Arkisto

Archive for the ‘Sekalaista’ Category

Lohkoketjuista arkistojen tuho tai pelastus?

maanantai 24.9.2018 Jätä kommentti

Lohkoketjuista povataan maailmaa mullistavaa teknologiaa. Lohkoketjut muuttavat kaiken pankkitoiminnasta logistiikkaan ja äänestämiseen. Lohkoketju antaa meille pankeista vapaan rahan, varmistaa reilun kaupan tuotteiden reiluuden, tekee rekistereiden- ja kirjanpitäjistä katoavia ammattiryhmiä ja demokratisoi yhteiskuntaa, luvataan netissä.

Teknisesti lohkoketjuihin liittyy monia kysymyksiä. Asiakirjahallinnassa ei kuitenkaan tarvitse välittää tekniikan yksityiskohdista. Tärkeää on ymmärtää periaate. Lohkoketjun perusidea on yksinkertainen. Tallennettavasta datasta lasketaan tarkastussumma (”tiiviste”), joka tallennetaan ”lohkoon”. Vertaamalla dataa tiivisteeseen voidaan myöhemmin varmistua siitä, että dataa ei ole sormeiltu. Jos dataa muutetaan, tiiviste ei enää pidä paikkaansa. Kun uutta dataa lisätään ketjuun, uusi tiiviste lasketaan uudesta datasta ja aikaisemmasta tiivisteestä. Tulos tallennetaan jälleen uuteen lohkoon. Näin ketju lukittuu.

Olennaista on, että lohkoketju on täysin hajautettu verkkoon. Sillä ei ole keskitettyä valvojaa, joka pitäisi siitä huolta. Ketjusta on kopioita eri puolilla verkkoa, mikä tekee sen manipuloimisen mahdottomaksi. Ketjun luotettavuus perustuu yksinomaan teknologiaan.

Perinteisesti arkisto on ollut tiedon autenttisuuden ja luotettavuuden takaaja. Tietoon voitiin luottaa, koska se oli puolueettoman toimijan – arkiston – hallussa ja sen valvonnan alaisena. Niinpä nyt voidaan väittää, ettei lohkoketjujen jälkeen enää tarvita arkistoa tai asiakirjahallinnon funktiota, joka huolehtisi tiedosta. Ei tosin ole suurta pelkoa siitä, että tämä ajatus esitettäisiin. Ainakin erään Northumbrian yliopistossa tehdyn tutkielman mukaan tiedonhallinnan näkökulmat eivät ole organisaatioissa olennaisia mietittäessä käytetäänkö lohkoketjuja. Mutta jos nyt kuitenkin kuulette tämän suuntaisen ajatuksen, kehotan vetämään henkeä syvään ja tarttumaan rauhallisesti arkistoteoriaan. Kyse on siitä, mitä tämä ala oikeasti tekee ja miten lohkoketjuteknologia siihen vastaa.

Eheys ei ole kaikki kaikessa

Asiakirjahallinta on tiedon siirtämistä ajasta ja paikasta toiseen niin, että tiedon ominaisuudet voidaan taata ja sen elinkaarta kyetään hallitsemaan suunnitelmallisesti. Tiedon ominaisuudet ovat tuttuja: ne ovat autenttisuus, luotettavuus, käytettävyys ja eheys. Tieto on autenttista, kun voidaan varmistua siitä, että tieto on sitä, mitä sen pitäisi olla, ja sen laatija tai lähettäjä sekä laatimis- tai lähettämisajankohta voidaan todentaa. Tieto on luotettavaa, kun voidaan uskoa sen oleva luotettava esitys siitä, mitä se todistaa. Tieto on ymmärrettävää, kun se pystytään paikallistamaan, hakemaan, esittämään ja tulkitsemaan. Tieto on ehyttä, kun se on täydellistä ja muuttumatonta.

