Archive

Archive for the ‘Web2.0’ Category

Keskushallinnon Twitter-viestit ja YouTube-videot arkistoon

perjantai 16.5.2014 1 kommentti

Tietoviikon mukaan ISo-Britanniassa arkistoidaan keskushallinnon Twitter-viestit ja YouTube-videot. Kansallisarkiston johtajan mukaan on ”välttämätöntä kehittää sosiaalista mediaa tukeva verkon arkistojärjestelmä, sillä sosiaalinen media näyttelee keskeistä osaa hallinnon viestinnässä. Näin myös tulevat sukupolvet voivat lukea historiallisesti merkittäviin tapahtuviin liittyviä some-viestejä.”

 

On suuren arvonmäärityskeskustelun aika

perjantai 11.4.2014 Jätä kommentti

Mikkelissä näytään juhlitun maakunta-arkiston kahdeksaakymmentä vuotta. Onnittelut virkeälle vanhukselle! Sekä Olli Alm että Jessica Parland-von Essen ovat blogeissaan kiitettävästi jatkaneet juhlaseminaarissa esille noussutta keskustelun aihetta, hallinnon asiakirjojen arvoa suhteessa muuhun aineistoon ja erityisesti sosiaaliseen mediaan yhteiskunnan dokumentoijana. Itse en kuitenkaan kommentoi tätä. Sen sijaan haluaisin kiinnittää huomion siihen, mitä arvoa on sillä, että tällaista keskustelua käydään sosiaalisessa mediassa.

Meillä ei mielestäni ole koskaan riittävästi kiinnitetty huomiota asiakirjahallinnan työn tekemiseen näkyväksi. Perinteisesti arkistoammattilainen on ajatellut, ettei hän oikeastaan ”tee” mitään, ja jos tekeekin, niin se tapahtuu niin neutraalisti ja puolueettomasti, ettei sillä ole merkitystä. Arkistolaitoksen toiminta-ajatus ”yksilölle ja yhteiskunnalle merkittävä arkistoaines säilyy suppeassa ja käyttökelpoisessa muodossa” on tästä oiva esimerkki: arkistonhoitaja vain säilyttää tiedon, eikä olennaista katoa. Puolueettomuuden mielikuvaa on vaalittu piilottamalla työ ja tehdyt ratkaisut. Ikävä seuraus tästä on, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä alasta mitään.

Jos kuitenkin puolueettomuus oikeasti on mahdotonta, mitä voi tehdä? Ainoa vaihtoehto on kertoa, mitä tehdään ja miksi. ”Transparency is new objectivity”. Jos ei oikeasti pysty tekemään täysin neutraaleja ja arvovapaita ratkaisuja, niin silloin ratkaisut on perusteltava ja tehtävä näkyviksi. Vain sitä kautta ne voidaan arvioida ja niihin voidaan – kenties – luottaa.

Tässä sosiaalinen media on oiva väline. Asiakirjahallinnan ammattilaisten pitäisi enemmän blogata työstään. Kertoa miten aineistoa hankitaan, miten sitä valikoidaan, miten kuvaillaan, mitä yllätyksiä työssä tulee vastaan. Meillä ei vielä osata käyttää sosiaalista mediaa tällä tavalla. Esimerkiksi arvonmäärityksestä kirjoitetaan vain hyvin yleisesti, yleisten periaatteiden tasolla, jos lainkaan.  Olisi minusta erittäin arvokasta, jos joku arvonmääritystä tekevä kertoisi konkreettisten aineistojen avulla, millaisia ratkaisuja on tehty ja miten niihin on päädytty. Se tekisi alaa tunnetuksi uudella tavalla ja antaisi myös kollegoille mahdollisuuden osallistua keskusteluun.

On nimittäin aika nurinkurista, että vaikka arvonmääritystä on pidetty ammattikunnan yhtenä tärkeimmistä tehtävistä, siitä keskusteluun ei ole ainuttakaan kansallista foorumia. Ei ole mitään paikkaa, jossa alan ammattilaiset voisivat taittaa tästä peistä — paitsi sosiaalinen media.

