Valtionarkisto astui uuteen aikaan

lauantai 17.6.2017 Jätä kommentti

Failin edellisessä numerossa esitellyn Reinhold Hausen -historiikin lisäksi Jari Lybeckiltä ilmestyi äskettäin myös kirjan valtionarkistosta vuosina 1944-1974. Kyse on tärkeästä ajanjaksosta, jolloin alan suomalainen toimintakenttä muotoutui uudelleen. Useimmat ammatillisista yhdistyksistä aloittivat toimintansa tuolloin. Yliopistokenttä laajeni ja tämä näkyi valtionarkiston ja maakunta-arkistojen toiminnassa. Samalla arkistolaitoksen täytyi löytää ratkaisuja viranomaisten kasvaviin asiakirjamassoihin.

Historiikki on arkistolaitoksen historiaprojektin osa, joka ei löytänyt tietään julkisuuteen arkistolaitoksen kautta. Niinpä Lybeck on julkaissut tekstin omakustanteena. Teos ei kokonaisuutena ole aivan Reinhold Hausen kirjan tasoa. Teksti on paikoin hyppelehtivää ja olisi kaivannut edelleen työstämistä. Omakustanne ei luonnollisesti ole visuaalisesti sillä tasolla, jota ammattimaisesti kustannetulta teokselta voi odottaa.

Kirja on tästä huolimatta arvokas lisä suomalaiseen arkistokirjallisuuteen. Lybeck on käynyt kirjallisuutta ja arkistolähteitä huolellisesti läpi. Näin tuoreilta ajoilta löytyy myös ajan itse kokeneita tai ainakin silloin vaikuttaneita tunteneita henkilöitä. Teokseen on dokumentoitu myös muistitietoa, johon Lybeck aina välillä viittaa. Kuten Hausen kirjassa, Lybeck käy läpi valtionarkiston toiminnan alueita, muun muassa mikrofilmauksen käynnistymistä, konservointia ja tutkijasalipalvelua. Myös kipeitä asioita tuodaan esille, esimerkkinä maakunta-arkistojen ja valtionarkiston kahnaukset.

Itse luin kiinnostuneena muun muassa valtionarkistoon 1950-luvun vaihteessa luodusta organisaatiosta, joka vaikutti pitkään. Tullessani valtionarkistoon harjoittelemaan 1980-luvun lopulla, se eli vielä ainakin henkilökunnan muistissa. Nykyisin organisaatiot ovat jatkuvan myllerryksen tilassa ja tällaista pysyvyyttä on vaikea kuvitella. Valtionarkiston kuusi jaostoa oli muodostettu aineistopohjaisesti ja ne vastasivat kukin omasta aineistostaan kaikilta osin: käsittelystä, hoidosta ja selvityksistä. Samalla kun henkilökunnalla oli erikoistuntemusta jonkin aineiston osalta – valtionarkistonhoitaja Kaarlo Blomstedt piti tätä tärkeänä – toiminta oli kokonaisvaltaista ja kunkin työntekijän oli hallittava erilaisia tehtäviä. En osaa sanoa, pitäisikö tästä ottaa oppia, ja mihin suuntaan, mutta historiaa tuntematta on tunnetusti tuomittu toistamaan sitä uudelleen.

Toisin kuin arkistolaitoksen virallisen historiikin pohjalta, Lybeckin huolellisten viitteiden perusteella voi suunnistaa alkuperäislähteille. Kirja tuo esille myös arkistolaitoksen sisäisiä virtauksia, joista ei muuten ole ollut tietoa. Lybeck mainitsee esimerkiksi valtionarkistonhoitaja Kerkkosen vierastaneen kaikkea, mikä vivahti aiheenmukaiselta arkistoinnilta. Tämän vuoksi hän kannatti organisaatiorakenteen ja sarja-aktijärjestelmän mukaista tiedon organisointia eikä innostunut Renvallin uudistusajatuksista.

Renvall onkin yksi henkilöistä, joiden arkistoajattelua perataan kirjassa huolella. Mielenkiintoisesti asiakirjojen tehtävä alkoi loppuvaiheessa hallita hänen ajatteluaan viranomaisen tehtävän kustannuksella. Renvallin välitön vaikutus jäi tunnetusti vähäiseksi, mutta ulkomaista teoreetikoista Suomessa näytään luetun ahkerasti ainakin T. R. Schellenbergiä, jonka ”Modern Archives” oli jopa hetken aikaa alemmankin arkistotutkinnon tenttikirjana – alkukielellä!

