii lopulta omien resurssien ja pelimerkkien pohjalta. Ongelmat saattavat kytkeytyä myös organisaatio- ja informaatiokulttuureihin, jotka tässä tapauksessa voivat olla hyvinkin erilaiset – kuntakoosta ja alueesta riippuen. Päästäksemme asian ytimeen tarvitaan monitieteistä tutkimusta.

Julkisuusperiaatteen ja yksityisyyden suojan laadukas toteuttaminen kuntien arjessa – mukaan lukien tietopyyntötilanteet – edellyttää asiakirjahallinnan merkityksen ymmärtämistä tässä ajassa, ja siihen panostamista. Tämä näkökulma on hyvä muistaa kaikessa digitalisaatiokehityksessä.

Eettisyys, valinnanvapaus ja digitalisaatio?

maanantai 14.11.2016 4 kommenttia

Yhteiskuntamme eri toimintoja tehostetaan kovalla tohinalla, ja kansalaiset velvoitetaan käyttämään digitalisaation nimissä erilaisia teknologisia ratkaisuja ja palveluja. Etenkin sellaiset ikääntyneet yli 65-vuotiaat ihmiset, jotka eivät käytä tietotekniikkaa, ja joita joukossamme on noin puoli miljoonaa, kokevat tämän hankalaksi ja epämiellyttäväksi. Kun itse ei hallita tekniikkaa, tarvitaan ulkopuolisten apua. Ja tämä lankeaa automaattisesti lapsille, lapsenlapsille tai ystäville. Joukossa on myös paljon yksinäisiä, joilla ei ole omaa perhettä tai ystävät ovat jossakin kaukana. Tällöin mm. kirjastot ja järjestöt antavat apua. Toisista ihmisistä riippuvaisuus saatetaan kuitenkin joskus kokea ahdistavana ja jopa syrjäyttävänä. Filosofian tohtori, psykologi ja psykoterapeutti Marja Saarenheimo pitää toimintatapaa, joka heikentää palvelujen saatavuutta ja arkielämän sujuvuutta yhtenä ikäsyrjinnän muotona. Asiasta kirjoittaa Helsingin Sanomat 14.11.2016.

Tämä kaikki edellä kerrottu ei suinkaan koske vain ikääntyneitä ihmisiä. Joukossamme on paljon myös heitä, joilla kyllä on kykyä ja osaamista käyttää tekniikkaa hyödykseen, mutta ei välttämättä halua. Kaikki ihmiset eivät ole teknologiaorientoituneita vaan he suuntaavat mieluummin energiansa muihin mielekkäämpiin elämän eri osa-alueisiin. Kaikki ylimääräinen teknologiapakko koetaan erittäin turhauttavana ja arkea vaikeuttavana. On olemassa ihmisiä, jotka haluavat aitoa perinteistä henkilökohtaista palvelua – ihmiseltä ihmiselle. On olemassa työssäkäyviä ihmisiä, jotka ovat jo nyt ylikuormittuneita erilaisten tunnuslukujen ja salasanojen viidakoissa – yhtään ylimääräistä säätämistä ei enää jaksaisi vapaa-ajallaan. Kun pitäisi hoitaa ne omat asiat, ja lisäksi ehtiä ja jaksaa auttaa myös omia vanhempiaan, jotka ovat aivan hukassa. Mutta miten tähän huutoon vastaavat esimerkiksi pankit? Tällä hetkellä suuntauksena näyttäisi olevan, että tähän saakka varsin hyvin toimineista tunnuslukukorteista luovutaan, ja asiakkailla on kohta uusi mobiilisovellus riesanaan. Lopulta puhelin on täynnä erilaisia appseja, jotka vaativat päivittämistä yksi toisensa jälkeen. Voiko puhelimella kohta enää soittaa, kun akku on loppu jo hetkessä?

Missä on se kuuluisa valinnanvapaus, jonka perään huudetaan esimerkiksi sote-kysymyksissä? Miksi ihmiset eivät saa enää itse valita missä muodossa he kulloinkin palvelunsa ottavat vastaan? Miksi ihmiset eivät ole näiden kysymysten osalta yhdenvertaisia? Toteutuuko perustuslain henki enää tässä kehityksessä? Mitä tapahtuu esimerkiksi yksityiselämän suojalle tai omaisuuden suojalle? Ajetaanko meidät harmaalle vyöhykkeelle, jossa täysin oikeustoimikelpoiset henkilöt siirretään jonkin asteisen edunvalvonnan piiriin jotta he pärjäisivät digitalisaatiohaasteiden parissa?

On selvää, että digitalisaatiota tarvitaan, ja emme voi palata ajassa taaksepäin. On myös hyvä asia, että digitaalisiin haasteisiin on tarjolla ja suunnitteilla erilaista apua. Toivottavasti muistetaan kuitenkin huolehtia myös siitä, että kaikki juridiset ja eettiset näkökulmat on ensin varmistettu ja riskit tunnistettu. Muutoin saattaa käydä niin, että nämä uudet toimintatavat ja avuntarjoamisen mallit johtavatkin huomaamatta epäeettiseen toimintaan, jossa avunsaajasta tulee hyväksikäytetty, epärehellisen toiminnan uhri.

 

 

Salassa pidettävien tietojen antaminen puhelimitse

maanantai 7.11.2016 Jätä kommentti

Odotin joitakin kuukausia sitten hammaslääkäriltäni puhelinreseptiä saapuvaksi lähiapteekkiin. Kyseessä on pieni apteekki, joka ei ole vielä mukana valtakunnallisissa sähköisissä järjestelmissä, ja näin ollen sähköinen resepti ei tullut kyseeseen. Soitin apteekkiin varmistaakseni onko resepti jo tullut, jotta minun ei tarvitsisi tehdä sinne turhaa reissua. Kysymykseeni vastattiin asiallisen napakasti, etteivät he voi antaa tällaisia tietoja puhelimitse tietosuojasyistä. Kävelin apteekkiin, näytin henkilötietoni ja lopputulema oli, ettei odottamani resepti ollut kuitenkaan vielä saapunut. Hukkareissu luonnollisesti sapetti, mutta samalla ymmärsin, että apteekin menettely asiassa oli aivan oikein. Kenenkään terveystietoja ei tule antaa puhelimessa, koska soittajahan voisi olla kuka tahansa.

Toimittaja Susanna Reinboth kirjoittaa Helsingin Sanomissa 4.11.2016 samaisesta aihepiiristä otsikolla Löperö tunnistus oikeusturvan vaarana. Hän kirjoittaa, että on yleinen käytäntö, että arkaluonteisia ja salaisia tietoja toimeentulotuesta ja terveydestä kerrotaan puhelimessa, jos soittaja osaa antaa puhelimessa oikean nimen ja henkilötunnuksen. Kaikki terveyskeskuksiin ja sosiaalivirastoihin soittavat henkilöt eivät kuitenkaan aina ole oikealla asialla. Joskus taustalla voi olla suoranaista kiusantekoa esimerkiksi entisen puolison toimesta tai kysymys voi olla sometrollien järjestelmällisestä henkilötietojen urkkimisesta. Reinboth muistuttaa, että vaikka asioinnin tuleekin olla helppoa ja vaivatonta, se ei saa johtaa siihen, että salassa pidettäviä tietoja luovutetaan kenelle tahansa. Kenenkään oikeusturva ei saa vaarantua liian löyhän tunnistautumismenettelyn vuoksi.

Kategoriat:Sekalaista, Yksityisyys