Miten tehdä arkistoilla rahaa?

David Gajićilla on liikeidea. Davidin tausta on mielenkiintoinen. Hän on slovenialainen juristi, joka on viimeiset kymmenen vuotta erikoistunut konkursseihin. Työ on kuitenkin tullut liiankin tutuksi ja nyt tarvitaan uutta haastetta, David sanoo. Rahaakin on riittävästi. Oma ja perheen toimeentulo on turvattu, joten nyt voisi antaa takaisin yhteisölle jotain.

Niinpä David on pohtinut, miten turvata kulttuuriperintöä. Arkistot ovat hänen mielestään siinä merkittävässä asemassa. Entisessä Jugoslaviassa syntyneenä David on ehtinyt nähdä, miten ennen samassa maassa olleet ihmiset ovat erkaantumassa toisistaan. Esimerkiksi ennen kaikkien tiedossa olleet pelit ovat nyt unohtumassa.

Samalla David on miettinyt, miten tehdä arkistoilla rahaa. Konkurssilakimiehenä hän on huomannut sopivan aukon. Kun yritykset lakkaavat toimimasta, niiden aineistot jäävät usein hunningolle. Kuitenkin yrityksillä on rahanarvoisia ideoita ja kehitystyötä. Niinpä Davidin ideoima palvelu on ottaa aineistot talteen ja myydä niistä esimerkiksi suunnitelmia uusille yrittäjille.

Kysyn epäilevästi, eivätkö oikeudenomistajat ole ongelma? Kuulemma eivät. Yritys voi ennen toimintansa lopettamista turvata oikeudet, mutta usein sitä ei tehdä. Silloin aineistot ja ideat jäävät vapaasti kenen tahansa otettaviksi. Työntekijällä ei ole esimerkiksi rahanarvoisiin piirustuksiin oikeuksia. Koska ne on tehty työsuhteessa, oikeudet ovat siirtyneet työnantajalle. Kun yritys sitten raukeaa tyhjiin, aineistoille ei jää omistajaa.

Tällä tavalla jää vapaaksi arvokasta aineistoa. Kyse ei ole vain – eikä ehkä edes ensisijaisesti – teknologiasta, vaan esimerkiksi vaatteista, tai niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin makkarasta. Suosittu slovenialainen makkaranvalmistaja, jonka tuotteiden veroisia ”eivät edes italialaiset tehneet”, meni konkurssiin kymmenen vuotta sitten, Gajić kertoo. Resepti on kuitenkin tallessa, joten siinä olisi uudelle yrittäjälle hyvää henkistä alkupääomaa.

Puhuin Gajićin kanssa Mariborissa Sloveniassa. Hän kertoi Alma Mater Europeana-yliopiston tilaisuudessa väitöskirjastaan. Väitöskirja käsittelee konkurssiin menneiden yritysten sähköisten asiakirjojen kohtaloa vuosina 2008–2018. Joko väitöskirja on liikeidean sivutuote tai päinvastoin, se ei minulle selvinnyt.

(Julk. Faili 1/2023, s. 16-17)

Arkistotuoksun jäljillä

Jokainen tietää, että arkistolla on tuoksu. Se ei ole jäänyt tuoksuteollisuudelta huomaamatta.

Memoire Archivesin hajuveden luvataan olevan vegaanista ja valmistettua ilman, että eläimet ovat joutuneet kärsimään. Kuulostaa oikealta. Arkistot ovat pitkään olleet kasvipohjaisia, vihreän aallon keulilla. Ennen pergamenttien valmistaminen vaati suuria määriä vasikoita.

Toinenkin hajuvesi löytyy. Se osoittaa, että jos tuoksuu arkistolta, ei tuoksu halvalta. Etat Libre d’Orangen Archives 69 maksaa nimittäin 80 euroa pullo.

Tarkemmin lukien Archives 69 paljastuu yhdistelmäksi rosépippuria, paprikaa, mandariinia, luumua, suitsuketta, orkideaa, kamferia, myskiä, bentsoehartsia ja patšuliöljyä. – Ei se kyllä ihan tuollaista minusta… No niin. Tässä yritetäänkin vetää harhaan. Nimet tulevat hajuvesille siitä, että tuoksut luovat muistoja, kuten arkistokin.