Lohkoketjuteknologia itsessään palvelee näistä vain viimeistä: tiedon eheyttä. ICT-ammattilaiset ovat aina keskittyneet eheyteen, koska sähköinen data on niin helposti muutettavissa. Asiakirjahallinnan näkökulmasta se ei kuitenkaan riitä. Myös autenttisuus ja luotettavuus ovat tärkeitä. Luciana Duranti kirjoitti tästä jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Arkistoteoria nimittäin sanoo, että tiedon autenttisuuden ja luotettavuuden takaamiseen on kaksi keinoa: tiedon syntyprosessin valvonta ja muotoseikkojen vaatiminen. Mitä vaikeammaksi asiakirjan tuottaminen on tehty, mitä huolellisemmin sen laatimista valvotaan, ja mitä enemmän asiakirjalta vaaditaan erilaisia muotoseikkoja, jotka paperimaailmassa olivat allekirjoituksia, leimoja, vesileimoja, päiväyksiä, sitä varmempia voidaan olla tiedon autenttisuudesta ja luotettavuudesta.

Samat säännöt pätevät sekä digitaaliseen että analogiseen tietoon. Jos ei voida olla varmoja esimerkiksi passin antajasta, on samantekevää, onko passin eheys taattu lohkoketjun tiivisteellä. Lohkoketju kertoo vain passin olevan sisällöltään sama kuin ennen – siis ehkä muuttamaton väärennös. Muuttamattomuus ei yksin osoita viestin olevan sitä, miltä se näyttää. Lohkoketjulla lukitseminen ei esimerkiksi varmista, että yliopiston sähköpostiosoitteesta lähetetty kannanotto olisi yliopiston virallinen kanta. Ehkä viesti ei ole oikeasti yliopistolta lähetetty, tai jos olisikin, siinä voi olla kyse henkilökohtaisesta mielipiteestä, tai jopa pilasta.

Mikään määrä eheyttä varmistavaa teknologiaa ei vastaa autenttisuutta ja luotettavuutta koskeviin kysymyksiin, mutta joskus sama teknologia kyllä jossain määrin palvelee kumpaakin tarkoitusta. Esimerkiksi sähköinen allekirjoitus voi sekä lukita viestin sisällön, että varmistaa sen lähettäjän. Silloin kun asiakirjojen laatiminen on holtitonta, lähettäjän tietäminen ei kuitenkin välttämättä riitä. Trumpin hallinto tarjoaa tästä hyvän esimerkin: on vaikea sanoa, mikä on nykyisin Yhdysvaltojen ulkoasiainhallinnon kanta eri asioihin, kun tästä kertovat lausunnot tulevat kontrolloimatta. Presidentti ja muut puhujat kyllä tunnetaan, mutta lausuntojen luotettavuus on huono.

Lohkoketjun tiivisteellä voidaan lukita aivan mitä tahansa dataa. Siksi sen suojaamana voi olla myös metatietoa, joka kertoo datan alkuperästä tai tekee tiedosta ymmärrettävämpää. Tällaisen tiedon tuottaminen on kuitenkin edelleen asia, josta täytyy erikseen huolehtia. Lohkoketjut eivät sitä tee. Näissä asioissa asiakirjahallinnalla on aina työmaata.

Miten seulonta tapahtuu?

Asiakirjahallinnassa on muistettava myös aika-aspekti. Asiakirjahallinnan näkökulmasta kyse ei ole vain tiedosta ja sen piirteistä juuri nyt. On tarkasteltava pidempää aikaväliä. Silloin esiin nousee uusia tekijöitä. Lohkoketjut ensiksikin estävät tiedon muuttamisen. Tämä kuulostaa hyvältä, mutta ei aina ole sitä. Joskus tietoa pitää poistaa, vaikkapa koska tallennetut henkilötiedot ovat käyneet tarpeettomiksi. Huonosti käytettynä lohkoketjuista on haittaa seulonnalle.

Hyvällä suunnittelulla ongelma voidaan ilmeisesti kiertää. Lohkoketjuihinhan ei tallenneta itse dataa, vaan ainoastaan siitä laskettu tiiviste. Ketju varmistaa, että se kokonaisuus dataa, josta tiiviste on laskettu, on edelleen muuttumaton. Ketju ei sinänsä estä tiedon poistamista, koska data on jossain muualla. Silloin ketjuun vain jää tiivisteitä, joilla ei ole käyttöä.

Jos tiivisteet siis lasketaan sopivalla tarkkuudella, tiedon hävittäminen on edelleen mahdollista sotkematta lohkoketjua. Jos esimerkiksi yksittäisiä dokumentteja tullaan myöhemmin hävittämään, tiivisteet on laskettava ja tallennettava lohkoketjuun jokaisesta dokumentista erikseen. Silloin ketjussa on tiivisteitä, joihin liittyvää dataa ei enää jossain vaiheessa mistään löydy, mutta olemassa olevan datan osalta ketju on edelleen pätevä.