Lybeckin mukaan jo sodan pian jälkeen, tai viimeistään 1950-luvulla, Suomessa alettiin kiinnittää huomiota syntyviin arkistoihin ja arkistonmuodostukseen. Toisin sanoen alettiin tuoda esille asiakirjahallinnollista aspektia jo syntyneiden arkistojen säilyttämisen ohella. Kirjassa sivutaan myös ammatillisesti mielenkiintoisia arvonmäärityksen ja seulonnan kokeiluja: niin sanottuja tyyppiarkistoja, joissa säilytettiin 1950- ja 60-luvuilla sellaisiakin asiakirjoja, jotka muista arkistoista hävitettiin, sekä ”mini-Suomen” rakentamista edustamaan koko Suomen arkistoaineistoja.

Vanhemmat ammattilaiset löytävät teoksesta ainakin nimeltä tuttujen henkilöiden historiaa. Valitettavasti kirja on omakustanteena huonosti saatavilla, myös hyvin varustetuista kirjakaupoista.

Jari Lybeck: Arkistolaitoksen suhde tutkimukseen ja hallintoon järjestyy uudelleen. Vuodet 1944-1974. Turku 2016. ISBN 978-952-93-7935-4

(Julk. Faili 2/2017, s. 34-35)

Mainokset
Kategoriat:kirjallisuus

Republikaanien puuhamaassa

tiistai 13.6.2017 Jätä kommentti

Presidentti Ronald Reaganin kirjaston nimi johtaa harhaan. Kyse on enemmän arkistosta, mutta arkistokin on kirjaston lailla kävijöiltä piilossa. Kävijälle laitos on ennen kaikkea museo, jossa voi seurata Ronaldin elämäntaivalta radiojuontajasta presidentiksi. Eikä kyse ole vain museosta, vaan Ronald Reagan -puuhamaasta republikaaneille ja republikaanimielisille. Kirjastossa voi lausua Reaganin puheita teleprompterin ääressä, vierailla Valkoisen talon ovaalitoimiston kopiossa, astua presidenttien Marine One -kuljetushelikopteriin, tehdä kierroksen seitsemää presidenttiä kuljettaneessa Air Force One -lentokoneessa ja ihailla aitoa palaa Berliinin muurista. Lopuksi kävijälle on tarjolla välipala Ronald Reagan -pubissa ja piipahdus presidentin haudalla.

_IMG_3370

Kirjaston lentokonehalli

Ronald Reaganin kirjasto ei ole vain avoinna yleisölle. Se suorastaan perii pääsystä parinkymmenen euron maksua. Niin tekevät muutkin presidenttien kirjastot. Museokaupasta voi mukaan ostaa presidenttikrääsää ja muistella vierailua vielä kotonakin.

Arkistossa on Reaganin henkilökohtaisen arkiston lisäksi aineistoa kuvernööri- ja presidenttikausilta. Myös kolmisenkymmentä presidenttiä tai hänen kampanjoitaan lähellä ollutta henkilöä on luovuttanut asiakirjoja kirjastoon. Kaikkiaan kirjastossa 1,6 miljoonaa valokuvaa, 20 000 videonauhaa, 25 000 äänitettä, 204 200 metriä elokuvaa, 63 miljoonaa dokumenttia. Reaganin kirjasto on yksi suurimmista Clintonin kirjaston jälkeen.

Kaikki aineisto ei ole julkista sanan suomalaisessa merkityksessä. Asiakirjat voivat olla vielä salaisia, mutta käyttäjä voi yleensä pyytää arvioimaan salassapitotarvetta uudelleen. Vielä järjestämättömään ja luetteloimattomaan aineistoon voi tehdä pyyntöjä julkisuuslain nojalla.

Roosevelt oli ensimmäinen

Amerikkalainen presidenttikirjastojen järjestelmä on erikoislaatuinen. Ensimmäisen kirjaston loi Franklin D. Roosevelt, joka lahjoitti vuonna 1939 arkistonsa Hyde Parkin talonsa mukana Yhdysvaltain valtiolle. Tätä ennen presidenttien aineistoja ei systemaattisesti talletettu mihinkään. Pääosa asiakirjoista on Kongressin kirjastossa Washington D.C.:ssä, mutta aineistoja on lisäksi hajallaan siellä täällä.

Vanhempien asiakirjojen hajaannus johtuu osin siitä, että vuoteen 1981 asiakirjoja pidettiin presidentin yksityisomaisuutena. Ajatus tuntuu oudolta. Sen taustalla oli ajatus, että arkaluontoisissa kysymyksissä presidentin keskustelujen olisi säilyttävä luottamuksellisina. Lisäksi samalla tavalla toimittiin korkeimman oikeuden ja kongressin jäsenten asiakirjojen suhteen, joten järjestelmä oli kaikille vallan kolmiajon osapuolille tasapuolinen. Kolmanneksi tällä suojeltiin presidenttiä. Ajateltiin, että uusi presidentti voisi käyttää edeltäjänsä aineistoja tätä vastaan. Lainsäädäntöä oli pakko muuttaa, kun Watergate-skandaali toi 1973 esiin Richard Nixonin nauhoitukset ovaalitoimistossa ja pääsy nauhoituksiin osoittautui vaikeaksi.