 

Valta kuuluu sinulle

perjantai 16.8.2013 Jätä kommentti

Työväenmuseo Werstaan ”Queering the memory institutions” -seminaarissa puhuttiin tänään sukupuolisista vähemmistöistä ja muistiorganisaatioista. Aihe on vanha, mutta minusta aina mielenkiintoinen. Se tekee näkyväksi asioita, joita yleensä voi vain aavistella: yhteiskunnan ja sen arvojen muutoksen, yksilön ja yhteisöjen tarpeen identiteetin rakentamiseen, eri intressiryhmien ristiriitaiset toiveet, tarpeen yksityisuuden suojaan, kysymyksen siitä, kenellä on oikeus päättää historian kuvaamisesta ja menneisyyden tekemisestä näkyväksi. Tätä kautta kyse on tietysti arkisto(nhoitajie)n vallasta.

Arkistojen velvollisuus on heijastaa yhteiskunnan koko kuvaa. Seminaarissa todettiin, ettei meillä ole aiheeseen erikoistuneita arkistonhoitajia, jotka pystyisivät kuvailemaan aineistoja riittävästi ja pitämään yhteyksiä luovuttajayhteisöihin. Jaana Kilkki toi toisaalta esille sen, että perinteisesti arkistoammattilaisen etiikkaan on kuulunut olla neutraali toimija, joka ei anna ulkopuolisten tahojen vaikuttaa toimintaansa. Jos tämä ideaali säilytetään, ainoa vaihtoehto on kouluttaa arkistonhoitajia katsomaan asioita myös LBGTI-näkökulmasta, kuten seminaarissa ehdotettiin.

Toisaalta sukupuoliset vähemmistöt eivät ole ainoa vähemmistö, joka arkistojen olisi huomioitava. Postmodernisti ajatellen yhteiskunnassa on valtavasti erilaisia näkökulmia ja tulkintoja, joiden kaikkien olisi sallittava tulla esille. Ajatus, että arkistonhoitaja sisäistää ne kaikki ja tuottaa lopuksi synteesin, joka objektiivisesti ja tasapuolisesti huomioi enemmistön, vähemmistöt, eri yhteisöt, kielet, arvot, kulttuurit, uskonnot ja ideologiat on mahdoton. Jaanan mukaan ratkaisu silloin on, että käyttäjät otetaan tasapuolisina kuvailutiedon tuottajina mukaan. Silloin kukin ryhmä voi tuoda oman tulkintansa esille juuri niin kuin se itse haluaa sen tehdä. Seminaarissa mainittiin homo- ja lesboravintoloiden tulitikkuaskit, joita on vaikea jäljittää museoiden kokoelmista. Kertovatko ne metsäteollisuuden tuotevalikoimasta vai menneestä vähemmistökulttuurista? Miksi käyttäjä ei voisi sanoa sanansa siitä?

Kuvailun kehittäminen

perjantai 11.5.2012 Jätä kommentti

Parviälykästä sorsastamista

sunnuntai 15.4.2012 Jätä kommentti

Teksasilainen sukututkimuksen harrastaja on koonnut Google Docsiin linkkejä otsikolla ”Crowdsourced Transcription Tools”. Kyse on talkoistetun kuvailun välineistä ja projekteista. (Crowdsourcingilla on monta käännöstä.) Linkkien kautta pääsee esimerkiksi lisäilemään tageja Harold ”Doc” Edgertonin 1920- ja 1930-luvun laboratoriopäiväkirjoihin MITissä tai kirjoittamaan puhtaaksi ravintoloiden menuja New York Public Libraryn kokoelmassa.

Kategoriat:Web2.0

Onko auktoriteetti rajallinen luonnonvara?

tiistai 21.2.2012 10 kommenttia

Viime vuonna ilmestyneessä kirjassa A Different Kind of Web on kertomuksia sosiaalisen median hyödyntämisestä arkistoissa. Tavallisimmat välineet—blogit, YouTube, Facebook, Flickr ja Wikipedia—näyttävät olevan jo käytössä. Elisabeth Yakelin artikkeli on yksi mielenkiintoisimmista. Yakel toteaa, ettei ole kovin pitkä aika siitä, kun tutkijan piti ensimmäiseksi arkistossa suosituskirjeillä osoittaa olevansa vakavasti otettava tutkija. Arkistojen avautuminen tavallisille käyttäjille alkoi 1960-luvulla ja jatkui seuraavalla vuosikymmenellä. TV-sarja ”Juuret” (kuka muistaa vielä?) sai  aikaan buumin, joka ei ole laantunut. Arkistot  puolestaan alkoivat tehdä käyttäjätutkimuksia. Käyttäjätutkimukset osoittivat kerta toisensa jälkeen  todeksi kaksi seikkaa:  arkistoterminologia ja hierarkkiset hakemistorakenteet ovat  käyttäjille vaikeita. Arkistonhoitaja on  käyttäjän ja aineistojen välillä keskeinen välittäjä, jolta odotetaan kaikkitietävyyttä kokoelmiensa suhteen.

