Arkisto

Archive for the ‘Yhteiskunta’ Category

Tutkimus kuntien tietopyyntöihin vastaamisesta on julkaistu

torstai 17.11.2016 Jätä kommentti

Heikki Kuutti (FT) ja Aleksi Koski (FM) tarkastelevat Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaisemassa tutkimuksessaan kuntien viranomaisten vastauskäytäntöjä julkisuuslain mukaisten tietopyyntöjen käsittelyssä sekä niissä ilmeneviä ongelmia. Tutkimus on luettavissa: http://kaks.fi/julkaisut/.

Tutkijat lähettivät toukokuussa 2015 jokaiseen Manner-Suomen kuntaan (301) sähköpostitse tietopyynnön, jossa pyydettiin tiedot kolmesta viimeisimmästä kunnalle osoitetusta, nyt kyseessä ollutta pyyntöä edeltäneestä tietopyynnöstä ja viranomaisen näihin antamista vastaukista. Lisäksi tutkijat pyysivät kuntien laatimia tietopyyntöjen käsittelyä koskevia ohjeita ja hinnastoja.

Kolmannes tietopyynnön vastaanottaneista kunnista vastasi nopeasti, kolmanneksella oli vastauksissa puutteita, ja kolmannes ei vastannut tietopyyntöihin lainkaan. Kaikista nopeimmat ja kattavimmat vastaukset saatiin tyypillisimmin asiakirjahallinnon ammattilaisilta (toimisto-, arkisto-, tietohallintosihteeri).

Tutkimuksen mukaan kuntien tietopyyntökäytäntöihin havaittiin liittyvän mm. seuraavia ongelmia:

  • viranomaisen tavoittaminen tietopyyntötilanteessa (tekniset häiriöt, vaihtelevat sähköpostiosoitteet)
  • tietopyyntöjen erilaiset tulkinnat
  • puutteet organisoinnissa, delegoinnissa ja ohjeistuksissa
  • kuntien vaihtelevat kirjaamiskäytänteet
  • pyydetyt tiedot ovat organisaatiossa hajallaan (etenkin keskeneräisissä asioissa)
  • pyydettyä tietoa ei löydetä
  • tietopyynnön käsittelyyn osallistuu usea henkilö
  • puutteet resursseissa ja henkilöstön osaamisessa
  • puutteet lainsäädännön tuntemuksessa
  • vastausajoissa eroavaisuuksia.

Tutkimustulokset eivät sinällään yllätä vaikkei yksittäisen tutkimuksen perusteella voi vielä kovin kauaksi meneviä johtopäätöksiä tehdäkään. Tietopyyntöjen kirjaamatta jättäminen tarkoittaa, että tietopyyntöihin liittyvät työprosessit eivät tule näkyväksi ja samalla osaksi asiakirjahallinnan prosesseja. Tämä heijastuu edelleen siihen, että organisaatiot eivät myöskään pysty arvioimaan tietopyyntöprosessin edellyttämiä resursseja, osaamisvaatimuksia tai niissä syntyviä kustannuksia.

Raportissa esitetyt ongelmat saattavat kertoa kuntien asiakirjahallinnan hajanaisuudesta ja siitä, että asiakirjahallinnan ohjaus ei ole keskitettyä. Jokaisessa kunnassa painitaan samojen kysymysten äärellä, ja jokainen kunta toimii lopulta omien resurssien ja pelimerkkien pohjalta. Ongelmat saattavat kytkeytyä myös organisaatio- ja informaatiokulttuureihin, jotka tässä tapauksessa voivat olla hyvinkin erilaiset – kuntakoosta ja alueesta riippuen. Päästäksemme asian ytimeen tarvitaan monitieteistä tutkimusta.

Julkisuusperiaatteen ja yksityisyyden suojan laadukas toteuttaminen kuntien arjessa – mukaan lukien tietopyyntötilanteet – edellyttää asiakirjahallinnan merkityksen ymmärtämistä tässä ajassa, ja siihen panostamista. Tämä näkökulma on hyvä muistaa kaikessa digitalisaatiokehityksessä.