Niinpä vaikuttaisi siltä, että tässä on uusi näkökulma asiakirjahallinnan suunnitteluun siellä, missä lohkoketjuja käytetään. Ammattilaisten olisi ymmärrettävä sekin ja otettava se huomioon.

Pitkäaikaissäilytyksestä ongelmia

Koska lohkoketjuihin ei tallenneta itse dataa, tiedon pitkäaikaissäilytyksestä on edelleen huolehdittava jossain muussa järjestelmässä. Tämä tarjoaa toisenlaisia haasteita. Pitkäaikaissäilytykseen tarvitaan edelleen järjestelmä, lohkoketju ei taio sen tarvetta pois. Säilytettävän datan on pysyttävä synkronisoituna lohkoketjuun.

Pitkäaikaissäilytyksessä data ei pysy pitkällä aika välillä muuttumattomana. Ohjelmistojen ja tallennusmuotojen kehitys johtaa siihen, että itse dataan joudutaan jossain vaiheessa koskemaan. Ainakin sen metatietoja joudutaan varmasti täydentämään, koska säilytysjärjestelmän on dokumentoitava datalle tehtävät toimenpiteet. Sekä datan konvertointi että metatietojen täydentäminen merkinnee lohkoketjun mitätöintiä. Ratkaisuja ehkä on, mutta vielä on pohtimatta, mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Arkistonäkökulmasta lohkoketjuista on toistaiseksi kirjoitettu erittäin vähän.

(Julk. Faili 3/2018, s. 10-11. Lehtikirjoituksen otsikosta jäi pois kysymysmerkki.)

Mainokset
Kategoriat:Sekalaista

Suomen 7. arkistopäivät 2008

perjantai 5.1.2018 2 kommenttia

Löysin kollegan huonetta siivotessani esitykseni kymmenen vuoden takaa teorian, tutkimuksen ja käytännön suhteesta (merkinnät eivät ole omiani). Se ei itselläni ollut tallessa. Tuskinpa aihe kovin monia kiinnostaa, mutta teksti on lyhyt eikä mielestäni vanhentunut.  Tämä saattaa olla ainoa, mitä Suomen seitsemänsien ja historiallisiksi jäävien arkistopäivien esityksistä on tallessa. Sivusto on ainakin kadonnut netistä vuosia sitten. ”Historiallisiksi” päiviä voi luonnehtia siksi, ettei niitä ole enää sen jälkeen järjestetty.  Päivät olivat arkistolaitoksen voimanponnistus, jolle ei ole löytynyt jatkajaa. Jos mull’ ois valta diktaattorin, liikearkistopäivät laajentaisi skaalaansa valtionhallintoon ja ottaisi arkistoyhdistyksen mukaan tilaisuutta suunnittelemaan.

Kategoriat:Sekalaista

Lausuntoaikaa jatkettu

perjantai 10.11.2017 Jätä kommentti

Kuulin, että lausuntoaikaa tiedonhallinnan kehittämislinjauksista olisi jatkettu 13.11. saakka. Lausuntopalvelu on jo suljettu, mutta kirjaamon kautta ilmeisesti onnistuu. Varmistakaa viimeinen jättöpäivä kuitenkin. 

Kategoriat:Sekalaista

Republikaanien puuhamaassa

tiistai 13.6.2017 Jätä kommentti

Presidentti Ronald Reaganin kirjaston nimi johtaa harhaan. Kyse on enemmän arkistosta, mutta arkistokin on kirjaston lailla kävijöiltä piilossa. Kävijälle laitos on ennen kaikkea museo, jossa voi seurata Ronaldin elämäntaivalta radiojuontajasta presidentiksi. Eikä kyse ole vain museosta, vaan Ronald Reagan -puuhamaasta republikaaneille ja republikaanimielisille. Kirjastossa voi lausua Reaganin puheita teleprompterin ääressä, vierailla Valkoisen talon ovaalitoimiston kopiossa, astua presidenttien Marine One -kuljetushelikopteriin, tehdä kierroksen seitsemää presidenttiä kuljettaneessa Air Force One -lentokoneessa ja ihailla aitoa palaa Berliinin muurista. Lopuksi kävijälle on tarjolla välipala Ronald Reagan -pubissa ja piipahdus presidentin haudalla.