Nykyisin presidenttikirjastoja on neljätoista. Jokainen presidentti on Herbert Hooverista lähtien saanut oman kirjastonsa. Niissä on sekä virallista että yksityisluontoista aineistoa presidentin elämästä ja hänen virkakaudeltaan. Kukin kirjasto rakennetaan yksityisellä rahoituksella, minkä jälkeen se luovutetaan Yhdysvaltain kansallisarkisto NARAlle ylläpidettäväksi. Hooveria edeltävilläkin presidenteillä on museoita ja kirjastoja, mutta ne eivät ole osa NARAn hallinnoimaa verkostoa.

_IMG_3341

Elokuvatähteä kysyttiin myös mainoksiin

Kirjastojen tilanne on kuitenkin epäsuhtaisempi kuin mitä peruskuvio – rakentaminen yksityisin ja ylläpito julkisin varoin – antaa ymmärtää. Joidenkin taustalla olevat säätiöt toimivat aktiivisesti ja keräävät niille edelleen rahaa, toisilla kirjastoilla ei ole samanlaista tukea. Myös kasvaneet aineistomäärät aiheuttavat epäsuhtaa: Rooseveltin kirjastossa on 12 miljoonaa dokumenttia kahdeltatoista vuodelta, kun taasClintonin kirjastossa 76 miljoonaa kahdeksalta vuodelta. Arkistoammattilaisia ei ole samassa suhteessa enemmän. Vuonna 2007 Reaganin kirjasto ilmoitti, että sen kokoelmista oli kadoksissa 80 000 objektia huonon valvonnan ja seurannan vuoksi. Tämän jälkeen järjestämiseen ja luettelointiin alettiin panostaa enemmän.

Presidenttikirjastot ovat herkkiä poliittisille intohimoille. Jo kirjaston sijoitus voi olla arka asia. Sijainti yliopiston campuksella voidaan katsoa yliopiston tueksi presidentin politiikalle. Reaganin kirjastoa suunniteltiin ensin Stanfordin yliopistoon, mutta kun tämä jostain syystä kariutui, kirjasto päätyi Simi Valleyhin, joka sijaitsee 48 kilometriä luoteeseen Los Angelesista. Simi Valley on läheisten suurkaupunkien nukkumalähiö, jossa ei kirjaston lisäksi ole yhtään mitään – anteeksi vaan paikalliset. Se on kuitenkin kahdessa tutkimuksessa arvioitu Yhdysvaltain kahdenkymmenen konservatiivisimman kaupungin joukkoon. Tämä ehkä selittää Simi Valleyn valintaa kirjaston paikaksi, Hollywoodin läheisyyden lisäksi.

Presidentit ovat kansakunnan uskonto

Suurelle yleisölle presidenttikirjastot ovat paikkoja, joissa kenties voi palata nostalgiseen aikakauteen. Jo taloudellista syistä kirjastojen on yritettävä sytyttää kävijöissä innostusta historiaan. Samalla kirjastot ovat valtionpäämiehien muistomerkkejä.

Yhdysvalloissa on aina palvottu presidenttejä. Sosiologi Robert N. Bellah väitti vuonna 1967, että Yhdysvalloilla on oma siviiliuskonto, jolla on kaikki uskonnon tarvitsema: pyhiä henkilöitä (presidentit), pyhiä paikkoja, kirjoituksia ja rituaaleja. Pyhistä pyhin on George Washington, joka vei kansansa itsenäisyyteen. Sisällissodan jälkeen tarvittiin uusi palvonnan kohde, Abraham Lincoln, julistamaan yhtenäisyyttä ja maan selviytymistä. Uskonnon pyhät kirjoitukset ovat Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus ja perustuslaki, pyhiä paikkoja Lincoln-muistomerkki ja Washingtonin Mount Vernon -maatila. Valan vannominen ja itsenäisyyspäivän juhlinta ovat rituaaleja, joilla amerikkalainen tunnustaa vakaumustaan.

Kirjastot tekevät kukin parhaansa nostaakseen oman presidenttinsä kansakunnan siviiliuskonnon kaanoniin, mahdollisimman lähelle Washingtonia ja Lincolnia.

Kirjastoon voi tehdä pyhiinvaellusmatkan tarkastelemaan reliikkejä presidentin toiminnasta. Ajatus yhdestä miehestä ohjaamassa koko kansakuntaa yhdestä paikasta vetoaa ihmisiin. Kun ensimmäinen ovaalitoimiston kopio avattiin Harry S. Trumanin kirjastossa 1950-luvun lopussa, siitä tuli näyttelyn suosituin kohde. Nyt Kennedyn, Johnsonin, Fordin, Carterin, Reaganin, Clintonin ja molempien Bushien kirjastoissa on kopio toimistosta.