Eettisyys, valinnanvapaus ja digitalisaatio?

maanantai 14.11.2016 4 kommenttia

Yhteiskuntamme eri toimintoja tehostetaan kovalla tohinalla, ja kansalaiset velvoitetaan käyttämään digitalisaation nimissä erilaisia teknologisia ratkaisuja ja palveluja. Etenkin sellaiset ikääntyneet yli 65-vuotiaat ihmiset, jotka eivät käytä tietotekniikkaa, ja joita joukossamme on noin puoli miljoonaa, kokevat tämän hankalaksi ja epämiellyttäväksi. Kun itse ei hallita tekniikkaa, tarvitaan ulkopuolisten apua. Ja tämä lankeaa automaattisesti lapsille, lapsenlapsille tai ystäville. Joukossa on myös paljon yksinäisiä, joilla ei ole omaa perhettä tai ystävät ovat jossakin kaukana. Tällöin mm. kirjastot ja järjestöt antavat apua. Toisista ihmisistä riippuvaisuus saatetaan kuitenkin joskus kokea ahdistavana ja jopa syrjäyttävänä. Filosofian tohtori, psykologi ja psykoterapeutti Marja Saarenheimo pitää toimintatapaa, joka heikentää palvelujen saatavuutta ja arkielämän sujuvuutta yhtenä ikäsyrjinnän muotona. Asiasta kirjoittaa Helsingin Sanomat 14.11.2016.

Tämä kaikki edellä kerrottu ei suinkaan koske vain ikääntyneitä ihmisiä. Joukossamme on paljon myös heitä, joilla kyllä on kykyä ja osaamista käyttää tekniikkaa hyödykseen, mutta ei välttämättä halua. Kaikki ihmiset eivät ole teknologiaorientoituneita vaan he suuntaavat mieluummin energiansa muihin mielekkäämpiin elämän eri osa-alueisiin. Kaikki ylimääräinen teknologiapakko koetaan erittäin turhauttavana ja arkea vaikeuttavana. On olemassa ihmisiä, jotka haluavat aitoa perinteistä henkilökohtaista palvelua – ihmiseltä ihmiselle. On olemassa työssäkäyviä ihmisiä, jotka ovat jo nyt ylikuormittuneita erilaisten tunnuslukujen ja salasanojen viidakoissa – yhtään ylimääräistä säätämistä ei enää jaksaisi vapaa-ajallaan. Kun pitäisi hoitaa ne omat asiat, ja lisäksi ehtiä ja jaksaa auttaa myös omia vanhempiaan, jotka ovat aivan hukassa. Mutta miten tähän huutoon vastaavat esimerkiksi pankit? Tällä hetkellä suuntauksena näyttäisi olevan, että tähän saakka varsin hyvin toimineista tunnuslukukorteista luovutaan, ja asiakkailla on kohta uusi mobiilisovellus riesanaan. Lopulta puhelin on täynnä erilaisia appseja, jotka vaativat päivittämistä yksi toisensa jälkeen. Voiko puhelimella kohta enää soittaa, kun akku on loppu jo hetkessä?

Missä on se kuuluisa valinnanvapaus, jonka perään huudetaan esimerkiksi sote-kysymyksissä? Miksi ihmiset eivät saa enää itse valita missä muodossa he kulloinkin palvelunsa ottavat vastaan? Miksi ihmiset eivät ole näiden kysymysten osalta yhdenvertaisia? Toteutuuko perustuslain henki enää tässä kehityksessä? Mitä tapahtuu esimerkiksi yksityiselämän suojalle tai omaisuuden suojalle? Ajetaanko meidät harmaalle vyöhykkeelle, jossa täysin oikeustoimikelpoiset henkilöt siirretään jonkin asteisen edunvalvonnan piiriin jotta he pärjäisivät digitalisaatiohaasteiden parissa?

On selvää, että digitalisaatiota tarvitaan, ja emme voi palata ajassa taaksepäin. On myös hyvä asia, että digitaalisiin haasteisiin on tarjolla ja suunnitteilla erilaista apua. Toivottavasti muistetaan kuitenkin huolehtia myös siitä, että kaikki juridiset ja eettiset näkökulmat on ensin varmistettu ja riskit tunnistettu. Muutoin saattaa käydä niin, että nämä uudet toimintatavat ja avuntarjoamisen mallit johtavatkin huomaamatta epäeettiseen toimintaan, jossa avunsaajasta tulee hyväksikäytetty, epärehellisen toiminnan uhri.

 

 

Eroon läpinäkyvyyden paradoksista?

maanantai 8.8.2016 Jätä kommentti

Olemme kuluvan vuoden aikana tarkastelleet muutamaankin otteeseen kirjoituksissamme mm. läpinäkyvyyden, salailukulttuurin sekä tiedon omistajuuden teemoja. Nämä aiheet puhuttavat edelleen – eikä syyttä.