Ammatillisesti tämä on pettymys. Arkistoilla on kuitenkin se tuoksu. Joskus se on hyvin erityinen. Kerrotaan tutkijasta, joka arkiston tutkijasalissa ei lukenut kirjeitä vaan nuuhkaisi niitä yksi kerrallaan. Osa kirjeistä oli desinfioitu aineella, josta oli jäänyt tuoksujälki. Niinpä tutkija saattoi jäljittää kulkutaudin leviämistä tutkimalla, mistä desinfioidut kirjeet oli lähetetty.

Mutta se ei kyllä ole tavallinen arkistotuoksu. ”Arkistot tuoksuvat kaikkialla samalta”, väitti eräs Arkistoyhdistyksen Barcelonan opintomatkalta kotiutunut. Mahtaako se pitää paikkansa? Lumppupaperin luulisi olevan eri tuoksuista kuin hiokepaperin. Edelleen voisi ajatella, että hyvä- ja huonolaatuinen paperi eroavat. Nahkaselkäiset niteet antavat oman pikantin lisänsä hajukirjoon, varsinkin jos väriaine selkämyksissä on alkanut hajota pölinänä ilmaan.

Omalta uraltani Kansallisarkistossa muistan erityisesti senaatin arkiston päätöstaltioineen ja kenraalikuvernöörinkanslian arkiston, sekä Sota-arkiston sen makasiinin, jossa olivat 1800-luvun asiakirjat. Pietarin passiviraston arkisto Kansallisarkistossa oli myös omanlaisensa. Se ei ehkä ollut terveellisimpiä ilmanalaltaan, koska asiakirjoja oli homehtunut vuoden 1924 Nevan tulvassa.

Amerikkalainen Frostbeard Studio on ilmiön jäljillä paremmin kuin hajuvesitehtaat. Minneapolisissa toimivan pienen firman mainoslause on ”kirjoja rakastavan soijakynttilöitä”. Tuotevalikoimassa ovat muun muassa ”Bookstore”, ”Holiday Hygge”, ”Old Books” ja ”Oxford Library”.Tuoksukynttilä ”The Archives” oli välillä poissa valikoimasta, mutta nyt se on tullut taas saataville. Nimi tuntuu lupaavalta!

Kynttilän kuvaus kertoo kuitenkin ”korkeana nousevista tammihyllyistä, kiviseinistä ja salaperäisistä ovista, monista loukoista, johon piiloutua lukemaan”. – Ei siis taaskaan oikeaan osuvaa. Ei tässä ainakaan tiedetä arkistokelpoisista säilytystiloista. Niihin ei käperrytä lukemaan. Salaperäiset loukot ja ovet eivät ole turvallisia tulipalon tullessa.

Mutta vielä pahempaa on tulossa. Kuvaus jatkuu. On kyse ”mitä arvokkaimmasta kokoelmasta antiikkisia niteitä ja tekstejä, kirjastosta, jonka rinnalla muut kalpenevat.” – Eli jälleen huijausta, kirjastotuoksua!

Mutta ehkäpä siinä silti on jotain oikeaa. Täytynee olla aika vainukoira haistaakseen, mihin tarkoitukseen paperi on laadittu. Toiveikkaana laitan tilauksen matkaan. Lähetys Amerikasta saapuu muutamassa viikossa. Jo avattaessa paketista lehahtaa miellyttävä tuoksu, jossa on minusta jotain aitoa. Parempinenäinen arvostelija saattaisi olla kriittisempi.

Ilman kustannuksia ei ystäviään tai kollegoitaan ilahduta tällä ra(i)kkaalla tuoksulla. Pienehkö kynttilä maksaa parikymppiä, sen toimittaminen Suomeen melkein saman verran. Päälle tulee vielä kymppi tullimaksua. Mutta mitäpä sitä ei maksaisi kalliista asioista.

(Faili 1/2023, s. 15)