Arkistonhoitaja on Web 2.0 -maailmassa häviämässä kuviosta. ”A Different Kind of Web” on täynnä kuvauksia siitä,miten käyttäjät toimivat sosiaalisessa mediassa, jakavat tietoja ja luovat yhdessä uutta. Arkistonhoitajan rooli portinvartijana on tässä maailmassa kirous, kuten Yakel kirjoittaa. Tilanne on muuttumassa.

”Ennen arkistot piti välittää käyttäjille. Tämä suosi arkistonhoitajaa ja teki hänestä keskipisteen tiedon löytämisessä: kun löysit arkistonhoitajan, löysit lähteen. Arkistot 2.0 haastaa tämän hegemonian ja antaa jokaiselle mahdollisuuden olla arkistonhoitaja, luoda kokoelmia verkkoon, kuvailla niitä tageillä ja kommenteilla sekä ohjata muita käyttäjiä aineiston käytössä.”

Kysymys kuuluu, miten arkistojen pitäisi tähän suhtautua. Ennen arkistolla oli jo sinänsä auktoriteettia: jos jotain oli otettu arkistoon säilytettäväksi, se oli selvästi tärkeää. Jos jokin oli arkiston kertomaa, se oli varmaankin oikeaa tietoa. Nyt käyttäjät pitäisi jollain tavoin ottaa leikkiin mukaan, mutta miten? Toistaiseksi se on tapahtunut varovaisesti yrittäen pitää auktoriteetti vahvasti omassa hallussa. Käyttäjät on joko aidattu verkossa omalle alueelleen—joka korostetusti ei ole arkiston  ja jonka virheistä se ei ota vastuuta—tai sitten heidän panostaan moderoidaan vahvasti. Kummassakaan tapauksessa arkistoammattilainen ei ole vain yksi käyttäjä muiden joukossa.

Yakel kysyy, onko mahdollista, että tällä tavoin arkistot ampuvat itseään jalkaan, että ne eivät saa kokonaan sitä etua, joka niiden olisi mahdollista saada, jos käyttäjille annettaisiin ennakkoluulottomasti vapaus luoda uutta yhdessä? Taustalla on oletus, että arkiston auktoriteetti on rajallinen luonnonvara, joka kuluu käytössä: sitä pitää säännöstellä eikä sitä voi antaa kenelle vain. Vaihtoehtoisesti voitaisiin ajatella, että auktoriteettia voi hyödyntää suurempi joukko ilman että se siitä mihinkään katoaa.

Kategoriat:Web2.0

Teemmekö oikeita asioita

torstai 5.1.2012 1 kommentti

Välillä mieleen tulee kysymys, pohditaanko alalla riittävästi oikeita asioita. Esimerkiksi elinkaaren hallinta on kyllä ammattillista ydintä, mutta se tuskin saa organisaatioita panostamaan asiakirjahallintaan. ”Hei, ne osaavat noin näppärästi erottaa säilytysajoiltaan erilaiset asiakirjat toisistaan! Annetaan niille lisää rahaa!” Minusta asiakirjahallinnan kehitysprojektien heikkous on siinä, että ne ovat niin puhtaasti asiakirjahallinnan kehitysprojekteja. Ammattilaisten työ ja tavoitteet toivottavasti edistyvät, mutta anti arkistonmuodostajalle ja muulle yhteiskunnalle jää vaatimattomaksi, epäsuoraksi tai epäselväksi. Lisäksi kehitysprojektit eivät minusta istu yhteiskunnan valtavirtaan. Tähän valtavirtaan kuuluisi esimerkiksi kansalaisten osallistumismahdollisuuksien lisääminen tai sellaisen infrastruktuurin luominen, jolla asiakirjahallinnan piirissä olevat aineistot tulisivat osaksi semanttista verkkoa ja yhteiskunnan avointa tietoa.