Keuruun kunnan luottamushenkilö Ilari Kotimäki kritisoi Sanomalehti Keskisuomalaisen mielipidekirjoituksessa 29.7.2016 seuraavasti: –”kun toimittaja pyytää kunnan tai valtion hallinnosta esimerkiksi laskuja, nämä laskut annetaan nurisematta. Kun kunnan tai valtion luottamusmies pyytää samoja laskuja, niin mikään ei olekaan enää selvää.” Ja edelleen: ”Vaikka päätöksentekijöillä on erityinen tiedonsaantioikeus, niin tämä on ikävä kyllä näennäinen.” Hannu Luotola Saarijärveltä arvelee samaisella mielipidepalstalla salailun syyksi rakenteellista korruptiota mistä Suomea ovat huomauttaneet OECD, Euroopan neuvoston korruption vastainen toimielin Greco sekä Transparency Suomi.

A-studio lähestyi myös samaista aihepiiriä 3.8.2016 lähetyksessään. Yle oli pyytänyt Länsimetron ja Espoon Jorvin uuden sairaalan hankkeista tietoja ja pöytäkirjoja siitä miten kyseisten, kuntien omistamien yhtiöiden hallitukset ovat hoitaneet ja valvoneet hankkeiden taloutta. Molemmissa hankkeissa kustannukset ovat kohonneet alkuperäisiä suunnitelmia huomattavasti suuremmiksi. Tietoja ei kummastakaan hankkeesta kuitenkaan annettu vedoten mm. osakeyhtiölakiin ja liikesalaisuuksiin – sairaalahankkeen osalta tietoja ei annettu edes kuntapoliitikoille. Kansanedustaja Jyrkin Kasvin mukaan kysymys saattaa olla siitä, että asiakirjoja ei ole alun perin kirjoitettu julkistamistarkoituksessa, jolloin sama asiakirja sisältää sekä julkista että salassa pidettävää tietoa. Julkisen tiedon haravoiminen suuresta määrästä tietoja vie Kasvin mukaan aikaa ja resursseja. Professori Veikko Vahtera Tampereen yliopistosta katsoo, että osakeyhtiölaki ei sinällään estä ketään toimimasta avoimesti. Kysymys lienee ensisijaisesti omistajaohjauksesta, kunnallisten yhtiöiden hallitusten tahtotilasta ja kyvystä ohjeistaa toimivaa johtoa siitä miten avoimesti julkisuuslakia tulisi kulloinkin tulkita.

Helsingin Sanomat lähestyy myös läpinäkyvyyttä 8.8.2016 otsikolla ”Krp: Yhtiöittämisessä riski korruption kasvuun”. KRP:n rikoskomisario Juha Lallin mukaan riskit liittyvät ensisijaisesti hankintoihin, kilpailutuksiin ja läpinäkyvyyden vähentymiseen. Tehtävät joita on tähän saakka hoidettu virkavastuulla hoituvat jatkossa osakeyhtiöissä. Tällöin viranomaistoiminnan käyttäytymissäännöt tai virkarikospykälät eivät ulotu toimintaan. Myös lahjusrikokset on säädetty eri tavoin riippuen siitä onko kyseessä virkamies vai elinkeinoelämän toimija.

Ratkaisuksi on väläytetty ajatusta siitä, että Suomessa otettaisiin käyttöön ns. Ruotsin malli mikä tarkoittaisi sitä, että jos julkisen sektorin omistus yhtiöstä on yli 50 %, yhtiöön sovellettaisiin automaattisesti julkisuuslakia. Alivaltiosihteeri Tuomas Pöystin mukaan julkisuuslain ulottamista maakuntien yhtiöihin esim. sote-tehtävissä tarkastellaan tämän syksyn aikana. Lisäksi yhtiöiden toimintaan haluttaisiin sisällyttää myös ajatus hallintolain hyvän hallinnon vaatimuksesta sekä rikosoikeudellisesta virkavastuusta. Pöystin mukaan näitä asioita tulisi tarkastella kuitenkin laajemmin myös muiden kuin pelkästään sote-yhtiöiden kohdalla.