Presidenttiuskonnon huono puoli on kaiken toiminnan pyhittyminen ja presidenttikirjastojen propagandistisuus. Richard Nixonin kirjaston kuvaus presidentin urasta oli vielä kymmenisen vuotta sitten kertomus Nixonin menestyksestä ja taistelusta vainoojia vastaan. Kirjasto oli pitkään presidenttikirjastojärjestelmän ulkopuolella, koska Nixon halusi antaa tapahtumista oman kuvansa. Watergate esitettiin juuri niin kuin Nixon halusi sen nähdä: yli-innokkaiden alaisten mitättömänä murtona. Virkakoneiston käyttö presidentin vastustajia vastaan ei ollut lainkaan esillä. Tämä muuttui vasta, kun Nixonin kirjasto siirtyi NARAn hallintaan. Samalla kaikkien aineistojen saaminen tutkijoiden ulottuville asetettiin viimein tavoitteeksi.

Sama halu jäädä oikealla tavalla historiaan on muillakin presidenteillä kuin Nixonilla.  Lyndon B. Johnsonin kirjaston näyttelyssä ei ollut sitä avattaessa vuonna 1971 paljoakaan Vietnamin sodasta, vaikka Johnsonin mielestä näyttely kertoi ”kaiken”. John F. Kennedyn kirjaston näyttelystä on turha etsiä tietoja presidentin syrjähypyistä tai terveysongelmista. Reaganin kirjasto ei liiemmin ole pitänyt esillä Iran-Contra -skandaalia. Kirjaston näyttelyssä on paljonkin henkilökultin makua.

_IMG_3350

Reaganin sitaattikokoelmaa, jota hän hyödynsi puheissaan

Totuus arkistossa, propaganda museossa

Presidenttikirjastojen propagandistisuuden ristiriita puolueettoman ja kriittisen tutkimuksen kanssa on ilmeinen. On esitetty, että arkisto olisi presidenttikirjaston ”objektiivinen” osa, kun taas museonäyttelyssä voitaisiin esittää kaudesta ”subjektiivisia” tulkintoja. Museo pyrkii kulttuuriperintöteollisuutena luonnostaan suosimaan viehättävää ja imartelevaa sekä unohtamaan muun.

Kun presidentti ja hänen lähijoukkonsa siirtyvät historiaan, ote laitoksesta ja sen tulkinnoista vähitellen herpaantuu. Positiivinen esimerkki on Herbert Hooverin kirjasto Iowassa. Avattaessa vuonna 1962 sen näyttely oli tyypillisen positiivinen katsaus presidentin elämään. 1990-luvulla näyttely uusittiin kokonaan ja muun muassa Hooverin passiivisuudesta talouden alalla annettiin kriittinen kuva.

Ajan myötä tapahtuu muitakin muutoksia. Rooseveltin kirjastossa vaalittiin alkuun huolella kaikkea presidentin jälkeen jättämää. Näytteillä oli muun muassa FDR:n sattumalta Saharassa talteen poimima hevosenkenkä. Sekalainen kokoelma presidenttiin liittyvää esineistöä puhutteli yhä harvempia, kun henkilökohtaiset muistot Rooseveltista alkoivat kadota. 1990-luvulla Roosevelt kirjaston näyttely korvattiin uudella, joka purki interaktiivisuudella houkuttelemaan nuorempia kävijöitä ja antamaan kaudesta – toki edelleen positiivisen – kokonaiskuvan.

Benjamin Hufbauerin mukaan presidenttikirjastot jakaantuivat (2007) kolmeen ryhmään: presidenttiä juhliviin ja suorastaan propagandistisiin, ”hyviin yrityksiin”, jotka yrittivät valistaa kävijöitä, mutta joilla kuitenkin on vielä matkaa historiantutkimuksen totuuskriteerien täyttämiseen, sekä esimerkillisiin, joihin tuolloin Hufbauerin mukaan kuului vain Trumanin kirjasto Missourissa. Esimerkillisenä Hufbauer piti muun muassa kuvausta Trumanin ratkaisusta pudottaa atomipommi Japaniin. Sitä ei pyritty esittämään ehdottoman oikeana ratkaisua, vaan tuomaan esille ajan tilanne ja mahdollisesti vaikuttaneet erilaiset tekijät – amerikkalaissotilaiden tappioista rasistisiin asenteisiin.