_IMG_3370

Kirjaston lentokonehalli

Ronald Reaganin kirjasto ei ole vain avoinna yleisölle. Se suorastaan perii pääsystä parinkymmenen euron maksua. Niin tekevät muutkin presidenttien kirjastot. Museokaupasta voi mukaan ostaa presidenttikrääsää ja muistella vierailua vielä kotonakin.

Arkistossa on Reaganin henkilökohtaisen arkiston lisäksi aineistoa kuvernööri- ja presidenttikausilta. Myös kolmisenkymmentä presidenttiä tai hänen kampanjoitaan lähellä ollutta henkilöä on luovuttanut asiakirjoja kirjastoon. Kaikkiaan kirjastossa 1,6 miljoonaa valokuvaa, 20 000 videonauhaa, 25 000 äänitettä, 204 200 metriä elokuvaa, 63 miljoonaa dokumenttia. Reaganin kirjasto on yksi suurimmista Clintonin kirjaston jälkeen.

Kaikki aineisto ei ole julkista sanan suomalaisessa merkityksessä. Asiakirjat voivat olla vielä salaisia, mutta käyttäjä voi yleensä pyytää arvioimaan salassapitotarvetta uudelleen. Vielä järjestämättömään ja luetteloimattomaan aineistoon voi tehdä pyyntöjä julkisuuslain nojalla.

Roosevelt oli ensimmäinen

Amerikkalainen presidenttikirjastojen järjestelmä on erikoislaatuinen. Ensimmäisen kirjaston loi Franklin D. Roosevelt, joka lahjoitti vuonna 1939 arkistonsa Hyde Parkin talonsa mukana Yhdysvaltain valtiolle. Tätä ennen presidenttien aineistoja ei systemaattisesti talletettu mihinkään. Pääosa asiakirjoista on Kongressin kirjastossa Washington D.C.:ssä, mutta aineistoja on lisäksi hajallaan siellä täällä.

Vanhempien asiakirjojen hajaannus johtuu osin siitä, että vuoteen 1981 asiakirjoja pidettiin presidentin yksityisomaisuutena. Ajatus tuntuu oudolta. Sen taustalla oli ajatus, että arkaluontoisissa kysymyksissä presidentin keskustelujen olisi säilyttävä luottamuksellisina. Lisäksi samalla tavalla toimittiin korkeimman oikeuden ja kongressin jäsenten asiakirjojen suhteen, joten järjestelmä oli kaikille vallan kolmiajon osapuolille tasapuolinen. Kolmanneksi tällä suojeltiin presidenttiä. Ajateltiin, että uusi presidentti voisi käyttää edeltäjänsä aineistoja tätä vastaan. Lainsäädäntöä oli pakko muuttaa, kun Watergate-skandaali toi 1973 esiin Richard Nixonin nauhoitukset ovaalitoimistossa ja pääsy nauhoituksiin osoittautui vaikeaksi.

Nykyisin presidenttikirjastoja on neljätoista. Jokainen presidentti on Herbert Hooverista lähtien saanut oman kirjastonsa. Niissä on sekä virallista että yksityisluontoista aineistoa presidentin elämästä ja hänen virkakaudeltaan. Kukin kirjasto rakennetaan yksityisellä rahoituksella, minkä jälkeen se luovutetaan Yhdysvaltain kansallisarkisto NARAlle ylläpidettäväksi. Hooveria edeltävilläkin presidenteillä on museoita ja kirjastoja, mutta ne eivät ole osa NARAn hallinnoimaa verkostoa.