Nyt ollaan vihdoin oikealla asialla liikkeellä. Hienoa, että asian vakavuus on ymmärretty. Kuitenkaan mikään lainsäädäntö ei yksin pysty asioita ratkaisemaan. Myös asenteiden ja käytänteiden on muututtava. Jos ja toivottavasti kun nämä lainsäädäntöuudistukset toteutuvat, tarkoittaa se käytännössä asiakirjahallinnan terävöittämistä ja yhtenäistämistä julkisen ja yksityisen sektorin välillä. Siinä tarvitaan yhteistyötä eri ammattiryhmien välillä, jossa asiakirjahallinnan ammattilaiset voivat toimia sillanrakentajina.

A-studio on katsottavissa Yle Areenassa: http://areena.yle.fi/1-3062244.

Kadonneita potilasasiakirjoja ja hoitovirheitä!

torstai 21.4.2016 2 kommenttia

Sanomalehti Keskisuomalainen uutisoi 21.4.2016 yksityisen röntgenpalveluyrityksen asiakirjahallinnan ja potilasturvallisuuden laiminlyönneistä otsikolla: ”Rintasyöpiä ei havaittu, potilastietoja katosi”.

Jutun mukaan Valvira on selvittänyt syksystä 2014 lukien yhteistyössä muiden viranomaisten ja terveydenhuollon organisaatioiden kanssa Suomen Radiologikeskus Oy:n toiminnassa ilmenneitä puutteita. Yritys on tehnyt seulontoja myös kunnille. Potilasturvallisuus on vaarantunut mm. siten, että radiologit ovat tulkinneet potilaiden röntgenkuvia virheellisesti. Kolme potilasta on tehnyt Valviralle yrityksen tekemistä syöpäseulonnoista kantelun ja yksi kantelu on tällä hetkellä käsittelyssä. Valvira on jo aiemmin antanut yritykselle kolme huomautusta hoitoon liittyvistä virheistä. Sitä voi tietysti pohtia, onko tämän kaltainen huomautusmenettely potilasturvallisuuden kannalta riittävää.

Asiakirjahallinnan näkökulmasta tapauksessa on mielenkiintoista, että vuosien 2013 ja 2014 aikana yritykseltä oli syystä tai toisesta kadonnut noin 3000 potilaan seulontakortit. Mielenkiintoista olisi tietää onko näiden kadonneiden seulontakorttien joukossa kuntien arkistointivastuulle kuuluvia potilastietoja. Valvira teki asiakirjojen katoamisesta vuosi sitten maaliskuussa poliisille tutkintapyynnön, mutta Länsi-Uudenmaan syyttäjävirasto lopetti heinäkuussa esitutkinnan vedoten siihen, ettei syyllistä saataisi lopulta selville. Lisäksi tutkinnan lopettamista perusteltiin kustannussyihin vedoten. Yrityksen toimitusjohtaja kieltäytyi kommentoimasta Valviran epäilyjä vedoten salassapitovelvollisuuteen.

Mitä tästä tarinasta on pääteltävissä? Onko kyse vain yksittäisestä tapauksesta vai onko tämä vain jäävuoren huippu? Entä mitä syyttäjäviraston toiminnasta pitäisi ajatella? Kertooko esitutkinnan lopettaminen siitä, että asiakirjojen katoamista ei nyt pidetä niin vallan vakavana asiana? Onko tämä kaikki ymmärrettävä lopulta siten, että potilasasiakirjoja saa hukata eikä siitä koidu kenellekään mitään seurauksia? Jos näin on, sittenhän yksityisillä toimijoilla ei ole jatkossakaan uusissa SOTE-järjestelyissä mitään pelättävää. Jos jotain tapahtuu, voi vain todeta, että rapatessa roiskuu. Niin ja hei – ainahan voi vedota salassapitovelvollisuuteen! Toivon kuitenkin hartaasti olevani väärässä.

Digitaalisten asiointipalveluiden kehittäminen ja tuotanto ontuvat!

perjantai 15.4.2016 Jätä kommentti

Valtiontalouden tarkastusvirasto (VTV) on suorittanut Digitaalisten asiointipalveluiden kehittämistä ja tuotantoa koskevan tarkastuksen. Tarkastuksen kohteena ovat olleet Kansalaisten asiointitili, SADe-ohjelman rahoituksella kehitettyjä palveluja (esim. Kansalaisaloite.fi, Lupapiste.fi), KAPA-ohjelma sekä JulkICTLab-projekti. Lisäksi tarkastuksen kohteena on ollut valtiovarainministeriön sähköisen asioinnin kehittämisen ohjaus.