Presidenttikirjastot ovat eri puolilla maata. Barack Obaman kirjasto tulee Chicagoon. Siihen kerätään tällä hetkellä rahaa. Obaman kirjastoa kiinnostavampi tulee olemaan varmaankin Donald Trumpin kirjaston vaihtoehtoisten faktojen kokoelma, sitten kun kirjasto jonain päivänä on valmis.

Artikkeli on kirjoitettu Fulbright Finlandin stipendin turvin Yhdysvaltoihin tehdyllä vierailulla. 

(Julk. Faili 2/2017, s. 26-29)

Kategoriat:Sekalaista

Nyt sitä saa…

…arkistotiedettä nimittäin. Lähes tuhatsivuinen Research in the Archival Multiverse ilmestyi viime vuonna paperilla ja on nyt vapaasti saatavilla verkosta.

Kategoriat:Julkaisut, Tutkimus

Mistä kirjoitetaan arkistotieteessä

lauantai 20.5.2017 Jätä kommentti

Olen lupautunut puhumaan arkistotieteen suuntauksista Euroopassa, vaikkei siinä oikeastaan ole mieltä. Ei nimittäin ole eurooppalaista arkistotiedettä, kuten ei ole erityisiä eurooppalaisia arkistoja ja niiden yhteistä arkistohistoriaa. Vaikka voisi luulla toisin, sellaisista puhuminen on ”vain vähän enemmän kuin illuusio ja vain vähän vähemmän kuin absurditeetti” (Michel Duchein).

Joka tapauksessa saadakseni esitykselle pohjaa ja nähdäkseni, mitä trendejä tältä hajanaiselta kentältä mahdollisesti löytyy, olen tehnyt käynyt läpi Archival Sciencen ja Records Management Journalin numerot muutamalta vuodelta. Se on yllättävän mielenkiintoinen harjoitus.

Esimerkiksi: mikä on käytetyin asiasana Archival Sciencen artikkelien kuvauksissa, jopa enemmän käytetty kuin arkistot? Se on ihmisoikeudet! En usko, että tätä monikaan olisi arvannut.

Kategoriat:Tutkimus

Kuusi vuosikymmentä ruotsalaista asiakirjahallintoa

sunnuntai 7.5.2017 Jätä kommentti

Uusin ”Arkiv. En tidskrift om arkivets alla aspekter” -lehti on omistettu Näringslivets Arkivrådille, joka täyttää 60-vuotta tänä vuonna. Jos ymmärrän oikein, NLA vastaa suurin piirtein meidän Liikearkistoyhdistystämme.

Yksi lehden jutuista on otsikoitu ”Kuusi vuosikymmentä ruotsalaista asiakirjahallintoa”. Siinä katsotaan ruotsalaisen asiakirjahallinnon juurien alkavan 1910-luvun taylorismista. Työn rationalisoinnin ajatus ulottui myös yritysten tiedonhallintaan. Sellaiset kirjat kuin Olof Kärnekullin ”Hur man organiserar ett affärsföretag” (1924) ja A. Pärtelin ja K. E. Thelinin ”Dokumentets väg och vandring genom företaget” samalta vuodelta levittivät ajatusta. Tarras Sällsfors, joka oli kääntänyt Taylorin teoksen tieteellisestä liikkeenjohdosta ruotsiksi, julkaisi itse kirjan ”Kontorarbetets rationalisering” (1933).

Arkistoista ja asiakirjahallinnosta voidaan puhua monin vivahtein. Jos huomio on arkistossa jo syntyneenä ja kulttuurihistoriallisiin tarkoituksiin säilytettävänä kokonaisuutena, sillä ei ole juuri mitään tekemistä asiakirjahallinnon kanssa. Jos huomio on edelleen kulttuurihistoriallisessa arkistossa, mutta aletaan miettiä, miten se saadaan tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti tuotettua organisaation toiminnassa, ollaan otettu askel asiakirjahallinnon suuntaan. Tällaista ajattelua meiltä löytyy runsaasti ja jo Hausenin ajalta. Se on ehkä edelleen viranomaisohjauksessa dominoiva näkemys.  Puhtaimmin asiakirjahallinnosta voi puhua silloin kun asiakirjahallinnan tarkoituksena on vain palvella organisaation toimintaa ja kaikki muut intressit ovat tälle alisteisia ja toisarvoisia. NLA syntyi tälle pohjalle vuonna 1957.

Herää epäilys, että meilläkin Liikearkistoyhdistyksen synty voisi edustaa tällaista puhdasoppista asiakirjahallinnollisuutta. Saman tien herää epäilys, että näin ei ole. Oman Kansallisarkistomme kirjastosta löytyy Åke Kromnowin ”Hur man ordnar ett industriarkiv” (1947) ja Bertil Nyströmerin ”Kontorsorganisation” (1956), joten samoja trendejä seurattiin myös Suomessa. Toisaalta en näe nykyliikkarissa tällaista painotusta. Ehkä sellainen on joskus ollut.