_IMG_3341

Elokuvatähteä kysyttiin myös mainoksiin

Kirjastojen tilanne on kuitenkin epäsuhtaisempi kuin mitä peruskuvio – rakentaminen yksityisin ja ylläpito julkisin varoin – antaa ymmärtää. Joidenkin taustalla olevat säätiöt toimivat aktiivisesti ja keräävät niille edelleen rahaa, toisilla kirjastoilla ei ole samanlaista tukea. Myös kasvaneet aineistomäärät aiheuttavat epäsuhtaa: Rooseveltin kirjastossa on 12 miljoonaa dokumenttia kahdeltatoista vuodelta, kun taasClintonin kirjastossa 76 miljoonaa kahdeksalta vuodelta. Arkistoammattilaisia ei ole samassa suhteessa enemmän. Vuonna 2007 Reaganin kirjasto ilmoitti, että sen kokoelmista oli kadoksissa 80 000 objektia huonon valvonnan ja seurannan vuoksi. Tämän jälkeen järjestämiseen ja luettelointiin alettiin panostaa enemmän.

Presidenttikirjastot ovat herkkiä poliittisille intohimoille. Jo kirjaston sijoitus voi olla arka asia. Sijainti yliopiston campuksella voidaan katsoa yliopiston tueksi presidentin politiikalle. Reaganin kirjastoa suunniteltiin ensin Stanfordin yliopistoon, mutta kun tämä jostain syystä kariutui, kirjasto päätyi Simi Valleyhin, joka sijaitsee 48 kilometriä luoteeseen Los Angelesista. Simi Valley on läheisten suurkaupunkien nukkumalähiö, jossa ei kirjaston lisäksi ole yhtään mitään – anteeksi vaan paikalliset. Se on kuitenkin kahdessa tutkimuksessa arvioitu Yhdysvaltain kahdenkymmenen konservatiivisimman kaupungin joukkoon. Tämä ehkä selittää Simi Valleyn valintaa kirjaston paikaksi, Hollywoodin läheisyyden lisäksi.

Presidentit ovat kansakunnan uskonto

Suurelle yleisölle presidenttikirjastot ovat paikkoja, joissa kenties voi palata nostalgiseen aikakauteen. Jo taloudellista syistä kirjastojen on yritettävä sytyttää kävijöissä innostusta historiaan. Samalla kirjastot ovat valtionpäämiehien muistomerkkejä.

Yhdysvalloissa on aina palvottu presidenttejä. Sosiologi Robert N. Bellah väitti vuonna 1967, että Yhdysvalloilla on oma siviiliuskonto, jolla on kaikki uskonnon tarvitsema: pyhiä henkilöitä (presidentit), pyhiä paikkoja, kirjoituksia ja rituaaleja. Pyhistä pyhin on George Washington, joka vei kansansa itsenäisyyteen. Sisällissodan jälkeen tarvittiin uusi palvonnan kohde, Abraham Lincoln, julistamaan yhtenäisyyttä ja maan selviytymistä. Uskonnon pyhät kirjoitukset ovat Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus ja perustuslaki, pyhiä paikkoja Lincoln-muistomerkki ja Washingtonin Mount Vernon -maatila. Valan vannominen ja itsenäisyyspäivän juhlinta ovat rituaaleja, joilla amerikkalainen tunnustaa vakaumustaan.

Kirjastot tekevät kukin parhaansa nostaakseen oman presidenttinsä kansakunnan siviiliuskonnon kaanoniin, mahdollisimman lähelle Washingtonia ja Lincolnia.

Kirjastoon voi tehdä pyhiinvaellusmatkan tarkastelemaan reliikkejä presidentin toiminnasta. Ajatus yhdestä miehestä ohjaamassa koko kansakuntaa yhdestä paikasta vetoaa ihmisiin. Kun ensimmäinen ovaalitoimiston kopio avattiin Harry S. Trumanin kirjastossa 1950-luvun lopussa, siitä tuli näyttelyn suosituin kohde. Nyt Kennedyn, Johnsonin, Fordin, Carterin, Reaganin, Clintonin ja molempien Bushien kirjastoissa on kopio toimistosta.

Presidenttiuskonnon huono puoli on kaiken toiminnan pyhittyminen ja presidenttikirjastojen propagandistisuus. Richard Nixonin kirjaston kuvaus presidentin urasta oli vielä kymmenisen vuotta sitten kertomus Nixonin menestyksestä ja taistelusta vainoojia vastaan. Kirjasto oli pitkään presidenttikirjastojärjestelmän ulkopuolella, koska Nixon halusi antaa tapahtumista oman kuvansa. Watergate esitettiin juuri niin kuin Nixon halusi sen nähdä: yli-innokkaiden alaisten mitättömänä murtona. Virkakoneiston käyttö presidentin vastustajia vastaan ei ollut lainkaan esillä. Tämä muuttui vasta, kun Nixonin kirjasto siirtyi NARAn hallintaan. Samalla kaikkien aineistojen saaminen tutkijoiden ulottuville asetettiin viimein tavoitteeksi.