Tarkastuskertomuksen mukaan valtiovarainministeriön vetämissä sähköisen asioinnin kehittämisohjelmissa ja –hankkeissa on käytetty rahaa viimeisen kymmenen vuoden aikana noin 200 miljoonan euron edestä. Lisäksi virastot ovat kehittäneet sähköistä asiointia omien toimintamäärärahojen puitteissa.

Raportti on suorastaan masentavaa luettavaa. Seuraavassa muutamia poimintoja tarkastuskertomuksen keskeisistä havainnoista:

  1. sähköisiä palveluita kehitetään siilomaisesti hallinnon omista tarpeista käsin
  2. palveluiden kehittäminen on edelleen vahvasti teknologiavetoista
  3. palveluiden kehittämistä ei integroida toiminnan kehittämiseen
  4. JulkICT-toiminnon rooli palvelukehityksen ohjaajana ei ole toimiva
  5. kustannusarvioinnit ovat puutteellisia.

Lisäksi muutama suora lainaus raportista:

”Tarkastettujen palveluiden osalta ei ollut esitetty, miten palveluiden käyttöönotto konkreettisesti tuo säästöjä julkiselle hallinnolle ja miten säästöt on käytännössä realisoitavissa julkisessa hallinnossa. Kustannus-hyötylaskelmat olivat teoreettisia eikä laskelmissa ole pystytty osoittamaan konkreettisia julkisen hallinnon toimintaan kohdistuvia säästöjä.” (s. 31)

”Kaikissa tarkastuksen kohteina olleissa palveluissa oli tehty tai niihin oli suunnitteilla jonkinlaiset käytettävyystestit tai -arvioinnit. Tarkastuksessa havaittiin vain muutaman palvelun kehittämisessä piirteitä, joita voidaan luonnehtia asiakaslähtöisiksi. Pääosa palveluiden kehittämisestä oli tapahtunut virkamiestyöryhmissä konsulttien ohjauksessa. Asiakkaita ei ollut tunnistettu hankesuunnitelmissa.”(s.45)

Raporttia lukiessa ei voi välttyä kysymykseltä: olenko kuullut nämä samat havainnot ja lauseet joskus aiemminkin? Miksi toistamme vuosi vuodelta samat virheet? En voi muuta kuin ihmetellä!

Tuloksellisuustarkastuskertomus 6/2016 on luettavissa kokonaisuudessaan osoitteessa: http://www.vtv.fi/files/5084/6_2016_Digitaalisten_asiointipalveluiden_kehittaminen_ja_tuotanto.pdf.

Unohtuuko digitalisaatiossa tasavertainen kohtelu ja ihmiskeskeisyys?

keskiviikko 6.4.2016 Jätä kommentti

Sanomalehti Keskisuomalainen julkaisi 4.4.2016 mielipidekirjoituksen otsikolla ”Aikojen varaus vaikeutui pahasti”. Kirjoittaja nostaa keskusteluun ajankohtaisen ja tärkeän kysymyksen siitä miten iäkkäät kansalaiset onnistuvat jatkossa asioimaan laboratorion näytteenottopisteissä, joissa jatkossa ajanvaraus tulee tehdä joko internetissä tai puhelimitse. Vuoronumerolla jonottaminen paikan päällä ei ole enää jatkossa mahdollista. Kirjoittaja on huolissaan siitä, että muutos voi heikentää joissakin tapauksissa jopa potilasturvallisuutta. Kaikilla vanhuksilla ei ole käytössään tietokonetta tai internetiä saati sähköisen asioinnin edellyttämää tietoteknistä osaamista. Ajan saaminen myös puhelimitse voi olla usein haasteellista. Tästä meillä kaikilla lienee omat kokemuksemme.

Aalto-yliopiston kyberturvallisuuden professori Jarno Limnéll peräänkuuluttaa teknologian kehittämisessä eettistä pohdintaa sekä ihmiskeskeisyyttä (HS 4.4.2016 vieraskynä). Limnéll huomauttaa, että 65 prosenttia yli 75-vuotiaista suomalaisista ei ole koskaan käyttänyt internetiä. Lisäksi hän kysyy: ”Etenevätkö teknologian kehitys ja digitalisointi jo niin nopeasti, etteivät käyttäjät pysy mukana?” Ajankohtainen ja tärkeä kysymys, josta keskustelua tulee ehdottomasti jatkaa.