Kun monilla historianlaitoksilla näytään nykyisin tekevän arkistohistoriallisia graduja, joku voisi selvittää tätä aatehistoriaa.

 

Virastosta virallisesti. Arkistolaitos 200-vuotta

maanantai 13.3.2017 Jätä kommentti

Arkistolaitoksen historiasta ei ole muistaakseni ole ollut muuta kokonaisesitystä kuin Pirkko Rastaan lyhyt kirjoitus Arkistoyhdistyksen julkaisussa 17 vuotta sitten. Nyt viimein arkistolaitoksesta on ilmestynyt laaja historiikki. Jussi Nuortevan ja Päivi Happosen 500-sivuinen teos on koostaan huolimatta yllättävän helppolukuinen. Täydellinen kaksikielisyys puolittaa luettavan tekstimäärän. Runsas ja kaunis kuvitus helpottaa myös läpikäymistä.

Arkistolaitos on arkistoalan keskeisin ja näkyvin toimija. Se on pitkään kouluttanut kaikki alalla olevat. Se on osallistunut lainsäädännön valmisteluun. Se on ohjeistanut ja tarkastanut toimintaa viranomaisissa. Monet yhdistykset ja alan vaikuttajat ovat lähtöisin arkistolaitoksen piiristä. Pitkään muualla ei asiantuntijoita ollutkaan. Siksi historiikkiin tarttuu vavistuksella: mitä se mahtaa paljastaa?

200-vuotisjuhlan aikaan ilmestyvällä teoksella on pakostakin juhlakirjan luonnetta, varsinkin kun kirjoittajat ovat laitoksen oma pääjohtaja ja tutkimusjohtaja. Juhlakirjan vaikutelmaa lisäävät lähdeviitteiden ja kattavan kirjallisuusluettelonkin puuttuminen teoksesta sekä eräänlainen pinnallisuus. Kirja ei ole kertomus asiakirjahallinnan profession ja sen ajattelun kehittymisestä, ei edes arkistolaitoksen sisäisissä puitteissa. Sen sijaan kirja käy läpi laitoksen toiminnan päällekin päin näkyviä etappeja: rakennuksia, lakeja, komiteamietintöjä, tilaisuuksia, vaihtuvia henkilöitä. Tarpeen tullen näkökulma laajenee oman toiminnan liepeille, kuten Suomen sukututkimusseuran ja valtionapua saavien yksityisten arkistojen historiaan.

Kun kirjoittajat ovat kirjaimellisesti lähteiden päällä, olisi toivonut enemmän kätkettyjen kehityskulkujen paljastamista. Olisi ollut mielenkiintoista lukea kulissien takaisista keskusteluista ja kädenväännöistä, mutta tähän ei juuri päästy. Toiminta on anonyymiä ja persoonatonta. Henkilöitä mainitaan, mutta heidän henkilökohtainen panoksensa ja tahtotilansa eivät juuri käy ilmi. Tarkimmin esitellään valtionarkistonhoitajat, joista jokaisen urasta on kirjassa yksityiskohtainen faktalaatikko.

Kiinnostavinta on itsenäisen Suomen arkistolaitoksen vaiheiden kuvaus ennen viime vuosikymmeniä. Niissä on paljon sellaista, mikä ei enää kokeneimmallekaan nykyammattilaisille ole omakohtaisesti tuttua ja josta tietääkseni ei ole aikaisemmin kirjoitettu. Esimerkiksi työväenliikkeen piirissä tunnettu epäluottamus valtionarkistoon vuoden 1918 sodan jälkeen on nykyisin unohdettu.

Maakunta-arkistojen perustamiset käydään historiikissa luonnollisesti läpi. Yritykset saada maakunta-arkisto Tampereelle ovat tamperelaiselle kiinnostavia ja valitettavan epäonnistuneita. Läheltä piti kuitenkin vuonna 1973. Tämän vuosituhannen alussa asiaa selvitettiin uudelleen, mutta Hämeenlinnan maakunta-arkiston siirto Tampereelle tyssäsi yliopiston oudon nihkeään suhtautumiseen. Monelle on varmasti uutta sekin, että Jyväskylän maakunta-arkistossa on poikkeuksellisen paljon yritysarkistoja, koska niitä kerättiin sinne ennen Elkan syntyä.

Historia auttaa ymmärtämään esimerkiksi heraldiikan tiiviin yhteyden arkistolaitokseen: kun vanhempien asiakirjojen autenttisuus riippui sineteistä, oli luontevaa sijoittaa heraldiikan tutkimus Kansallisarkiston kupeeseen. Yhteys on säilynyt, vaikka heraldiikan painopiste ei enää olekaan sineteissä.

