Surullisen hahmon ritarit

”Pitkä vuoro pakkotyötä historian maanalaisissa onkaloissa”, sanoi J. Franklin Jameson arkistourastaan. En ole saanut selville, minkälaista arkistotyötä hän teki. Se lienee unohdettu. Jameson muistetaan historioitsijana, joka kampanjoi Kansallisarkiston perustamiseksi Yhdysvaltoihin. Lausuntoa leimaa surumielisyys siitä, että arkistoammattilaisen tehtävää ei tunneta eikä arvosteta. Sama tunne ei liene tuntematon Suomessakaan. Orvo Pyykkö luonnehti arkistoa ”kynnykseksi, jolle historiantutkijat astuvat tullessaan tutkimuksen huoneeseen”. Jussi Kuusanmäen mukaan ”arkistonhoitaja on kulttuuriyhteiskunnan varastonhoitaja”.

Minusta tämä alakulo on ominaista sille osalle ammattikuntaa, joka on perinteisesti voimakkaasti samaistunut historiantutkimukseen. Margaret Procter on äskettäin (2010) kirjoittanut siitä, millaisia käsityksiä arkistonhoitajaan liitettiin Englannissa 1800-luvulla. Kirjo oli laaja: vanhastaan arkistonhoitaja (merkityksessä keeper) oli rahanahne, epäpätevä portinvartija, joka keräsi maksuja asiakirjoista. Tämän rinnalle nousi uusi kuva arkistoammattilaisesta asiakirjoja valvovana byrokraattina. Kun historioitsijat syntyivät ammattiryhmänä, myös arkistonhoitajan rooli sai uuden ulottuvuuden. Hänestä tuli nyt tutkimukseen orientoitunut vanhojen asiakirjojen ja käsialojen spesialisti.

Raja historioitsijan ja arkistonhoitajan välillä oli epäselvä 1920-luvulle saakka. Procter arvioi, että arkistoammattilaiset hyötyivät tästä. Historiantutkimuksen loitottua ammattikuvasta arkistonhoitajan identiteetti on ollut hukassa. Procterin mukaan historiantutkijoiksi brittiarkistonhoitajatkaan tuskin haluaisivat tai voisivat palata, mutta tilalle ei ole tullut mitään selkeää.

Procterin artikkelissa on hupaisa yksityiskohta: 1800-luvun lehdistössä arkistonhoitaja vilahtaa harvakseltaan juonittelevana salaisena agenttina. Esimerkiksi Dreyfusin jutussa yksi avaintodistajista, M. Gribelin, oli Ranskan tiedustelupalvelun arkistonhoitaja. En oikein keksi muuta selitystä kuin että ammattinimike oli riittävän epäselvä ja kuitenkin jotenkin kultivoituneen oloinen sopiakseen erilaisiin peitetehtäviin. Procterin mukaan termi archivist yleistyi Englannissa hitaasti. Vielä v. 1923 sitä piti selittää lukijoille. Kansallisarkistossa sitä ei Englannissa edelleenkään käytetä.