Limnéll tarjoaa yhdeksi ratkaisuksi digitaalisten taitojen opettamista. Se voi toimia toki joidenkin kansalaisten osalta, mutta ei mielestäni sovellu kuitenkaan kaikille. Suomen perustuslaki lähtee siitä ajatuksesta, että kaikki kansalaiset ovat yhdenvertaisia ja jokaisella on ihmisarvo. Julkisen hallinnon on turvatta perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen sekä tarjottava riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Tulkitsen nämä edellä kerrotut arvot siten, että kansalaisten tulisi voida myös aidosti itse valita asiointitapansa. Lähtökohtana ei voi olla se, että ihmiset pakotetaan johonkin samaan digitaalisuuden toimintamuottiin kysymättä tai tarjoamatta muita perinteisiä ja ihmisläheisempiä palvelutapoja. Kaikkea ei voi myöskään aina perustella rahalla. Iäkkäät ihmiset, meidän vanhempamme ja isovanhempamme, ovat sotien jälkeen rakentaneet Suomea hartiavoimin. Heille kuuluu ihmisarvoinen ja kunnioittava kohtelu. Se on meidän moraalinen ja eettinen velvollisuutemme, jota ei sovi unohtaa!

Onko salailu hyväksi?

maanantai 25.1.2016 Jätä kommentti

Avoimuus on hieno asia. Hallinnon läpinäkyvyys on hieno asia. Tiedon käyttäminen yli hallintorajojen on hieno asia. Myös linkitetty data on hieno asia, vain linkitetty avoin data on sitä hienompi. – Suomessa kaikki on niin yksinkertaista. Asiakirjajulkisuuskin supistuu kysymykseksi, toimitaanko lain mukaan vai ei.

Tutkimuskirjallisuutta lukiessa hätkähtää. Monet tutkijat ovat yllättävän kriittisiä, kun puhutaan hallinnon avoimuudesta (transparency) ja tiedon yhteiskäyttöisyydestä. Hyvien puolien ohella niissä nähdään vaaroja.

On selvä, että avoimuudella on hyviä puolia. Ilman avoimuutta ja dokumentteja toiminnasta ei ole toiminnan todennettavuutta. Ilman sitä ei tiedetä, miten hallinnossa toimitaan, ja jos toimintaa ei voi seurata, sitä ei voi valvoa.  Avoimuus lisää kansalaisten ja yhteiskunnan vuorovaikutusta.

Mutta myös vastakkaisia argumentteja voi esittää. Avoimuus ei välttämättä lisää luottamusta hallintoon ja politiikan tekoon: se voi yhtä hyvin vähentää sitä, koska prosessien demystifointi tekee niistä arkisempia. Tutkimukset antavat tästä ristiriitaisia tuloksia. Erään mukaan avoimuus esimerkiksi kyllä lisää uskoa hyvään tahtoon hallinnossa, mutta se ei välttämättä tee hallinnosta pätevän näköistä. Toisin sanoen, tunarointi näkyy.

Avoimuus lisää kustannuksia. Jos oikeasti halutaan olla avoimia, keskustelut, muistiinpanot ja piirrokset valkotauluilla pitäisi tuoda näkyville. Jos tieto on vain osin julkista, siitä pitää erikseen tuottaa julkisuuteen tarkoitettu versio. Tämä kaikki maksaa, ellei kyse ole rutiininomaisesta ja formalisoidusta prosessista, joka on suureksi osaksi automatisoitavissa.

Avoimuuden lisääminen ei myöskään aina lisää saatavilla olevaa tietoa. Ns. avoimuusparadoksi on, että tarjolla olevan tiedon määrä voi vähetä, kun sitä vaaditaan lisää julkiseksi. Mikään laite tai lääke ei esimerkiksi ole täysin turvallinen. Jos valmistaja voi joutua korvausvelvollisuuteen testiensä perusteella, sen intressissä on vähentää testausta ja potentiaalisesti negatiivista tietoa.