Nuortevan ja Happosen historiikki antaa yleiskuvan, jota tutkimus jatkossa toivottavasti täydentää ja syventää.

Jussi Nuorteva & Päivi Happonen: Suomen arkistolaitos 200-vuotta. Edita. ISBN 978-951-37-7003-7 https://www.editapublishing.fi/muut/tuote/suomen-arkistolaitos-200-vuotta-arkivverket-i-finland-200-ar

(julkaistu Faili 1/2017, s. 45-46)

Ankara mies, jossa oli vanhan ajan jaloutta

maanantai 13.3.2017 Jätä kommentti

Reinhold Hausen oli valtionarkistonhoitajana 36 vuotta, kunnes hänet pakotettiin eroamaan vuonna 1916. Jari Lybeck on osana Turun yliopiston historian laitoksen akatemiaprojektia kirjoittanut Hausenista historiikin, jossa Hausen pyritään asettamaan aikansa laajempaan kontekstiin. Hausen oli historiantutkija ja svekomaani, mutta Jari Lybeckin kirja on enemmän kuin Hausenin elämäkerta. Se on kertomus valtionarkistosta Hausenin aikana. Tällaisena se on yksityiskohtainen ja paikoin kiehtovakin lähteisiin perustuva kuvaus elämästä virastossa, jossa lämmittäjä päivystää osan päivästä vaatenaulakolla kenraalikuvernöörinkanslian kysellessä tämän sivutoimien perään. Lybeck käy läpi henkilökunnan kehitystä, arkistosiirtoja, arvonmääritystä, luettelointia ja kuvailua, yksityisarkistojen keruuta, tutkijapalvelua ja viranomaisten ohjeistamista – lyhyesti sanoen kaikkea sitä, mistä Valtionarkiston toiminta jo tuolloin koostui.

Lybeck tuo esiin Hausenin modernin ajattelun monessa kohtaa. Hausen kiinnitti huomiota ”kentällä” oleviin asiakirjoihin jo varhain. Hän oli jo tuolloin sitä mieltä, että henkilö voi olla erinomainen historiantutkija sopimatta kuitenkaan arkistotyöhön. Lybeckin erityinen ansio on, että alan tuntijana hän kykenee kuvailun lisäksi arvioimaan ratkaisuja. Lybeckin mielestä Hausenin seulontalinja kestää hyvin nykyaikaisen tarkastelun, vaikka joissain harvoissa tapauksissa hävitettiinkin asiakirjoja, jotka nykyisin säilytettäisiin. Hausen kiinnitti huomiota vain asiakirjojen tutkimukselliseen arvoon. Asiakirjojen merkitykseen virkatoiminnalle hän ei ottanut kantaa. Hausen pyrki siihen, että valtionarkistoon tulisi vain pysyvästi säilytettäviä asiakirjoja. Tässäkin hän oli nykylinjoilla.

Hausenin monipuolisuus käy kirjasta hyvin ilmi. Suomen arkistohistoriasta tuskin löytyy toista henkilöä, joka olisi yhtä kattavasti toiminut arkistokentällä kuin Hausen. Hausen huolehti valtionarkistoon toiminnasta ja asiakirjojen seulonnan kehittämisestä samalla kun hän dokumentoi ympäristöön valokuvaamalla ja ajankohtaisia poliittisia tapahtumia keräämällä asiakirja-aineistoa ja muistitietoa. Hausenin työ eri puolilla olevien Suomea koskevien keskiaikaisten asiakirjojen julkaisemiseksi on nykyisiin hyvin tunnettu. Se olisi monelle riittänyt elämäntyöksi. Lybeck kuvaa tätä työtä tuoden esiin myös Hausenin puutteet, kuten eräiden asiakirjojen väärät ajoitukset. Lybeckin kirja nostaa esiin senkin, miten Hausen pyrki – onnistumatta – saamaan Ruotsista Suomea koskevia asiakirjoja.

Yksi luvuista käsittelee Hausenin suhdetta asiakirjahallintoon. Lybeck näkee asiakirjahallinnon tehtäväksi rajoittaa asiakirjojen määrää ja muovata syntyvää arkistoa ”kiinnittäen erityistä huomiota elinkaaren alkupäähän”. Jos tämä määritelmä hyväksytään, Hausenia voi pitää varhaisena ”records managerina”, vaikka tämä on Lybeckinkin mukaan anakronistista ja liioittelevaa.  Asiakirjahallintoa voisi päätearkiston sijasta katsoa myös organisaation toiminnan näkökulmasta. Silloin tulkinta olisi mielestäni toinen. Olennaista on kuitenkin, että Hausenin kiinnostus arkistoon ei alkanut vasta sen ylitettyä valtionarkiston kynnyksen.

