Erinomainen nosto Voutilaiselta!
Lupa unohtaa
Olen monesti tuntenut sääliä julkisuuden henkilöitä kohtaan. Kaikki lehtien sivulle päätynyt säilyy lehtien sähköisessä arkistoissa iäti. Arkiston avulla henkilön menneisyys pystytään milloin tahansa palauttamaan lukijoiden mieleen. Episodit, jotka olisivat muuten unohtuneet, toistuvat lehtijutuissa niin usein, että epäilen toimittajien rutiininomaisesti tarkastavan arkiston uutta juttua kirjoittaessaan. Ehkä tekniikka jopa tekee tarkastuksen automaattisesti.
Theo Thomassen piipahti Memornetin seminaarissa puhumassa yksityisarkistojen merkityksestä. Se, mitä ihminen muistaa ja mitä hän haluaa itsestään muistettavan, on osa tämän identiteettiä, itsestä rakennettua kertomusta. Thomassen muistutti, että lupa unohtaa on myös lupa muuttua ja kehittyä. Internetin ansiosta meistä jokaisesta on vaarassa tulla oman elämänsä wahlroos tai valjakkala, jota aikaisemmat mielipiteet, virheet ja poikki menneet ihmisuhteet seuraavat iäti. Ei voi enää unohtaa vanhaa ja aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä, koska netti muistaa. Se on aika kauhistuttava ajatus.
Thomassenin mielestä oikeus hallita elämänsä muistamista on jokaisella. Osa yleisöstä oli sitä mieltä, että yhteisölläkin olisi tähän sanottavaa silloin, kun kyse on kulttuuriomaisuudesta. Muistin täydellistä hallintaa pidettiin myös mahdottomana. Tästä olisi voinut tulla keskustelua, mutta valitettavasti siihen ei nyt ollut mahdollisuutta.
Toinen Thomassenin mieleen kytemään jäänyt ajatus koski yksityisarkistojen merkitystä ihmisille. Yksi syy aineistojen säilyttämiseen on symbolinen: niiden avulla osoitetaan mitä itse ollaan ja mitä pidetään tärkeänä. Kellastunut dokumentti piirongin laatikossa on muisto rakkaasta edesmenneestä. Valokuva-albumi täynnä perhekuvia kertoo, että lähipiiri on rakas. Tämä funktio ei vaadi aineistojen käyttämistä. Valokuvat ovat tärkeitä, vaikka niitä ei oikeasti koskaan katsota.
Epäilen, että tässä on jotain olennaista muuttunut. On vaikea kuvitella, että isoisän bittistreamillä olisi tulevaisuudessa symboliarvoa. Tästäkin olisi ollut mukava kuulla Theon mielipiteitä, mutta hän ennätti vain sanoa yhden lauseen ennen kiitämistään taksilla lentokentälle.
Kategoriat:Muisti
Asiakirjahallinnan reunamerkintöjä 
Mutta eivätkös toisaalta digijäljetkin haalistu jo ihan paljouttaan: eihän jäsentymätön historiallinen rinnakkaistodellisuus edes kerro oikein mitään, digitaalisenakaan. Ajattelisin että seulonta tekee elämän jäljistä arkiston niin kuin kerronnassa juonentaminen tekee niistä kertomuksen. Kyllä minua ainakin kiinnostaisi isoisäini bittistriimi todella paljon, jos sellaista olisi. Siinä mielessä uskoisin, että ainakin osa vaikka minun digijäljistäni tulee tarjoamaan esi-isästä mielenkiintoista tietoa surffaustaitoisille jälkeläisille: vaikken ole varsinaisesti diginatiivi (joita kai ovat vasta 90-lukulaiset) niin sen verran kuitenkin, että jonkinlaista asiakirjahallintaa ja kerronnallista seulontaa ja arkistointia harjoitan, sikäli kuin mahdollista. Iso osa netissä tapahtuvasta jälkien jättämisestä tapahtuu kuitenkin salasanojen takaisilla foorumeilla. Voisi kuvitella että me tulevaisuuden esivanhemmatkin opimme vähitellen muistamaan, että se mitä sanoo julkisesti on – julkista.
Julkkisten kannalta tietysti asia on toinen, koska kuten sanot, heistä tietoisesti ja tarkoitushakuisesti sekä luodaan että etsitään digi-ikuistuneita jälkiä. Mutta onhan tuomiokirjoihin ikuistunut ennenkin paljon asianomaisen kannalta ikävää tietoa ikään kuin uppotukiksi ajan virtaan.
Jälkien jättäminen ei sinänsä ole mihinkään muuttunut, mutta toki niiden saatavuus on digiaikana toinen. Tässä on myös ajan paradoksi, toisaalta halutaan olla esillä, mutta toisaalta piilottaa julkisetkin jäljet johonkin kummalliseen intimiteettisuojaan perustuen. Erityisestihän tämä koskee asioita, jotka liittyvät rahaan. Eikö olisi yksinkertaisempaa ymmärtää, että se mikä on julkista on julkista.
Toisaalta henkilö- tai organisaatiohistoriahan on usein kehityskertomus siitä mikä on muuttunut ja se kai on meidän historioitsijoiden tarkoituskin paljastaa. Näihin kertomuksen vaiheisiin lähes kaikilla sisältyy vaiheita, jotka olisi mukavampi unohtaa. Kun niillä kaikilla on vaikutus siihen mitä myöhemmin tapahtuu, on hyvä että jäljet löytyvät jostakin. Liikearkistopäivillä professori Kalle Michelsen puhui post-traumaattisesta stressistä, joka yrittää kieltää yrityksen – ja sitä myötä henkilön – vaikean vaiheen tapahtumat ja niiden selvittämisen asiakirjoihin ja muualle jääneiden jälkien perusteella. Aktiivinen unohtaminen on toki inhimillistä, mutta meillä muilla on silti oikeus tietää.
Jos mainitun herra Wahlroosin 1970-luvun jäljetkin olisivat saatavilla samalla tavalla kuin nämä nykyiset, voisivat kaikki varmaankin nähdä, että vain uskon kohde vaihtunut marxismi-leninismistä friedmanilais-thatcherismiin. Menetelmät eivät niinkään.