Sama halu jäädä oikealla tavalla historiaan on muillakin presidenteillä kuin Nixonilla.  Lyndon B. Johnsonin kirjaston näyttelyssä ei ollut sitä avattaessa vuonna 1971 paljoakaan Vietnamin sodasta, vaikka Johnsonin mielestä näyttely kertoi ”kaiken”. John F. Kennedyn kirjaston näyttelystä on turha etsiä tietoja presidentin syrjähypyistä tai terveysongelmista. Reaganin kirjasto ei liiemmin ole pitänyt esillä Iran-Contra -skandaalia. Kirjaston näyttelyssä on paljonkin henkilökultin makua.

_IMG_3350

Reaganin sitaattikokoelmaa, jota hän hyödynsi puheissaan

Totuus arkistossa, propaganda museossa

Presidenttikirjastojen propagandistisuuden ristiriita puolueettoman ja kriittisen tutkimuksen kanssa on ilmeinen. On esitetty, että arkisto olisi presidenttikirjaston ”objektiivinen” osa, kun taas museonäyttelyssä voitaisiin esittää kaudesta ”subjektiivisia” tulkintoja. Museo pyrkii kulttuuriperintöteollisuutena luonnostaan suosimaan viehättävää ja imartelevaa sekä unohtamaan muun.

Kun presidentti ja hänen lähijoukkonsa siirtyvät historiaan, ote laitoksesta ja sen tulkinnoista vähitellen herpaantuu. Positiivinen esimerkki on Herbert Hooverin kirjasto Iowassa. Avattaessa vuonna 1962 sen näyttely oli tyypillisen positiivinen katsaus presidentin elämään. 1990-luvulla näyttely uusittiin kokonaan ja muun muassa Hooverin passiivisuudesta talouden alalla annettiin kriittinen kuva.

Ajan myötä tapahtuu muitakin muutoksia. Rooseveltin kirjastossa vaalittiin alkuun huolella kaikkea presidentin jälkeen jättämää. Näytteillä oli muun muassa FDR:n sattumalta Saharassa talteen poimima hevosenkenkä. Sekalainen kokoelma presidenttiin liittyvää esineistöä puhutteli yhä harvempia, kun henkilökohtaiset muistot Rooseveltista alkoivat kadota. 1990-luvulla Roosevelt kirjaston näyttely korvattiin uudella, joka purki interaktiivisuudella houkuttelemaan nuorempia kävijöitä ja antamaan kaudesta – toki edelleen positiivisen – kokonaiskuvan.

Benjamin Hufbauerin mukaan presidenttikirjastot jakaantuivat (2007) kolmeen ryhmään: presidenttiä juhliviin ja suorastaan propagandistisiin, ”hyviin yrityksiin”, jotka yrittivät valistaa kävijöitä, mutta joilla kuitenkin on vielä matkaa historiantutkimuksen totuuskriteerien täyttämiseen, sekä esimerkillisiin, joihin tuolloin Hufbauerin mukaan kuului vain Trumanin kirjasto Missourissa. Esimerkillisenä Hufbauer piti muun muassa kuvausta Trumanin ratkaisusta pudottaa atomipommi Japaniin. Sitä ei pyritty esittämään ehdottoman oikeana ratkaisua, vaan tuomaan esille ajan tilanne ja mahdollisesti vaikuttaneet erilaiset tekijät – amerikkalaissotilaiden tappioista rasistisiin asenteisiin.

Presidenttikirjastot ovat eri puolilla maata. Barack Obaman kirjasto tulee Chicagoon. Siihen kerätään tällä hetkellä rahaa. Obaman kirjastoa kiinnostavampi tulee olemaan varmaankin Donald Trumpin kirjaston vaihtoehtoisten faktojen kokoelma, sitten kun kirjasto jonain päivänä on valmis.

Artikkeli on kirjoitettu Fulbright Finlandin stipendin turvin Yhdysvaltoihin tehdyllä vierailulla. 