Toisaalta Hausenkin oli aikakautensa kasvatti. Provenienssiperiaatteen rikkominen on nykyisin ammattisynneistä suurimpia, mutta periaatteen läpimurto tapahtui kesken Hausenin kauden. Lybeck toteaa Hausenin noudattaneen provenienssiperiaatetta lähinnä ”käytännön syistä”. Hausen kokosi esimerkiksi Suomen erillisaseman puolustamiseen tarvittavia asiakirjoja omaksi kokonaisuudekseen.

Minulle parasta kirjassa on se, miten se valottaa koko alan kehitystä. Lybeck tuo esille – Eljas Orrmanin tutkimuksiin viitaten – valtiosihteerinviraston roolin tutkimusta palvelevana arkistona jo varhain Valtionarkiston rinnalla. Siellä täällä pilkahtaa muita asioita: virka-arkistokaavana tunnettu ruotsalainen ABC-kaava on käytössä jo Turun tuomiokapitulin arkistoluettelossa vuonna 1911, vaikka se ilmestyy valtionarkiston ohjeisiin vasta 1940-luvulla. Vaikka senaatin asiakirjojen käyttö muuhun kuin virkamiesten valmistelutyöhön oli luvanvaraista, Hausen saattoi vuonna 1895 todeta, ettei hänen 20-vuotisen uransa aikana senaatti ollut kertaakaan evännyt asiakirjan käyttölupaa. Se kertoo suomalaisesta liberaalista suhtautumisesta arkistojen käyttöön.

Mielenkiintoinen on myös analyysi arkistonhoitajan virkojen ilmestymisestä valtiokalenteriin. Sekä senaatissa, valtiosihteerinvirastossa että kenraalikuvernöörinkansliassa oli arkistonhoitaja jo 1820-luvulla, mutta lääninhallituksiin arkistonhoitajia tuli vasta 1900-luvun taitteessa. Vaikka virastojen ohjesäännöissä oli määräyksiä tätä laajemmin, arkistonhoitajia näyttää koko maassa olleen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä ehkä kymmenkunta. Vaikka arkistoilla on vuosituhantinen historia, akateeminen professio on Suomessa 1900-luvun tuote.

Hausen oli svekomaani, joka suhtautui epäluuloisesti fennomaaneihin ja jolle sosialistit olivat käytännöllisesti katsoen anarkisteja. Hausenin ruotsinkielisyys ja -mielisyys aiheutti hänen jättämisensä pois arkistodelegaatiosta, joka jätti vuonna 1900 mietinnön kirkonarkisto- ja paikallisarkistokysymyksestä sekä maakunta-arkistojen perustamisesta ja eräiden asiakirjojen hävittämisestä.

Suurempi skisma nousi venäläisen valtiovallan kanssa. Hausen pyrki arkistoilla puolustamaan paitsi ruotsalaisuutta Suomessa myös Suomen erityisasemaa Venäjän valtakunnassa. Arkisto ei sanonnan mukaan ole historian mausoleumi vaan sen ammusvarasto. Tätä ammusvarastoa kumpikin puoli yritti parhaansa mukaan hyödyntää. Koskaan muulloin arkistoilla ei ole ollut samaa symbolista ja kansallista merkitystä kuin sortovuosina. Taistelu valtiosihteerinviraston asiakirjojen saamiseksi ja pitämiseksi Suomessa on jo entuudestaan tiedossa, mutta Lybeck mainitsee myös tunnetun ”Suomi-syöjän” valtioneuvos N. N. Korevon käyneen kesinä 1902 – 1904 valtionarkistossa kopioimassa asiakirjoja peräti 25 apulaisen kanssa. Venäläisten mielestä hankala Hausen pakotettiin eroamaan vuonna 1916. Silloin hän oli jo 66-vuotias takanaan 45 virkavuotta.

Hausenin persoona jää lähteiden puuttuessa vähäisten piirtojen varaan, mutta ei täysin valottamatta. Esiin nousee alaisistaan huolehtiva johtaja, joka osasi myös vaatia ja olla tyly. Ahvenanmaalainen, sukutaustaltaan balttilainen Hausen suhtautui aristokraattisen epäluuloisesti suomalaiseen kansanosaan ja yksikamariseen eduskuntaan. Oppi- ja kulttuurihistoriassa Hausen on jäänyt vähän tunnetuksi, koska hän ei ole sopinut suomalaiseen sankarikaanoniin. Lybeckin kirja korjaa ansiokkaasti tätä puutetta.

Jari Lybeck: Reinhold Hausen. Valtionarkiston johtaja ja historiantutkimuksen edistäjä. Turun yliopisto. Suomen historian julkaisuja 3. Turku 2016. ISBN 978-951-29-6630-1

(julk. Faili 1/2017, s. 44-45)