Avoimuus ei myöskään välttämättä paranna toiminnan laatua. Huono asiakirjahallinta houkuttee korruptiota kuin raato kärpäsiä, sanotaan, mutta julkinen valvonta ei myöskään ole ongelmatonta. Se lisää painetta yhdenmukaisuuteen. Jos hallinnossa (tai politiikassa) ei ole mahdollista käydä luottamuksellisia keskusteluja tai esittää konsensuksesta poikkeavia mielipiteitä pelkäämättä julkisen huomion tuomaa rangaistusta, keskustelu jäykistyy. Poliittinen korrektius ja pelko valtaavat alaa. Toinen vaihtoehto on, että julkisuuteen tuotetaan siistittyjä versioita todellisuudesta tai keskustelu pakenee toisille foorumeille. Tästä tulee mieleen ilmiö, josta kirjoitin vuonna 2010 Helsingin Sanomissa ruotsalaisten kokemusten perusteella: avoimuusperiaatteen vuoksi pohjoismaihin on ehkä muodostunut toimintakulttuuri, jossa toiminnan dokumentointi on vähäisempää kuin salailevimmissa etelä-Euroopan maissa.

Lisäksi myös virkamiehellä on oikeus yksityisyyteen: hänellä on oikeus päättää, mitä häntä koskevaa tietoa on muiden saatavilla. Jos edes työnantajalla ei ole oikeutta seurata työntekijöitään kaikilla niillä tavoilla, jotka nykyaika tekee mahdolliseksi, voidaanko ajatella, että koko yhteiskunnalla olisi oikeus kyykkiä virkamiehen olan takana seuraamassa tämän toimia? Jos näin ei ole, mihin vedetään julkisuuden ja yksityisyyden raja?

Tiedolla voi olla sosiaalisesti epätoivottavia seurauksia. Esimerkiksi koulujen paremmuusvertailut voivat johtaa ajan myötä kasvaviin sosiaalisiin eroihin, koska parhaat oppilaat ja opettajat keskittyvät tiettyihin kouluihin. Julkista tietoa voidaan käyttää tarkoitushakuisesti ja väärin. Terveystietoa hyödynnetään usein valikoiden, koska eri ryhmät käyttävät sitä omien argumenttiensa ajamiseen.

Julkista tietoa voidaan käyttää väärin myös toisella tavalla. Data mining -tekniikat saattavat mahdollistaa yksilön tunnistamisen yhdistelemällä eri lähteistä tulevia anonymisoituja tietojoukkoja. Kaikkien lähteiden ei tarvitse olla julkishallinnosta peräisin. Facebookin tykkäysten perusteella voidaan tunnistaa henkilön ihonväri 95 %:in tarkkuudella, samoin kuin sukupuoli (93 %), uskonto (kristitty vai muslimi, 82 %), puoluekanta (demokraatti vai republikaani, 85 %), sukupuolinen suuntautuneisuus (88 %:in tarkkuus miehillä, 75 %:in naisilla) ja huumeiden käyttö (73 %). Myös henkilökohtaisista piirteistä, kuten älykkyydestä tai tunne-elämän tasapainosta, voidaan tehdä vastaavia päätelmiä. Kun samaan aikaan on tiedossa, että sosiaalisen median mene ja äänestä -kampanjoilla on vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen, ollaan pelottavassa tilanteessa: Facebook voi valikoida, mitä ryhmiä se haluaa aktivoida äänestämään.

Meillä on puhuttu tiedon siiloutumista vastaan. Yhtä hyvin voidaan puhua sen puolesta. Kansalaisten yksityisyyden suojalle on tärkeää, että siiloja on olemassa. Sipilän hallitusohjelman mukaan ”julkinen hallinto sitoutuu kysymään samaa tietoa kansalaisilta ja yrityksiltä vain kerran”. Hyvä idea, mutta jos kaikki hallinnon tieto on vapaasti kaikkien muiden viranomaisten käytettävissä, yksilö on täysin paljaana eikä valtion valvonnalle ole enää mitään rajaa. Millä prosesseilla tälle käytölle luodaan säännöt? Miten tällaisia palveluja voidaan luoda? Kuka edes tietää, mitä informaatiota on missäkin? Tässä asiakirja-ammattilaisilla voisi olla rooli.

Jotkut kirjoittajat korostavat loppuyhteenvetona sitä, että, toisin kuin tasa-arvo tai oikeudenmukaisuus, avoimuus ei ole arvo sinänsä. Sillä on yhteiskunnassa paikkansa, kohtuudella ja viisaudella käytettynä. Avoimuus voi olla ristiriidassa hyvän hallinnon muiden aspektien – kuten oikeudenmukaisuuden, tehokkuuden ja rehellisyyden –kanssa ristiriidassa.

Kategoriat:Yhteiskunta