(Julk. Faili 2/2017, s. 26-29)

Kategoriat:Sekalaista

Monimuotoinen arkistofauna

perjantai 10.3.2017 Jätä kommentti

Olen kolme kuukautta Fulbright Finlandin stipendillä UCLAssa (University of California, Los Angeles) tutustumassa arkistoalan opetukseen ja opetusohjelmaan. Tähän mennessä on selvinnyt ainakin yksi asia: amerikkalainen arkistofauna on suomalaiseen verrattuna Yhdysvalloissa rikas ja monimuotoinen. Pelkästään media-arkistoja on koko maassa viitisensataa. Kun samaan aikaan media-arkistoilla ei ole yhteisluetteloa (tietokanta on tekeillä, mutta vielä ilman rahoitusta) ymmärtää, miksi alkuperäisaineistojen löytäminen mainitaan kirjallisuudessa arkistotutkimuksen haastavimmaksi vaiheeksi. Suomea tutkivan historioitsijan ongelmat ovat tuskin koskaan samaa luokkaa.

Kategoriat:Sekalaista

Kymmenen vuotta

sunnuntai 1.1.2017 Jätä kommentti

Tämä blogi täyttää kohta kymmenen vuotta. Saman verran palvelusta tuli täyteen Tampereen yliopistossa.

Mielessä oli monia ajatuksia, kun aloin pitää blogia. Voidessani kommentoida asioita ulkopuolisena yliopistomaailman edustajana koin itseni etuoikeutetuksi. Se oli yhtä aikaa mahdollisuus ja velvollisuus. Mielessä kajasteli maksiimi ”ei päivää ilman piirtoa”, nulla dies sine linea. Kuvittelin, että voisin tarjota alan ihmisille uusia näkökulmia. Suomalainen asiakirjahallinta tuntui pieneltä ja yksiääniseltä maailmalta.

Nyt voi katsoa taaksepäin ja miettiä, onko tällä ollut muuta merkitystä kuin itseilmaisun ilo. Kirjoittamisella tuskin on ollut vaikutusta mihinkään, mutta ehkä tulevaisuudessa joku kiinnostuu siitä, että kehitystä on kommentoitu yhdeltä kannalta ja samalla dokumentoitu omaa ja (vähemmässä määrin) muiden ajattelua. Lähteitä on niin vähän, että silläkin voi olla arvoa. Edellytyksenä on tietysti, että blogitekstit ovat vielä tulevaisuudessakin käytettävissä. Siitä en ole varma.

Kategoriat:Sekalaista

COMS çi COMS ça

torstai 15.12.2016 Jätä kommentti

Asiakirjahallinnan opetus ja tutkimus ovat vuoden alusta osa uutta viestintätieteiden tiedekuntaa (COMS). Uuden tiedekunnan tutkimusaamupäivässä keskusteltiin tänään keskeisistä käsitteistä eri tieteenalojen näkökulmasta. Voisi ajatella,  että arkistot sopivat huonosti samaan kokonaisuuteen muun muassa kielitieteiden ja viestinnän tutkimuksen kanssa. Olennaisissa asioissa löytyy kuitenkin  yhteys moneen suuntaan,  jos asiakirjahallinta ymmärretään viestien välittämiseksi kontekstista – ajasta ja paikasta – toiseen (kuten olen aikaisemminkin esittänyt): kyse on tämän prosessin mahdollistamisesta ja turvaamisesta. Kyse on siis viestinnästä,  tosin joskus erityislaatuisesta: aina viestijällä ei ole tarkoitusta viestiä niille,  jotka viestin lopulta saavat,  ei edes tietoa heidän olemassaolostaan,  vuorovaikutus lähettäjän ja vastaanottajan väliltä voi puuttua kokonaan,  ja viestin välittymiseen voi mennä jopa kymmeniä tai satoja vuosia. Mutta kyse voi myös olla viestinnästä organisaatioiden välillä tai viestin tulkinnasta organisaation sisällä, kun prosessit tai käyttäjät vaihtuvat.   Tästä näkökulmasta viestintä, merkitys, tulkinta, narraatiot ja ”totuus” (sikäli kun sitä uskaltaa enää käyttää) ovat myös asiakirjahallinnan ydinkäsitteitä.

Kategoriat:Sekalaista